Väinö Tanner sosialistina

 Väinö Tanner

Ele Rantasalmi ja Tuukka Ruismäki

***

Artikkelissa tarkastelemme Väinö Tannerin näkemyksiä – sosialismista, kommunismista ja osuustoiminnasta –  lähinnä talvisotaan asti. Tannerin laajojen ansioiden – valtiollisessa politiikassa, kansainvälisessä ja kansallisessa sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä – käsittelyn sijaan artikkelin pääpaino on Tannerin teoreettisimmissa näkemyksissä. Tannerin ansiot työväenliikkeessä tuodaan usein esille, mutta pienemmälle huomiolle on jäänyt se, millä periaatteilla hän on niitä tehnyt.

***

Väinö Tanner,  s.12. maaliskuuta 1881 Helsinki k.19. huhtikuuta 1966, on yksi Suomen merkittävimmistä poliitikoista. Tanner oli SDP:n merkittävimpiä henkilöitä sisällissodan loppumisesta kuolemaansa asti, kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja vuosina 1927-1945, useiden hallituksien ministeri, joista merkittävimmät taitavat olla pääministerinä (1926-1927) ja ulkoministerinä talvisodan aikana. Oikeusvaltion periaatteita rikkoen Tanner tuomittiin taannehtivalla oikeudenkäytöllä “sotasyyllisenä” vankeuteen vuonna 1946, josta hän vapautui 1948. 

 

Minkä sortin sosialisti?

»Mielestäni olemme siis edelleen täysin pesunkestäviä marxilaisia ja toimimme oikealla tavalla työväenluokan hyväksi.»

(Väinö Tannerin puheesta Naantalissa 17.7.1938)

 

Tanner ei ollut luonteeltaan teoreetikko tai filosofi; käytännön politiikka ja toiminta on ollut hänelle aina läheisempää. (1) Tämä on todennäköisesti syy, miksi Tanner ei itse kirjoittanut laajemmin teoreettisista kysymyksistä.  Tanner kuitenkin suomensi elämänsä aikana toistakymmentä teosta, ollen yksi merkittävimmistä sosialistisen kirjallisuuden suomentajista. Tanner aloitti käännöstyöt vuonna 1906, josta hän kirjoittaa muistelmissaan:

 “Oli pakko ryhtyä perusteellisemmin lueskelemaan näitä asioita koskevaa kirjallisuutta. Siihen saakka olin lähinnä vaistonvaraisesti ollut mukana sosiaalidemokraattisessa liikkeessä; nyt tunsin tarvitsevani myöskin tietoja. … Mutta mistä saada tietoja näistä asioista? Näiltä aloilta (suomenkielellä) ilmestynyt kirjallisuus oli niukka ja vaatimaton. … Kun lueskelin saksalaisten teoreetikkojen teoksia, päätin ehdottaa eräitä niistä suomeksi käännettäviksi. Porilaiset puoluetoverit olivat uuden lehtensä kustantamiseksi perustaneet ”Osuuskunta Kehitys” nimisen toiminimen, ja tämä ilmoitti olevansa halukas kustantamaan myöskin kirjoja. … Sovinkin heidän kanssaan suomennostöistäni, ja ensimmäiseksi suomensin Karl Kautskyn kirjoittaman kirjan ”Marxin taloudelliset opit”.” (2)

Tannerin suomennostöistä osa oli kannanottoja nimenomaisiin aiheisiin ja ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Esimerkiksi Tannerin suomennos Herman Fleissnerin teoksesta “Osuuskaupat ja työväenliike”, oli kannanotto 1910-luvulla käytyyn kiivaaseen keskusteluun osuustoiminnan yhteiskunnallisesta ohjelmasta.(3) Osa käännöstyöstä oli laajempia sosialismin perusteoksia, kuten Tannerin kääntämät useat Kautskyn teokset: 

“Kun olen toivonut tämän käännökseni avulla voivani myötävaikuttaa Marx’in oppien leviämiseen ennenkaikkea työväestön keskuudessa, jolle ne ovat tarpeellisia taisteluaseina paremman yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman saavuttamiseksi, olen välttänyt vieraskielisiä sanoja ja lausetapoja, mikäli suinkin mahdollista.”

(Suomentajan, Väinö Tannerin, huomautus Kautskyn teokseen “Marx’in taloudelliset opit”, s.10)

Tanner käänsi teoreettisempia teoksia myös vanhemmalla iällä, kuten  Iso-Britannian työväenpuolueen puheenjohtajan Harold J. Laskin – joka edusti puolueensa marxilaisista vasempaa puolta – laajan teoksen “Aikamme vallankumous” (1947). 

Kun SDP, maalaisliitto, edistyspuolue ja RKP muodostivat koalitiohallituksen vuonna 1937, porvarillisissa piireissä vaadittiin ja kehotettiin SDP:n luopuvan kansainvälisistä suhteistaan, luokkataistelusta ja marxilaisuudesta ollakseen yhteistyökelpoinen puolue.(4) Tanner käsittelee 17.7.1938 pitämässään puheessa sosialidemokraattien marxilaisuutta ja sen suhdetta koalitiohallitukseen:

»Kun nykyisestä yhteistoiminnasta porvarillisten kanssa hallituksessa puhutaan, on syytä kajota vielä erääseen puoleen asiassa. 

 Mehän olemme ”marxilaisia”, nimitys, jonka me pidämme kunnianimenä, mutta johon vastustajamme koettavat sisällyttää kaiken, mikä on halveksimisen arvoista. Marxilaisuudella on totuttu ymmärtämään jyrkkää luokkataistelua ja vastustuskannalla olemista nykyistä yhteiskuntaa vastaan. Onko siis enää ”marxilaista” istua vihreän pöydän ympärillä yhdessä porvarillisten kanssa, sovitella heidän kanssaan ja koettaa päästä yhteisymmärrykseen tällä tavalla? Miten tämä pohjoismaissa käytäntöön otettu sovittelukanta sopii yhteen alkuperäisen marxilaisuuden kanssa? Eikö koko nykyinen homma merkitse puolueemme periaatteista luopumista?

