Pyyteetöntä kulttuurityötä vai jotain merkityksellisempää I

Ennen kuin kauteni loppui Venäjällä ehdin moneen paikkaan, ehkä riittävän moneen. Olin vuosi sitten Kudymkarissa permistiikan symposiumissa, jossa kerroin kirjallisuuden sektiossa kääntämistäni novelleista, jotka liittyvät sotateemaan. Samassa yhteydessä Rakin nuorempi piti informatiivisen esitelmän niin ikään käännösalalta. Hänen esitelmänsä ansiosta joukossamme istuva komipermjakkilainen runoilija Anna Istomina sai ensi kertaa kuulla, että hänen runojaan on kääntänyt suomeksi Raija Bartens ja, että ne on julkaistu M. A. Castrenin seuran sivuilla (Permin komien Runouden maa).

On hienoa, että Raija Bartens kääntää muun  muassa komipermjakkilaista runoutta suomeksi ja on erittäin hienoa, että M. A. Castrenin seura on laittanut sitä esille sivulleen. En aio moittia näistä tahoista kumpaakaan; he ovat osuutensa tehneet. Kaikkia muita kyllä sitä vastoin sopiikin suomia ja kunnolla.
Mitä yleisiä ongelmia on udmurttilaisen (ja muidenkin sukukansojemme) kirjallisuuden suomentamisessa? Tarkastelkaamme kutakin ilmestynyttä julkaisua:
1. Raija Bartensin kääntäminä ilmestyivät historian ensimmäiset udmurttilaisen kaunokirjallisuuden käännökset suomeksi  vuonna 1995 teoksessa Suuren guslin kaiku. Ylipäänsä ilmestyminen on suuri merkkitapaus. Teos julkaistiin sarjassa Castrenianumin toimitteita. Sarjaa julkaisivat Castrenianumin laitokset ja Suomalais-Ugrilainen Seura. Raija Bartens oli vielä tuolloin suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Castrenianumissa. Ei ollut siis ongelmaa saada teosta julkaistuksi. Kovin tunnetuksi tällainen teos ei kuitenkaan valitettavasti voi tulla eikä se ollutkaan tavoitteena kaikesta päätellen. Sarja on kuitenkin yliopistollinen eikä sitä markkinoitu ulkopuolisille. Takakannessa kyllä lukee, että ”Valikoima on tarkoitettu kaikille udmurttien kulttuurista ja kielestä kiinnostuneille ja niitä opiskeleville”. Mutta ei yliopistoväkeä lukuunottamatta kukaan muu voi kiinnostua tämän perusteella, koska muut eivät saa tietää koko teoksen olemassaolosta mistään. Teos onkin osoitettu käytännössä opiskelijoille: siinä on käännösten rinnalla alkuperäinen runo ja lisäksi seitsemän sivun katsaus udmurttilaiseen taidelyriikkaan. Eli kirja on varsin oppikirjamainen. Tällainen muoto ei ole omiaan houkuttelemaan tavallista ylipäänsä kirjallisuudesta kiinnostunutta ihmistä tutustumaan teokseen. Tällaisia oppikirjojakin on syytä julkaista, mutta suurelle yleisölle tarkoitettujen tavanomaisten kirjallisuuden käännösten rinnalla. Teos onkin jäänyt tietääkseni ilman arvosteluja. Kun Bartens on jo eläkkeellä ja sarjakin muuttunut, Bartens on joutunut julkaisemaan myöhempiä teoksiaan esimerkiksi Unkarissa (suomeksi, SIC!) tai juuri M. A. Castrenin seuran sivuilla. Mistään suomennetun suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden julkaisustrategiasta ei Suomessa kuuna päivänä voi puhuakaan.
2.  Mihail Atamanov: Tieni Raamattuun (2003). Tämä Helsingin Raamatunkäännösinstituutin julkaisema teos sopisi huomattavasti laajemmallekin lukijakunnalle kuin niille, jotka ovat kiinnostuneet Raamatun udmurtiksi kääntäneen Mihail Atamanovin urasta. Tässä teoksessa valotetaan monia yleisesti kiinnostavia asioita udmurteista ja avataan yhtä näkökulmaa udmurttilaiseen nationalismiin. Alkuperäisteosta arvostavat udmurttilaiset kirjallisuuskriitikot ja tutkijat suuresti, jopa riippumatta suhtautumisesta muuten kristinuskoon tai ortodoksiseen kirkkoon.  Teoksen on kääntänyt Raamatunkäännösinstituutin toiminnanjohtaja Anita Laakso  venäjänkielisestä teoksesta (teos on ilmestynyt myös udmurtiksi). On satumainen onni, että Atamanovilla, joka kääntää yhdessä suomalaisten kanssa Raamattua omalle kielelleen, oli tarjota mainio kaunokirjallinen elämäkertateos suomennettavaksi. Se oli tuona aikana vielä käynnissä olevan käännöstyön mainos ja samalla kiitos suomalaisille kumppaneille ja rahoittajille. Raamattu valmistui udmurtiksi kokonaan vuonna 2013. Samoin kuin Bartensin runokäännökset, ilmestyi siis Tieni Raamattuun ikään kuin oman työpaikan julkaisuautomaattikanavan kautta. Yhtä kaikki teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt udmurttilainen proosateos.
3. Carelia-lehden numero 8/2008. Tässä udmurttilaisen kirjallisuuden teemanumerossa ilmestyi runsaasti sekä runoutta, novelleja että esseitä. Tämä lehti on siis sekä udmurttilaisen runouden että proosan toinen julkaisukerta. Näin Suomen rajojen ulkopuolella lehdessä julkaistuna teokset eivät lähtökohtaisestikaan voisi saavuttaa kovin laajaa julkisuutta, mutta todellisuus on ollut vielä paljon karmivampi:

