Meillä on lupaava vanhusten sukupolvi nousussa

Katselen 80-luvun alussa käsin kirjoittamaani tekstiä. Käsialani oli vielä tuolloin alaluokilla lapsellista, mikä on ymmärrettävää tietysti: lötköä pyöreää lenkkiä, mutta aika helposti luettavaa ja selkeää. Se muistuttaa vielä niitä täydellisiä viehkoja muotoja, joilla opeteltiin pari vuotta aikaisemmin kirjoittamaan mallista kaunokirjoitusvihkoon.

Olen usein hätkähtänyt esimerkiksi eri alojen professorien luennoilla tai muuten katsoessani aikuisten ihmisten kirjoitusta: samaa lapsellista lenkkiä kuin alaluokilla. Itselläni lapsellinen käsiala hävisi nopeasti terävän ja kehittyneen kirjoituksen tieltä muuttuen yhä käsittämättömämmäksi ainakin muille, joskus jopa itselleni. Minusta kehitys on vääjäämätön asia kaikessa, mitä ihminen tekee. En tiedä, miksi joidenkin ihmisen motoriikka ja kirjoitus ei kehity, vaikka heistä muuten kehittyy vaikka mitä muilla alueilla.
Tästä pääsemmekin muihin kehityskeskusteluihin. Ihminen kehittyy koko ikänsä kaikessa, mitä tekee, myös vanhana, mikäli terveys ei laita kampoihin. On toitotettu jo ikuisuuksia elinikäisestä oppimisesta, mutta onko varauduttu siihen, että me saatamme myös oppia jotain? Meistä elinikäisistä intensiivikurssilaisista myös tulee melkoisia mestareita vaikka missä, on jo tullut. Tätä ei ymmärretä esim. rekrytoinneissa. On aivan nurinkurista, että tehokkaita elinikäisiä oppijoita aletaan syrjiä työelämässä ja muutenkin jo varhaisesta keski-iästä alkaen. Ikään kuin oletettaisiin, että me olemme seniilejä kalkkiksia, jotka jatkuvasta opettelemisesta huolimatta emme kuitenkaan opi mitään.

Itse olen kaikessa monin verroin parempi kuin 30 vuotta sitten. En ottaisi parikymppistä itseäni juuri mihinkään vastuulliseen työhön, mutta nykyiseen itseeni luottaisin kuin vuoreen mitä vaativimmissa viroissa. Olen nykyisin huonompi ainoastaan 100 metrin kilpajuoksussa ja voi olla, että sekin johtui huonosta alustasta ja kengistä (tartanilla tavataan ensi kesänä!). Luulot siitä, että ihminen esimerkiksi alkaa vanhemmiten oppia huonommin uutta, eivät pidä paikkaansa. Eräs englannin opettaja muinoin koulussa toitotti, että nuorena oppii nopeasti sanoja, mutta vanhempana kielioppi menee päähän paremmin. Ei pidä paikkaansa tai kyllä kieliopin osalta, mutta ei sanaston. Katselin vanhoja kouluaikaisia sanapänttäysvihkojani: melkoinen määrä unohduksia testissä. Nyt kun olen vastikään opetellut komin ja ukrainan sanastoa järjestelmällisesti, kykenen oppimaan paljon enemmän ja nopeammin uusia sanoja ulkoa. Viimeksi omatekoinen testi osoitti, että en ollut unohtanut yhtäkään ukrainan sanaa usean oppikirjakappaleen sanastosta. Myös nopeus ja kyky oppia uutta kehittyvät siis siinä missä muutkin taidot ja kyvyt.

Nuorena en hahmottanut kokonaisuuksia, niitä ei ollut olemassa minulle. Lukioaikana yritin lukea yhtä ranskankielistä helppoa romaania lyhyen ranskan lukijana. Pystyin lukemaan ja ymmärsin lauseita, mutta en juonta. Otin saman kirjan käteeni vuosikymmen pari myöhemmin (enkä tänä aikana ollut ranskaa juurikaan harrastanut). Nyt hahmotin aivan selkeästi, mistä tarina kertoi. Kakarana luin lineaarisesti rivin kerrallaan. Nyt hahmotan tekstin merkityksen, jopa sanoisin tekstin auran ja hengen aistin, yhdellä silmäyksellä, enkä ainoastaan suomenkielisistä teksteistä. Sama pätee kuullun ymmärtämiseen. Se oli minulla kouluaikoina yksi vieraiden kielten kompastuskivi. Nyt nautin suunnattomasti hahmottaessani vieraskielistä puhetta ikään kuin reseptiivisesti ajattelemalla puhujan kanssa, eläytymällä itse asiaan.

Nuoruuden ihannointi ja luottaminen siihen, että tulee joku nuori sukupolvi, joka pelastaa koko maailman ja osaa kaiken paremmin, on niin passe kuin olla voi. Koskaan niin ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan. Ei nuorena ihmisellä voi olla kykyjä muuttaa maailmaa, anteeksi vain. Pelkkä halu ei riitä. Minä uskon vanhuksiin. Onneksi meille on nousemassa uusia lupaavia vanhuksia.