Ja kuitenkaan ei ole epäilystäkään siitä, että tämä hyvin soveltuu marxilaisuuteen. Niin, onpa täydellisesti sopusoinnussa todellisen marxilaisuuden kanssa. Kun Marx 60 vuotta takaperin julkaisi kuuluisan Kommunistisen Manifestinsa, olivat olot maailmassa aivan toiset. Silloin ei työväestöllä ollut minkäänlaisia oikeuksia. … 

Sen jälkeen on valloitettu yleinen äänioikeus, joka takaa valtiollisen tasa-arvoisuuden työväenluokalle. Työväen työaika ja palkkataso on parantunut. On saatu aikaan työväensuojelulakeja. Työväen asema on siten tullut melkoisen turvatuksi. Sillä on nyt paljon menetettävää ja siis myös paljon puolustettavaa. Liioitellen onkin sanottu, että alkuperäinen marxilainen kanta on menettänyt oikeutensa silloin kuin ensimmäinen työväensuojelulaki saatiin aikaan. Kunnon ukko Marx, jos kukaan, oli käytännöllisen politiikan mies. … Erehtymättä voi sanoa, että jos hän eläisi nykypäivinä, hän kehoittaisi menettelemään juuri niin kuin pohjoismaissa nykyään menetellään: hakemaan ystäviä toisista yhteiskuntaryhmistä ja sovittelemaan niiden kanssa. Hän menettelisi näin, koska tämmöisen menettelyn kautta saavutettaisiin parhaat tulokset. Ja tuloksethan työväenluokalle jotain merkitsevät eikä joistakin aikansa eläneistä käsityksistä kiinni pitäminen. Luokkataistelustahan ei silti tarvitse luopua. Koko valtiollinen .elämähän on yhtämittaista luokkataistelua. Sitä harjoittavat kaikki puolueet, vaikka se on koetettu selittää vain sosialidemokraateille ominaiseksi. Sitä harjoittaa oikeisto, peräänantamattomasti puolustaessaan pääoman etuja. Sitä harjoittaa maalaisliitto sitkeästi omien eturyhmien puolesta. Sitä harjoitamme mekin yhtä tarmokkaasti kuin aikaisemmin. Se on vain muuttanut luonnettaan olojen muuttuessa. Nyt taistellaan — ei enää barrikaadeilla, vaan äänestyslipun avulla.»   (5)

Sosialidemokraattisessa liikkeessä oli 1900-luvun alussa kaksi pääsuuntausta: marxilainen revisionismi ja kautskylaisuus, joiden filosofisina pääedustajina oli Eduard Bernstein ja Karl Kautsky. Kautsky piti tiukasti kiinni Marxin filosofian periaatteista, kun taas Bernstein näki, että jotkut niistä olivat epätieteellisiä ja vanhentuneita. Bernstein korosti olevansa marxilainen ja ei hyväksynyt sitä, että revisionismi ja marxilaisuus erotetaan toisista. Hän huomioi, että Marxia ja Engelsiä vääristeltiin: “he (“oikeauskoiset”) nimittäin ovat vähitellen takertuneet kaikenlaisiin Marxin itsensä korjaamiin kommunistisen manifestin lauseisiin ja ajatuksiin, vetoavat mieluummin manifestiin kuin kirjoituksiin, jotka Marx on selittänyt kehityksensä huipulla.” (6) Tanner sai revisionistin leiman vuonna 1909 varsin vähäpätöisessä väittelyssä väliaikaisesta suostuntaverosta, jota Venäjä kysyi ja jota Suomen eduskunta suostui maksamaan. SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö kannatti veron kieltämistä, kun vähemmistö – johon Tanner kuului, ollen varma veron lakkauttamisen tehottomuudesta – vastusti. Muistelmissaan Tanner kirjoittaa kantaneensa revisionistin nimeä samalla ylpeydellä kuin vuosikymmentä myöhemmin saamaansa noske-nimitystä. (7)

 

Tanner kansanvallan puolustaja – kommunismia vastaan

»Sosialismin oppejakin on karkeasti väärennetty. Sen on aiheuttanut kommunistinen harhaoppi, jota ideologisen taistelun muodossa koitetaan kuljettaa maailman kansojen keskuuteen. Se ei pyri kansanvaltaan, vaan sen vastakohtaan, diktatuuriin!» 

(Väinö Tanner, vuoden 1959 SDP:n puoluekokouksen avauspuheesta)

 

Kommunismi, kuten se vuoden 1917 jälkeen käsitetään “marxismi-leninisminä”, syntyi Venäjällä, kun bolshevistinen puolue kaappasi vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta marraskuussa 1917. Leninin oppien mukaisesti maasta tehtiin diktatuuri, joka kielsi kaikki kansalaisvapaudet, käyttäen valtioterroria mm. joukkoteloitusjärjestelmällä kansalaisiaan vastaan. (8)

» He (bolshevikit) lakkauttivat kansanvallan, jonka Venäjän kansa oli valloittanut maaliskuun vallankumouksessa. Samaan aikaan lakkasivat bolshevikit nimittämästä itseään sosialidemokraateiksi. He sanovat itseään kommunisteiksi.»   

(Karl Kautsky, Köyhälistön diktaturi, 1918, s.12)

Ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914 revisionismin ja kautskylaisuuden –  Bernsteinin ja Kautskyn – näkemykset lähentyivät. Näiden kahden merkittävimpien sosialidemokraattisten teoreetikoiden näkemykset yhtyivät ensin sotakysymyksessä ja tämän jälkeen antikommunismissa, johon erityisesti Kautsky paneutui. (9) Suomessa sosialistisista teoreetikoista Kautskya oltiin käännetty ja arvostettu eniten, joten Kautsky ansaitsee osaltaan kiitoksen siitä, että Suomen sosialidemokraatit omaksuivat nopeasti jyrkän antikommunismin.