Tästä julkaisusta ei ole kerrottu koskaan vahingossakaan sanaakaan sen enempää udmurttilaisen kirjallisuuden suomalaisille suomentajille kuin käännetyn udmurttilaisen kirjallisuuden tekijöillekään, udmurttilaisista kirjallisuudentutkijoista puhumattakaan.  Jotkut suomalaiset ovat nyt maininneet, että ovat tuolloin tilanneet Careliaa, mutta eivät ole lehteä koskaan lukeneet. Lehdessä julkaistujen teosten heikkous on lisäksi se, että ne on käännetty venäjästä, venäjänkielisistä varianteista. Osa näistä varianteista eroaa nimittäin melkoisesti alkuperäisistä udmurtinkielisistä. Jotkut yksityiskohdatkin ovat häiritseviä: Esim. Kuźebai Gerdin kuuluisa novelli on tässä teoksessa nimeltään Matji. Alkuperäisessä teoksessa nimi on kuitenkin kirjoitettu udmurtin kielen kaksoispisteellisellä i:llä, joka osoittaa, että sitä edeltävä konsonantti on kova. Venäjännöksissä tätä ei ole osoitettu, vaan se on kirjoitettu ilman pisteitä Mати, missä on siis luettava pehmeä t. Sen on kääntäjä sinänsä oikein osoittanut j:llä, mikä on yksi usein käytetty tapa. Joka tapauksessa venäjännös on siis tuottanut jo otsikkoon kirjoitusvirheen. Novelli Mati ilmestyy ensi keväänä minun suoraan udmurtista kääntämänä, joten mielenkiintoisia vertailuja voi aikanaan tehdä muitakin. Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka satunnaisesti kääntävät venäjästä jotain udmurttilaista kirjallisuutta, eivät ole missään kosketuksissa udmurtin kieleen, udmurtteihin ylipäänsä tai edes udmurttilaiseen kirjallisuuteen laajemmin. Näin ollen tieto käännöksistä ei heidänkään kautta leviä luonnostaan yhtään  mihinkään. Kristiina Lehmus on kääntänyt teoksista osan: hänhän on tuttu nimi Jeremei Aipinin Siperian veriset lumet -teoksen suomentajana. Kaikesta huolimatta on hienoa, että tänä vuonna tämä Carelia-lehden ansiokas työ sai hieman lisää huomiota, kun sen löysimme Izhevskissä.

jatkuu…

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu