Rikos ja viiden vuoden rangaistus polttoitsemurhan jälkeen

Tasan viisi vuotta sitten riensin Udmurtian valtionyliopiston käytäviä edestakaisin hoitaessani muodollisuuksia ennen lähtöäni sieltä lopullisesti 18.9.2019. Miltä nämä viisi vuotta näyttävät nyt?

Keskiviikkona 18.9.2019 pidin toistaiseksi viimeisen suomen kielen tuntini, jonka lopuksi kerroin arkisesti opiskelijoille, että minun pitääkin tänään lähteä Suomeen. Sanoivat jotta dz’ets’ vetle kun ymmärsivät, että lähden vain käymään Suomessa. Itse oletin jo tuolloin, että tuskin palaan sinne, mutta en tietenkään arvannut, että niin sanottujen subjektiivisten esteiden tilalle tulee massiivisia objektiivisia esteitä. Juna oli niin poikkeuksellisesti myöhässä Moskovassa, että herää sellainenkin ajatus, että se oli tarkoituksellista. Vaunupalvelijakin oli aivan ymmällään eikä tiennyt syytä.

Mutta onko  tapauksesta opittu jotain? Razin oli elinaikanaan persona non grata myös monien niiden mielestä, jotka nyt pitävät häntä pyhimyksenä. Nyt he sanovat, että olisi pitänyt yrittää löytää yhteinen sävel Razinin kanssa hänen eläessään. Vuonna 2017 Razinin keräämille kannatuslistoille vetoomukseen äidinkielen opetuksen puolesta viitattiin kintaalla mm. Udmurtian valtionyliopistossa… Parhaiten Albert Razinin muistoa ja työtä voisikin kunnioittaa tukemalla nyt eläviä epämiellyttäviä henkilöitä ja epämiellyttäviä totuuksia puhuvia henkilöitä, jotka yrittävät tehdä jotain kaikkein hyödyllisintä suomalais-ugrilaisten kansojen hyväksi. He tekevät jotain sellaista, mitä yleensä vastustetaan, halveksitaan ja aliarvioidaan, sellaista, mitä ei pidetä sopivana tai mahdollisena tapana toimia. Kyse on siitä näkymättömästä raamista, johon törmää, tai hämähäkinverkosta, johon sotkeutuu, kun yrittää tehdä Venäjällä jotain oikeasti hyödyllistä ja todella tehokasta suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen puolesta. Kun tietää ne raamit, niiden puitteissa voi toki tehdä paljon kaikenlaista. Tämä on se kahtalaisuus ja epäloogisuus Venäjän vähemmistöpolitiikassa, minkä vuoksi monet harhautuvat näkemästä todellisuutta.

Suomessa Razinin mielenosoitus ei herättänyt koskaan juurikaan kiinnostusta, ainoastaan korkeintaan epämääräistä kummeksuntaa, kuten muuallakin ulkomailla. Niin onhan se tietysti toisesta maailmasta: Suomessa ei voida tukea yhteisistä varoista yhtään mitään sukukansojen hyväksi edes Suomessa. Suomessa ei voida edes rahoittaa mitään samaan aikaan, kun joku uhraa ei pelkästään kaikki omat varansa vaan myös henkensä oman kielensä puolesta…

Razinin teko avasi myös minun silmäni. Miten paljon olenkaan kokenut vähättelyä ja halveksuntaa siksi, että olen tehnyt jotain sukukansojen hyväksi, sekä Suomessa että Venäjällä. Kun sain vuonna 2008 valmiiksi suomennokseni käsikirjoituksen udmurttien klassisesta kansalliseepoksesta Dorvyzhysta,  Udmurtian valtionyliopiston kollega Izhevskissä ehdotti minulle, että julkaisisin suomennoksen yliopiston julkaisusarjassa yhdessä alkuperäisen teoksen ja englanninnoksen kanssa! Se olisi siis riittävä foorumi kansalliseepokselle, että pari udmurtialaista opiskelijaa ja opettajaa tavaa sitä muodon vuoksi tarkastellessaan jotain käännösseikkoja filologisten intohimojen tyydyttämiseksi?! No en tainnut sanoa kollegalle kovin pahasti enkä suoraan, että ensinnäkin MINUN TÖITÄNI EI KÄTKETÄ ja toiseksi, että UDMURTTIEN KANSALLISEEPOS on jo periaatteen vuoksi julkaistava kunnolla suomeksi. Hyväähän kollega tarkoitti, mutta oli vaan niiden raamien sisälle aivopesty. Rasismi ei ole muutoin enää salonkikelpoista, mutta suomalais-ugrilaisiin vähemmistökansoihin Venäjällä kohdistuvana se voi hyvin ja kukoistaa. Olin sitten seuraavana vuonna palaamassa junalla jostakin Venäjällä ja minulla oli mukanani väkisin erillisenä monografiana julkaisemaani suomenkielistä Dorvyzhya. Matkakumppaneiden kanssa tietysti tutustutaan ja myös teokseni tuli esille. Matkatoveri sanoi suoraan vakaumuksensa, ihan rehellisesti ja kiihkottomasti, että kukaan ei tuota tarvi. Kiitän siitä. Suomessa sitä vastoin ihmiset ovat usein niin kieroja, että eivät itsekään tajua valehtelevansa. Erilaisilla sugrifestareilla lappaa tyyppejä, jotka huudahtavat Alkukodin nähdessään, että ”onpas mielenkiintoinen lehti, en ole koskaan kuullutkaan”. Anteeksi vain valehtelija, jos sinua kiinnostaisi sukukansat, sinä olisit lukenut Alkukotia jo parikymmentä vuotta. Jopa sellaisia sanoja kuin sukukansat tai lehti voi googlettaa, mikäli internetti on tuttu juttu!

On myös aivan asiatonta kysellä, mitä sukukansojen hyväksi pitäisi tehdä, kun on itsestäänselvää, että pitää tehdä kaikki. On tehtävä KAIKKI: on suomennettava ja käännettävä muillekin kielille sukukansojen kirjallisuus, on tuettava omakielistä kirjallisuutta, teatteria ja elokuvaa, on saatettava sukukielet kouluopetuksen kieliksi, on kehitettävä omakielistä sanastoa, ilmaisua, oikeakielisyyttä ja tyylioppia, on saatettava sukukielet viranomaisten hallitsemiksi ja käyttämiksi kieliksi, on perustettava kielipesiä, on vaikutettava poliitikkoihin ja lainsäädäntöön, on tutkittava kieliä, niiden käyttöä, kielipolitiikkaa, asenteita ja hyviä käytänteitä jne. Ylipäänsä aikuisen ei pitäisi kysellä vaan toimia. Kyselyikä on ihmisellä yleensä luonnonmukaisesti vain kuusivuotiaaksi asti. Aikuisen ihmisen pitäisi jo itse tietää vastauksia. Asiassa auttaa suuresti, kun oivaltaa, että sukukielten ja -kansojen tilanne todellakin on varsin suoraa seurausta pahoista teoista: esimerkiksi siitä, että älymystö tapettiin, omakielinen koulutus lopetettiin, aivopestiin ihmiset uskomaan perspektiivittömiin kyliin tai kansainvälisiin kieliin ja äidinkielen opetus typistettiin. Siksi puhujamäärät ja arvostus vähenee. Ei kyse ole mistään arvoituksellisista ylläripylläreistä tai tähtitieteestä. Kun halutaan päinvastaisia tuloksia, on tehtävä päinvastaisia toimenpiteitä. Ne tehoavat. Niin yksinkertaista se on.

Tässä astuu kuvioihin myös raha, joka mittaa havainnollisesti sen, onko kiinnostusta ihan aikuisten oikeasti tarpeeksi yhteiskunnassa. Ongelma kun on se, että mihinkään ei löydy rahoitusta. Olen esimerkiksi itse pakotettu hylkäämään toistaiseksi varsinaiset koulutustani ja kokemuksiani vastaavat työni sukukansojen hyväksi ja sen sijaan työskentelen muissa tehtävissä, kuten venäjän kielen tulkkina. Se ei ole minun valintani, vaan suomalaisen yhteiskunnan, joka palvoo venäjän kieltä ja inhoaa kaikkea sukukansoihin liittyvää. Ei minulla ole vaihtoehtoja. Köyhänä ihmisenä minun on pakko saada rahaa jostain. Olen nyt viimein onneksi käsittänyt, että alani ei tule enää elättämään ketään ja siksi olen etsiytynyt oikeisiin ammatteihin. Kun Suomessa yksi ainoa ihminen tiettävästi voi saada palkkaa varsinaisesta itäisestä sukukansatyöstä (eli M. A. Castrenin seurassa), niin minun on se hyväksyminen, koska tämä on ilmeisesti kaikkien muiden paitsi minun mielestä ok ja riittävä määrä ammattimaisia toimijoita.