Länsimaihin kommunismi levisi pian lokakuun vallankaappauksen jälkeen, esimerkiksi Norjassa kommunistit saivat työväenpuolueen haltuunsa vuosiksi 1918-1923. Suomessakin kommunistit yrittivät saada SDP:n haltuunsa pian sisällissodan jälkeen. Ratkaiseva hetki oli vuoden 1919 SDP:n puoluekokous. Kommunistit yrittivät kyseisessä puoluekokouksessa kaapata puolueen omiin tarkoitusperiinsä käyttämällä peítetunnuksinaan “jyrkkyyttä” ja “vasemmistososialismia”. Tanner piti kokouksen avauspuheen:

»Arvoisat puoluetoverit! 

Tämä meidän puoluekokouksemme kokoontuu ulkonaisesti sangen vaiherikkaana ja levottomana aikana. Kaikkialla maailmassa näemme vanhan yhteiskuntajärjestyksen horjuvan ja kansojen etsivän itselleen uusia uria. Viisivuotinen verinen sota on ollut omiaan tekemään ihmisille selväksi paljon semmoista, mitä aikaisemmat rauhalliset selvittelyt eivät olleet onnistuneet tekemään. Se on osoittanut, että vanha kapitalistinen yhteiskunta on mätä ja että ainoastaan perinpohjainen järjestelmän muutos voi johtaa pois nykyisistä vaikeuksista. … 

 Mitä omaan maahamme tulee, ei kuva valitettavasti ole yhtä valoisa. … Vielä pari vuotta sitten oli työväenluokan asema tässä maassa vahva ja se oli jo vallannut itselleen useita tärkeitä valta-asemia yhteiskunnassa. Tämä vahva asema kuitenkin turmeltiin vääriin laskelmiin perustuvalla, toivottomalla vallankaappausyrityksellä, joka sitä paitsi suoritettiin vastoin omia päätöksiä ja siis vallankaappauksella puolueen omassa keskuudessa. Seurauksena oli, että valta-asemamme luhistui. Maamme työväenluokan lankeemus oli suuri, suurimpia mitä historia tuntee. Ja kostonhaluinen porvaristo halusi ottaa täyden hyvityksen kaikesta siitä, mitä sen aikaisemmin oli tarvinnut sietää.

 Olemme saavuttaneet useita arvokkaita kokemuksia, jotka ovat meille hyvänä opastuksena vastaisessa toiminnassamme. Omaan menettelytapaamme nähden olemme saaneet sen opetuksen, ettei harhaluulojen vallassa ole sokeasti rynnättävä uusia valta-asemia valloittamaan silloin kun hetki ei ole sovelias ja kun takanamme ei ole kansan enemmistö. Väkivaltapolitiikkaan turvautuminen on aina turmiollista silloin kun se kohdistuu kansan enemmistöä vastaan ja luvallinen ainoastaan silloin kun on kysymyksessä pienen vähemmistön vastarinnan murtaminen.

 Mutta me olemme saaneet erään toisenkin arvokkaan kokemuksen. Me olemme saaneet nähdä minkälaista elämä tässä maassa olisi, ellei meillä olisi voimakasta työväenliikettä työväenluokan etuja valvomassa. Sinä lyhyenä aikana, jolloin olemme tämän puutteessa eläneet, on porvaristo ajanut taantumusta ja koettanut riistää työväenluokalta sen entisetkin saavutukset. … Se on vielä tämänkin vuoden aikana turvautunut aseellisiin luokkajärjestöihinsä, väkivaltaan sekä vanhoillisiin oikeuslaitoksensa työväenluokkaa kurissa pitääkseen. Vaalivapautta on vainottu, työväenliikkeen toimihenkilöitä, jotka ovat uskaltaneet ryhtyä työskentelemään sen hyväksi, on tuomittu vankeusrangaistuksiin. Ja parlamentaarisessa työskentelyssä on jokaista työväen edustajain taholta tehtyä uudistushanketta kynsin hampain vastustettu.

 Kun porvaristomme on näin lyhytnäköistä ja samalla luokkatietoista, kun uudistusten tie on näin vaikea, ei ole ihmeteltävissä, että työväenluokan keskuudessa on alkanut ilmetä suurta hermostuneisuutta. Nähdään miten muualla maailmassa toimitaan ja odotetaan samanlaisia nopeita tuloksia täälläkin. Unohdetaan ne vaikeudet, jotka meillä on ollut voitettavana ja joita on jo voitettu. Odotetaan tuloksien putoavan samalla helppoudella kuin jos meillä olisi samanlainen vallankumouksellinen tilanne kuin joissakin muissa maissa ja ikäänkuin ei kansalaissota olisi tuhonnut useita arvokkaimmista aseistamme. Ja kun ei parlamentaarinen työskentely, jonka hyväksi voimat kuluneen vuoden aikana on käytetty, ole kantanut kaikkia siltä odotettuja hedelmiä, on vaistomaisesti alettu hapuilla uusia menettelytapoja, joiden toivotaan vievän nopeammin päämäärään.’

 Seurauksena on ollut, että se yksimielisyys, jolla vuosi takaperin käytiin uudelleen rakentamaan yhteistä pesäämme, näyttää hävinneen. Sen tilalle on astunut erimielisyys siitä, mitä tietä edelleen olisi käytävä kulkemaan. On ilmennyt eri suuntia ja eri vivahduksia. Ja keskinäinen arvostelu on pukeutunut muotoihin, jotka panevat pintapuolisen arvostelijan luulemaan, että maamme työväenliike on hajaantumassa kahteen tai useampaan leiriin.

 Näin ei tapahdu kuitenkaan ainoastaan meillä, vaan esiintyy sama kehityskulku kaikissa maissa. Miltei kaikkialla huomaamme saman ilmiön: työväenluokka jakaantuneena eri leireihin, jotka taistelevat keskenään, ei siitä päämäärästä, johon olisi pyrittävä, vaan siitä tiestä, jota myöten tähän päämäärään olisi pyrittävä. Menettelytapa-erimielisyydet näkyvät vain yhä kasvavan mitä lähemmäksi lopullista päämäärää saavutaan. Tästä erimielisyydestä on kuitenkin suurta haittaa työväenluokan pyrkimyksille. Sen voima hajaantuu useihin toisiaan vastaan taisteleviin ryhmiin ja heikkenee samassa määrässä.

… (Puolueen yhtenäisyyttä) tavoitellessamme ei ole oikeutta rahtuakaan tinkiä sosialidemokraattisista menettelytapaperiaatteista. Samalla kun me julistamme seisovamme jyrkän luokkataistelun pohjalla, on meidän tarkoin vaadittava, että se ei pukeudu muotoihin, jotka ovat siihen soveltumattomia. Tämän vuoksi meillä ei myöskään ole oikeutta suvaita keskuudessamme niitä aineksia, jotka hylkäämällä sosialidemokraattiset menettelytavat, pilkkaamalla kansanvaltaa ja parlamentaarista toimintaa, pyrkivät kommunistisia, vähemmistödiktatuuriin perustuvia menettelytapoja meille suosittelemaan. Niitä vastaan on meidän julistettava sota ja ne yhteisesti pesästä karkoitettava. Ennen kuin tämä on tapahtunut, ei menestyksellistä toimintaa voida harjoittaa.»  (10)

Kaikki kommunistien esitykset tyrmättiin äänimärin, kun kommunistien todelliset tarkoitusperät ja edustama ideologia saatiin jo ennen puoluekokousta selvästi osoitettua. Kommunistit perustivat tämän jälkeen toukokuussa 1920 oman puolueensa, “sosialistisen työväenpuolueen”. Silloin Suomessa toimi siis kaksi valtiollista ja ideologisesti vastakkaista työväenpuoluetta, jotka kamppailivat työväenyhdistyksistä ja ammattilikkeestä. Tannerin sanoin: “Taistelu työväen sielusta jatkui tämän jälkeen kiihkenä kaikilla rintamilla.” (11) 

Vuoden 1923 eduskuntavaaleissa kommunistit voittivat 27 edustajaa, joka muutti eduskunnan ilmapiiriä olennaisesti. Tanner kuvailee: “Heidän tulonsa eduskuntatyöhön muutti huomattavasti sen (eduskunnan) luonteen. Aikaisemman asiallisen keskustelun tilalle astui häikäilemätön demagogia ja keskustelun tason alentuminen. Se vaikutti, että eduskunnan työ jäi täysin hedelmättömäksi, vastakohtana edelliselle, jossa sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä kaikista vastauksista huolimatta oli sentään saanut huomattavia tuloksia aikaiseksi.” (12) Maalaisliiton johtama Kyösti Kallion hallitus pidätytti kommunistisen “Sosialistisen työväenpuolueen” johtavat henkilöt ja kansanedustajat. Sosialidemokraatit vastustivat hallituksen toimenpidettä, nähden sen laittomana. Tanner avaa sosialidemokraattien melko periaatteellisen kannan asiaan Helsingin SDP:n kunnallisjärjestön vastalausekokouksessa 8.8.1923:

»Kun näitä syitä (kommunistien pidättämiseen) ryhtyy hakemaan, niin vastataan eri tavalla. Porvarillisissa piireissä vastataan reippaasti, että syynä tähän kaikkeen ovat tietysti kommunistit. Kommunistisen puolueen piireissä vastataan yhtä reippaasti, että syy on porvareissa. Me sosialidemokraatit näemme nämä asiat jonkinverran toisessa valossa. Me näemme tämän tilanteen kehittymisen syitä niin hyvin kommunistisissa kuin porvarillisissakin piireissä. 

Kommunistisen liikkeen periaatteet ovat kokonaan väärät. Hehän katsovat, että parlamentaarinen toiminta yhteiskunnan parantamiseksi on liian hidasta ja se tie liian pitkä käytäväksi. He tahtovat käydä suorinta polkua, jota tietä muka pikemmin voitaisiin tämä yhteiskunta parantaa. Sen vuoksi saarnattiin pikaista vallankumousta, aseellista toimintaa ja työväestön diktatuuria, jotka kaikki ovat sosialidemokratian teorioihin soveltumattomia. Kommunistien opin mukaan on kaikki pyrkimys kansanvaltaan hylättävä, vaikka sosialidemokratian aikaisempi toiminta juuri kansanvallan kautta on tahtonut päästä päämäärään.

Kun nyt on tehtävä ensimmäinen tilinpäätös kommunistisen liikkeen toiminnasta, niin me näemme, että tämä liike ei ole saanut mitään positiivisia tuloksia aikaan. Kaikki mitä se on tehnyt, on ollut pelkästään negatiivista, kielteistä laatua. Se on ollut kuin joku tuhohyönteinen, joka on tuhonnut ja hävittänyt kaiken, mihin se on käsiksi käynyt. … 

Nyt koko porvaristo juhlii hallituksen päätöstä, kiittää hallitusta rohkeasta otteesta, eikä tiedä millä tavalla se osoittaisi kiitollisuuttaan sille. … Tässä yleisessä hallituksen kiittämisessä on kuitenkin ollut yksi soraääni ja se on tullut sosialidemokraattisen puolueen taholta. Sen sanomalehdistössä ja sen kokouksissa on yhteen ääneen selitetty, että sosialidemokraattinen puolue nousee vastustamaan tätä hallituksen toimenpidettä ja se on esitetty maalle turmiolliseksi.

Miksi sosialidemokraattinen puolue näin on menetellyt?