Hyökkäyssota Ukrainaan on aiheuttanut venäjän kielelle ja kulttuurille korkeintaan pienen kosmeettisen mainekolhun. Venäjän kielellä ja venäläisellä kulttuurilla menee käytännössä kaikkialla loistavasti. Itäisten sukukansojemme osalta sota sen sijaan tuhosi meillä kaiken heti. Kaikki olemassa olevat alan soveltuvat työpaikat sukukansa-alueilla hävisivät hetkessä: kaikki ulkomaanlehtorit kutsuttiin takaisin Suomeen. Venäjälle suuntautuvat projektit menettivät rahoittamismahdollisuutensa. Yliopistojen sivuilta hävisivät vaivihkaa maininnat tieteellisistäkin projekteista, joissa olisi tarvittu mukaan yhteistyökumppaneita Venäjältä. Venäjän kieltä ja kulttuuria tutkitaan lukuisissa yliopistoissa ympäri maailman, myös meillä Suomessa. Kenenkään ei tarvitse mennä Venäjälle pätevöityäkseen esimerkiksi venäläisen kirjallisuuden asiantuntijaksi. Sen sijaan udmurtin, marin, komin tai ersän kieltä ja kirjallisuutta ei opeteta mainittavasti kuin yhdessä paikassa, jossa viipyminen on pakollista, mikäli alalle mielii: kunkin kansan oman nimikkotasavallan pääkaupungin yliopistossa. Maailmassa on esimerkiksi yksi ainoa paikka, missä udmurttilaiseen kirjallisuuteen voi perehtyä asiantuntijoiden opastuksella ja se tapahtuu livenä Udmurtian valtionyliopiston korpuksessa numero kaksi. Täällä luennoivat alan ainoat kunnon asiantuntijat maailmassa: Tatjana Zaitseva, Svetlana Arekejeva, Ljubov Fjodorova, Galina Shushakova, Galina Gluhova, Viktor Shibanov ja Aleksandr Shkljajev. Nyt tosin Vera Pantelejevan siirryttyä Moskovan kirjallisuusinstituuttiin, sielläkin on alan huippuasiantuntija. Olen ikuisesti onnellinen siitä, että älysin hyödyntää mahdollisuutta aikanaan Izhevskissä.

Opiskelen nyt tulevaisuuttakin silmällä pitäen henkeni pysymisen varmistukseksi muun muassa kasvatustieteitä. Olen oppinut, että miltei pari miljoonaa suomalaista opiskelee vuosittain kuten minäkin jatkuvasti. Moni opiskelee ammattien vaatimusten vuoksi, mutta suuri joukko ihan itsensä kehittämisen vuoksi tai harrastukseksi. Että kuinka? Mitenkäs näistä sadoistatuhansista opiskelusta hupia ja henkistä kehitystä saavista suomalaisista yksikään ei halua oppia maria, komia, udmurttia, hantia tai muuta itäistä sukukieltämme? Tuskin mitään sen tehokkaammin yleisesti älyä kehittävää on olemassakaan kuin esim. permiläisten kielten suomesta poikkeavat aikamuotojen seikat: futuuri, historiallinen preesens, historiallinen futuuri ja toisen käden tiedon mennyt aikamuoto. Yliopistoissakin tosin suomalais-ugrilaisia kieliä inhotaan. Muistan hyvin viime vuosituhannen lopusta tilanteen, kun udmurtin kurssia Helsingin yliopistossa pitänyt nuori katosi yllättäen, lähti kaiketi kotimaassaan käymään. Olin jo silloin ollut vaihdossa Udmurtiassa ja vihjasin, että jos kovasti opiskeluhaluja ilmenee, niin kyllä minä voin kieltä kyseisen ryhmän kanssa harrastaa. Ei mitään reaktiota. Ilmeisesti opiskelijat olivat onnellisia, kun ei tarvinnut kurssia jatkaa. Udmurtian valtionyliopistossa oletettiin, että kun hallitsin udmurtin kielen hyvin, niin ilman muuta opettaisin sitä sitten Suomessa. En hennonut tai viitsinyt yrittää selittää, että ei se nyt ihan noin mene – Suomessa. Kollegoilla oli Suomesta aivan liian ruusuinen kuva.  Itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuuksista ei tietenkään ole tämänkään vertaa kerrottavaa: ne eivät koskaan ole olleet meillä salonkikelpoisia asioita edes yliopistomaailmassa, en muista yhtäkään kommenttia siihen suuntaankaan akateemisissa piireissä mainitun.

En olisi ikimaailmassa voinut 1990-luvulla kuvitella, että 30 vuoden kuluttua kaikki palautuu nollaan: alkaneet mahdollisuudet Venäjällä loppuvat eikä uusia haluta Suomessa käynnistää. Minusta silloin oli olemassa positiivista pöhinää. Eivät kaikki voineet sitä vain näytellä, vai olenko väärässä?