Ei suinkaan rakkaudesta kommunistista puoluetta kohtaan, eikä siksi, että me heitä liiaksi kaipaisimme. Onhan heistä ollut tarpeeksi vastusta ja tarpeeksi tuhoa he ovat työväenluokalle tehneet. … Mutta aateluus velvoittaa. Myöskin sosialidemokraattien aatteet velvoittavat. Me olemme aina esiintyneet vapauden, kansanvallan ja oikeuden puolustajina. Tästä meidän katsantokannastamme myös johtuu, että meidän myös tässä asiassa on toimittava niin kuin velvollisuutemme vaatii. Ja se velvoittaa sosialidemokraatteja tekemään voitavansa, jotta nämä hallituksen toimenpiteet saataisiin poistetuiksi. … 

Sen vuoksi on porvaristolle lausuttava asiassa suorat sanat. Vaadimme sitä lopettamaan toimenpiteensä, vapauttamaan pidätetyt henkilöt ja avaamaan kirjapainot sekä antamaan lehtien ilmestyä vapaasti. Jos jotain rikollista yritetään, käytäköön siihen käsiksi niin ankarasti kuin on tarpeen, mutta tämmöinen etukäteen tapahtuva nuotanveto ei tee hyvää vaikutusta.

 Samalla kun me tämän vaatimuksen esitämme, samalla meidän on päätettävä ryhtyä uutteraan työhön sosialidemokraattisen valistustyön tekemiseksi. Viime aikojen tapahtumat ovat erityisen selvästi osoittaneet, että sosialidemokratia on sittenkin ainoa tie, jota vaeltaen tulemme pikemmin ja varmemmin oikeaan päämäärään.» (13)

Sosialidemokraattien mukaan kommunismia vastaan piti toimia valistuksen, ei tarpeettomin pakkokeinoin. Sosialidemokraattinen puolue vaati eduskunnan hajottamista ja uusien vaalien järjestämistä  jo samana kesänä, johon hallitus ei suostunut. Syksyllä eduskunnan kokoonnuttua sosialidemokraatit järjestivät asiasta epäluottamuslauseen, joka kaatui äänin  98-54. Tämän jälkeen sosialidemokraatit ilmoittivat kutsuvansa kansanedustajansa pois, sillä eduskunnalle ei haluttu antaa laillisuuden leimaa. Tasavallan presidentti, K. J. Ståhlberg, asettui tästä syystä eduskunnan hajottamisen puolelle, määräsi eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit järjestettäväksi. Uudet eduskuntavaalit järjestettiin seuraavana vuonna, 1924, joihin kommunistit osallistuivat uudella puoluenimellä, “Työväen ja pienviljeliäin puolue”.(14) Kommunistit pystyivät toimimaan eduskunnassa aina lapuanliikkeeseen asti.

 

Väinö Tanner osuustoiminnasta

»…on myöskin puolueemme piirissä tavallinen epäluulo osuustoimintaa kohtaan heitettävä pois ja käytävä siihen käsiksi niin kuin muidenkin puoluetehtävien suorittamiseen.» 

(Väinö Tannerin artikkelista: Työväenliike ja osuustoiminta, 1906)

 

1900-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä SDP suhtautui kriittisesti ja varoen osuustoimintaan. Vuoden 1903 Forssan kokouksessa osuuskunnat olivat saaneet puolueen hyväksynnän, mutta vain sillä ehdolla, että ne tukisivat sosialidemokraattien toimintaa valtiollisella tasolla. (15) Sosialidemokrattinen puolue ei siis myöntänyt osuuskuntaliikkeen itsenäisyyttä. Taistellakseen näitä vieroksuvia asenteita ja väärinymmärryksiä vastaan Tanner päätti laatia osuuskuntien yleistä teoriaa ja historiaa käsittelevän kirjoituksen. Lopullinen teksti julkaistiin 1906 nimellä “Työväenliike ja osuustoiminta” vastapainoksi SDP:n pää-äänenkannattajan “Työmies”-lehden osuuskuntakriittisille kirjoituksille:

» »Osuustoiminta on käytännöllistä sosialismia», nämä sanat ovat useasti kuuluneet meidänkin maassamme. »Osuustoiminnan on siitä huolimatta pysyttävä puolueettomana», jatketaan tavallisesti samaan hengenvetoon. Nämä lauseet eivät kuitenkaan ole mitään yleisesti tunnustettuja teesejä, jotka saisivat kaikkien hyväksymisen. Päinvastoin näistä periaatteista, jotka itse asiassa muodostavat sen perustan, jolla osuustoiminnan tulee levätä, on vielä vallalla mitä suurin käsitteiden hämmennys.

Työväenpuolueen keskuudessa kyllä ymmärretään, että osuustoiminta on sosialismia. Tiedetään, että se tähtää kauas tulevaisuuteen, että sen tarkoituksena on vapauttaa vähäväkiset yksityisten liikkeenharjoittajien riippuvaisuudesta. Keräten kaikki vähäiset voimat yhteen, tahdotaan sen avulla muodostaa taistelujärjestö, joka osaltaan pyrkii toteuttamaan sosialismin tarkoitusperiä, ennen kaikkea sen vaatimusta tuotantovälineiden yhteiseksi omaisuudeksi saamisesta. Vaatimuksissa mennään kuitenkin liian pitkälle; tahdotaan että osuustoimintaliikkeen tulee olla myös sosialistisen ja että sen täytyy antautua yksinomaan työväenpuolueen palvelukseen. Kun ei näin ole tapahtunut, on jonkun verran välinpitämättömyyttä tätä liikettä kohtaan ilmennyt.»

Työväenpuolueen ulkopuolinen osuustoiminta viitaa maanviljelijöihin, jotka olivat kauan ennen suomalaisia sosialidemokraatteja saavuttaneet osuuskunnillaan merkittäviä saavutuksia. Merkittävin esimerkki tästä oli meijeriteollisuuden ala, joka oli vielä 1900-luvun alussa hyvin takapajuista ennen Voinvienti-osuusliike Valion  muodostamista. Tämä osuustoiminta valtasi ensin voituotannon ja sitemmin koko meijeriteollisuuden, minkä myötä Suomesta tuli tällä alalla merkittävä vientimaa.

Sosialidemokraattien vastakkaisuus maanviljelijäin yhteistoimintaan johtui paristakin syystä. Ensinnäkin maalaisosuuskuntien päämäärä erkani merkittävästi sosialisteista. Siinä missä työväestön osuuskuntien piti olla käytännön sosialismia ja pohjastusta uudelle tuotantomuodolle, maalaisosuuskunnat pyrkivät vain edistämään maalaistuottajien aikalaisia olosuhteita. Porvarillisissa piireissä nähtiinkin osuustoiminnan olevan itseisarvo. Toisekseen monet maalaisosuuskuntien merkkihenkilöistä vastustivat sosialidemokraattista toimijuutta. Koska maalaisväestön osuustoimintaa edusti porvarilliset piirit, esiintyi jo näiden henkilöiden poliittisessa teoriassa merkittävää antisosialismia. Nämä näkemykset laajentuivat kuitenkin osuustoiminnan alallekin. Esimerkiksi kotimaisten osuuskuntien isänä pidetty Hannes Gebhard vetosi, ettei maalaistuottajien tulisi käyttää työväestön osuuskauppoja lainkaan, vaan pitää osuustoimintaliikkeensä kokonaan erillisenä – Tanner päätyi kritisoimaan Gebhardia avoimesti tästä näkökulmasta vedoten siihen, kuinka Belgialainen osuustoiminta oli heikentynyt puoluejakojen takia.

Sosialidemokraattien vaaliessa näinä aikoina jyrkkää luokkataistelua politiikassaan moiset asenteet olivat vain lisäämään osuuskuntiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Tannerin jatkaa:

»Sitä [osuustoimintaa] on pidetty »porvarillisena», väitetään sen kasvattavan ajanpitkään kunnon sosialidemokratistakin porvarin, joka huolehtii vaan siitä, että voitto-osuudet runsaina hänen taskuihinsa valuvat.»

Osuuskunnallinen toiminta ei kuitenkaan ollut kokonaan vierasta sosialidemokraateille. Monien Manner-Euroopan työväenliikkeiden tavoin muodostettiin työväestön omistamia tuotanto-osuuskuntia, joidenka kuului olla esimerkkejä tulevaisuuden tuotantotaavasta. Kehittyneemmissä teollisuusvaltioissa oltiin jo viisikymmentä vuotta sitten testailtu tällaisia tuotanto-osuuskuntia, mutta niiden kanssa päädyttiin ennemmin tai myöhemmin tietynlaisiin ongelmiin. Toisin kuin ulkomailla oppineelle Tannerille, suomalaiselle työväenliikkeelle nämä vastoinkäymiset olivat enimmäkseen tuntemattomia.

»Työväestön tuotantoyhdistyksiä on pitkät ajat pidetty jonkinlaisina sosialistisen tulevaisuuden valtion etuvartioina. Kun esim. Ranskassa vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen innokkaampi toiminta puolueen hyväksi tuli päivän tunnussanaksi, ryhdyttiin perustamaan joka ammatin alalle tuotanto-osuuskuntia, joita yhteensä silloin syntyi kolmattasataa. Silloin perustetuista yhdistyksistä ovat kuitenkin miltei kaikki hävinneet. Syynä oli tarpeellisen kokemuksen ja pääoman puute sekä vaikeus saada tuotteita kaupaksi. Suurimpana syynä lienee kuitenkin ollut se, että ne itse eksyivät samoihin epäkohtiin, joita vastaan olivat alkaneet taistella. Niistä muodostui itsestään kapitalistisia yrityksiä, ja se oli sama kuin surmanisku niille.

Tämä vaara niillä yhä edelleen on tarjona. Oikeastaan voikin sanoa, että tuotanto-osuuskunta itse asiassa toimii vastoin sosialistisia tarkoitusperiä. Otaksutaan, että työntekijät jonkin ammatin alalla ryhtyvät perustamaan tuotanto-osuuskuntia ja että he vähitellen saavat koko tämän tuotannonhaaran käsiinsä, tunkien pois tieltään yksityiset liikkeenharjoittajat. Silloin olisi kyllä tapahtunut sosialinen vallankumous tämän ammatin alalla, mutta lopullista rauhaa ei silti olisi saavutettu. Nämä osuuskunnat tietenkin toimisivat erillään toisistaan ja joutuisivat kilpailemaan ostajapiiristään aivan samoin kuin sitä ennen kapitalistiset liikkeenharjoittajat. Se johtaisi kilpailuun tuotteen hinnoissakin ja siten ne joutuisivat pidentämään työaikaa ja alentamaan palkkoja voidakseen olla kilpailukykyisiä. Etenkin huonojen aikojen sattuessa olisi tämmöinen askel helposti odotettavissa. Juuri tämmöisen alaspäin pyrkivän kehityksen estämisessä on ammattiyhdistyksillämme nykyään kiitollinen tehtävä. Ristiriitaisuus tulisi niin ollen muodostumaan niin suureksi, että muutos johonkin suuntaan olisi välttämätön.»

Tannerin kritiikki tuotanto-osuuskunnista edustaa perinteistä marxilaista näkökulmaa, jonka mukaan tuotanto-osuuskunnat eivät pysty lähtökohtaisesti edustamaan (kapitalistisessa järjestelmässä) osuuskuntaliikkeen edistyksellistä aatetta. Karl Marx muotoilee Pääoman kolmannessa osassa:

“Itse työläisten osuustoiminnalliset tehtaat ovat vanhan muodon sisällä tämän muodon ensimmäisiä murtumia, vaikka ne luonnollisesti kaikkialla, todellisessa organsaatiossaan, jäljentävät ja joutuvat pakosta jäljentämään vanhan järjestelmän kaikki puutteet.” (16)

Tanner jatkaa: 

»Useamman kuin kerran ovat alkuaan hyvinkin lupaavat tuotannolliset osuuskunnat muuttaneet muotoaan tällä tavoin, siten pettäen niihin kiinnitetyt toiveet. Senvuoksi ei työväestöllä ole erikoisempaa syytä ryhtyä kannattamaan tämän tapaisia yrityksiä. Mitään kauemmaksi tavoittelevia suunnitelmia ei niiden avulla voida toteuttaa; ne ovat ja pysyvät vaan näennäisinä avustustoimenpiteinä.

Aivan toinen on asianlaita kulutusosuuskunnissa. Niiden kautta on mahdollisuutta päästä pitemmälle.

[kulutusosuuskuntien] tietä käy tuotantovälineiden ottaminen yhteisomaisuudeksi rauhallisen kehityksen kautta. Tapahtuu vallankumous, jossa ei kumminkaan vuoda verta eikä synny epäjärjestyksiä. Tapahtunut muutos tuotantojärjestelmässä hyödyttää silloin myös yhteiskuntaa kokonaisuudessaan eikä enää mitään etuoikeutettua ammattiluokkaa. Kun kuluttajat ovat koko tämän järjestelmän pohjana ja perustana, on heillä mahdollisuus sen avulla helpoittaa omaa toimeentuloaan. Kaikki ylijäämä mikä teollisuudesta jääpi, tulee hyödyttämään heitä. Ja vaikka osuustoiminnallinen tuotanto saisi pitkät ajat taistella, ennenkuin se pääsee määrääväksi teollisuuden alalla, pakoittaa se kilpailullaan kuitenkin yksityisetkin liikkeenharjoittajat mukautumaan ostajille edullisempiin ehtoihin.»

Kulutusosuuskuntiinkin kohdistuvassa liikkeessä oli eripuraa. Koko yhteiskunnan edistämisen lisäksi monet jyrkemmät sosialistit asettivat kulutusosuuskunnille toisen vaatimuksen: omien työntekijöiden mahdollisimman hyvä taloudellinen kohtelu. Työväenliikkeen velvollisuudeksi nähtiin antelias työnanto, jolloin sosialidemokraattinen työväenliike ei päätyisi altistamaaan työtä tekeviä siihen samaan sortoon, mistä puolueaktiivit itse saarnasivat. N. R. af Ursin muotoilee tämän näkökulman vastaavasti:

»Ja toiseksi tulee osuuskaupan korottaa työntekijäinsä elämänehdot. Osuuskauppojen eräs heikko puoli, jos katsoo köyhälistön lopulliseen vapautukseen, on siinä, etteivät ne voi luopua työntekijäjärjestelmästä — joka vasta tuotantovälikappalien ottamisella yhteiskunnan liuostaan voi tapahtua —, mutta jos kohta tämä ei voikaan tapahtua tulee niiden aina esiintyä mallityönantajina ja — katse tulevaisuutta kohti — luoda työntekijöillensä niin suotuisat työehdot kuin suinkin mahdollista.» (17)

Tanner vastusti tätä näkökulmaa korostaen sen sijaan kulutusosuuskuntien kuluttajien kautta saavutettavaa yleishyötyä. Kun kulutusosuuskunta pitää omien työntekijöidensä työehdot suurin piirtein samalla tasolla kuin kilpailijoillaan, se pysyy kilpailukykynsä ja pystyy hyödyttämään yhteiskuntaa kokonaisuudesssaan – tästä näkemyksestä tuli myöhemmin vallitseva myös puolueen sisällä. Kulutusosuuskunnat saattoivat näyttää vieraalta työväenliikkeen toimijoille, joilla oli osuustoiminnasta hyvin pitkälle menevät odotukset: Työpaikalla ei saavutettu itse työtä tekevien demokratiaa, eikä siitä voitu tehdä ihanteellista työsuhteiden kannalta.

»On kyllä totta, että työntekijät tuottajina jäävät osattomiksi tapahtuneesta kehityksestä. He jäävät yhä edelleen »käsiksi», joilla ei ole mitään vaikutusvaltaa tuotantolaitoksen hoidossa eikä osallisuutta sen tuottamassa voitossa. Heidän toiveensa, jotka tuotantoosuuskunnassa helposti toteutuvat, jäävät vähemmässä määrässä huomatuiksi…» 

Näistä vajaavuuksista huolimatta:

»… yhteiskunta kokonaisuudessaan hyötyy paremmin ja edistyksen tuottama voitto jakaantuu tasaisemmin kaikkien osalle, myöskin näiden »käsien» osalle, sikäli kun he ovat kuluttajia.»

Yrittäessään estää mahdolliset harhaluulot osuuskunnista Tanner jatkaa edelleen työtä tekevien kysymyksessä. Kun kulutusosuuskunnat edistävät pääasiassa itse kuluttajien asemaa, voi vaikuttaa siltä, että työväenpuolue unohtaisi aktiviteeteissaan työläisten suoran edustamisen tai että kulutusosuuskunnat voisivat edistää kuluttajien asemaa työtä tekevien kustannuksella. Näihin Tanner vastaa seuraavasti:

»Sitäpaitsi jää entinen taistelujärjestö, ammattiyhdistys, edelleen voimaan, ja sen avulla voivat työmiehet tuottajinakin etuaan valvoa. Se tuleekin olemaan entistä helpompi, kun vastassa ei ole enää yksityinen liikkeenharjoittaja, vaan omista tovereista kokoonpantu kuluttajain järjestö, jolle sosialiset näkökohdat eivät voi olla vieraita.»

Puolueessa oli näinä aikoina vallalla varsin yleinen uskomus siitä, että osuustoiminta menisi muiden puoluetehtävien yli ja harhauttaisi työtä tekeviä pois luokka-asemansa parantamisesta. Tämän takia Tanner korostaa kirjoituksessaan ammatillisen ja valtiollisen työväenliikkeen merkitystä, mutta samalla koittaa estää niiden liiallista vertailua.

»Osuustoimintaan uhratun työn ohella ei kuitenkaan saa laiminlyödä niitä paljon tärkeämpiä velvollisuuksia, joita jokaisella on ammattiyhdistysliikettä ja puolueen valtiollista toimintaa kohtaan. Olisi onneton erehdys, jos ne parikymmentä tuhatta henkeä, jotka osuuskauppatoiminta nykyään riveihinsä lukee, unohtaisivat, mitä heidän paljon laajemmat etunsa palkannauttijoina ja kansalaisina vaativat. Osuustoiminta yksinään ei voi köyhälistön asemaa parantaa. Se tarvitsee myös osaltaan ammattiyhdistysten ja valppaan valtiollisen toiminnan apua. Vaikka se tulevaisuudessa voikin olla suurena apuna, ei sen nykyhetkellä tuottamaa hyötyä saa liioitella. 

On kuitenkin kerrassaan väärin ottaa mitatakseen osuustoiminnan tai ammattiyhdistysliikkeen arvoa sen rahallisen tuloksen mukaan, jonka kumpikin antaa. Molemmilta tahoilta kuitenkin vedotaan siksi usein juuri tähän puoleen, että lyhyt vertailu niiden kesken on paikallaan. Paljon suurempi merkitykseltään on kumminkin liikkeen siveellinen, kasvattava puoli. Palkat nousevat ja laskevat, voitto-osuudet vaihtelevat ja saattavat kadotakin, mutta kummankin kasvattava vaikutus yksilöihin jää. Ei kukaan voi olla kunnollinen ammattiyhdistyksen jäsen eikä kunnon osuustoimintamies, omaamatta melkoista määriä yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja alttiutta. Molemmat ovat sitäpaitsi siksi suuressa määrässä riippuvaisia toisistaan lopulliseen päämäärään nähden ettei ole ensinkään paikallaan väheksyä jommankumman merkitystä. Senvuoksi on myöskin puolueemme piirissä tavallinen epäluulo osuustoimintaa kohtaan heitettävä pois ja käytävä siihen käsiksi niin kuin muidenkin puoluetehtävien suorittamiseen.»

Puolueen virallinen kanta muuttui suopeammaksi vuosien 1910 ja 1911 vaihteilla kansainvälisen toiminnan myötä. Toinen internationaali oli Kööpenhaminan kokouksessa julistanut, että osuuskaupat edistävät työtä tekevien asemaa ja työläisten tulisi tästä syystä liittyä niiden jäseniksi. Tätä seurasi Kansainvälisen Osuustoimintaliiton kokous Hampurissa, missä liitto toi esille – internationaalin tavoin – niitä hyötyjä, joita työläiset kokisivat osuustoiminnasta.

Kansainvälisen mielipiteen lujittuessa ja kotimaisten puolueaktiivien valistuksen seurauksena osuustoimintaliike otettiin uudelleen käsittelyyn. Tällä kertaa toiminta sai aiempaa vapaammat kädet, mutta puolue vaali yhä työväen osuustoiminnassa jyrkkää luokkataistelua ja erkanemista porvarillisista piireistä. Tästä kesti vielä aikansa, kunnes puolue ryhtyisi toimimaan innolla osuuskunnissa, mutta nämä vuosisadan alussa otetut edistysaskeleet mahdollistivat työväen osalta osuuskauppoihin järjestäytymisen.

 

Lähteet ja viitteet:

  1. Väinö Tanner: “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, 1948, s.21
  2. Väinö Tanner: “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, 1948, s.241-242
  3. Väinö Tanner: “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, 1948, s.451-452
  4. Väinö Tanner: “Itsenäisen Suomen arkea”, 1956, s.183
  5. Väinö Tanner: “Itsenäisen Suomen arkea”, 1956, s. 275-277
  6. Eduard Bernstein “Sosialidemokratian revisionismi, 1909, s.24
  7. Väinö Tanner: “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, 1948, s.316
  8. Karl Kautsky, “Terrorismi ja kommunismi”,1919,  s.235
  9. Karl Kautskyn antikommunistisia teoksia ovat mm. “Köyhälistön diktaturi” (1918), “Terrorismi ja kommunismi” (1919) ja “Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma” (1922).
  10. Väinö Tanner: “Itsenäisen Suomen arkea”, 1956, s. 72-76
  11. Väinö Tanner, Unto Varjonen, Väinö Hakkila, Juhani Paasivirta, Hugo L. Mäkinen, R. H. Oittinen ja Atte Pohjanmaa: “Suomen sosialidemokraattinen puolue 1899-1949”, 1949, s.178
  12. Väinö Tanner, Unto Varjonen, Väinö Hakkila, Juhani Paasivirta, Hugo L. Mäkinen, R. H. Oittinen ja Atte Pohjanmaa: “Suomen sosialidemokraattinen puolue 1899-1949”, 1949, s.178
  13.  Väinö Tanner: “Itsenäisen Suomen arkea”, 1956, s.101
  14. Väinö Tanner, Unto Varjonen, Väinö Hakkila, Juhani Paasivirta, Hugo L. Mäkinen, R. H. Oittinen ja Atte Pohjanmaa: “Suomen sosialidemokraattinen puolue 1899-1949”, 1949, s.179-181
  15. Väinö Tanner: “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, 1948, s.449
  16. Karl Marx: Pääoma osa 3 s. 437, vuoden 1976 painoksessa
  17. N. R. af Ursin “Osuuskaupan korkeimmat päämäärät”, 1909

 

Ele Rantasalmi

Lukiolainen (abiturientti). Kiinnostuksenani on erityisesti sosialidemokraattisen työväenliikkeen filosofia ja historia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu