Luuseriyritykset ja löysät heitot

“Joskus tuntuu, että luuseriyritykset valittaa ja ne, jotka on ymmärtäneet uuden ajan vaatimukset tekevät eivätkä vikise,” kommentoi kansanedustaja Tarja Filatov (sd.) viime syksynä Facebookissa. Filatov on pisimpään työministerinä toiminut suomalainen. Vihreiden eurovaaliehdokas, yrittäjä Antero Vartia raapaisi sunnuntain Hesarissa samaa pintaa: “Tämä on nyt ruma syytös, mutta usein kun yrittäjät valittavat liian korkeista veroista, kyse on siitä, ettei liiketoiminta vain ole riittävän hyvää.”

Filatovin ja Vartian kommenteissa heijastuu sekä paikkansapitävä analyysi yritysten tilasta että surullinen asenne ratkaisujen suhteen. Luuseriyritys olkoon hiljaa; syököön pullaa jos leipä on loppu. Vartia sentään on yrittäjänä itse näyttänyt miten kannattava liike perustetaan – pointsit siitä – mutta Filatovilta jään mielenkiinnolla odottamaan käytännön näyttöä siitä miten vallitsevissa puitteissa yrityksissä “sopeudutaan uuden ajan haasteisiin ja tehdään eikä vikistä”.

Vasemmistolaiset kiehnäävät kilpaa valtion virallisten iloisten veronmaksajien, Supercell-myyjien, kainalossa. Mikseivät siis kaikki Suomen yritykset voisi olla niin kuin ne? Eikö meidän Suomessa kannattaisi jättää suurin osa yrityksistä perustamatta ja keskittyä vain voittajiin?

Kestävyysvajetta ei kiistatta olisi olemassakaan, jos meillä olisi “luuseriyritysten” sijaan pelkästään maailman markkinoilla pärjääviä huippufirmoja, jotka nauravat tiensä pörssiin. Tähän on Suomessa viime vuosikymmeninä aktiivisesti pyrittykin. “Paskaduunit” on jo aikaa sitten viety muualle tai niitä tekevät täällä lähinnä maahanmuuttajat, opiskelijat tai muut “luuserit”. Siitä pitävät korkea kokonaisveroaste sekä toisaalta sosiaalietuudet huolen.

Matalan tuottavuuden työtä ei kannata tehdä eikä teettää ja perinteisen keskiluokan työt automatisoidaan tai siirretään pois. Tätä kehitystä vauhdittavaa politiikkaa noudattaessa tosin olisi pitänyt vaihtaa myös kansa; valitettavasti meistä nimittäin aniharva yltää siihen huipputehoon, jolla menestyvät yrittäjät maailmalla pärjäävät. Näin siitä huolimatta, että kansa on koulutetumpaa kuin koskaan. (Koulutuksen ja relevantin osaamisen välisestä linkistä voisi toki viisastella, mutta siitä lisää eri kirjoituksessa.)

Siinä kun yrittäjiä lähdetään luokittelemaan, olisi kirveellä töitä. Superyrityksiin keskittyminen tarkoittaisi käytännössä suurimman osan Suomen yrityksistä lopettamista. “Luusereita” tämä sakki tosiaan onkin. Lähes kahdella kolmasosalla yrittäjistä tulot jäävät alle keskipalkan. Tilastoa siitä kuka valittaa eniten en ole nähnyt.

93 prosenttia yrityksistä työllistää alle 10 henkeä ja niistäkin valtaosa vain yhden ihmisen. Yksinyrittäjistä 65 % on toiminut yli viisi vuotta yksinyrittäjinä, eli työnantajaksi ryhtyminen ei todennäköisesti ole näköpiirissä tulevaisuudessakaan. Suurin osa yksinyrityksistä toimii palvelualoilla. Tyypillinen yksinyrittäjä vuokraa kampaamossa tuolia. Pitäisi siis valittaa vähemmän ja yrittää enemmän!

Kasvuhalua on, mutta se rajoittuu ensisijaisesti yrittäjän omaan kapasiteettiin. Yhdenkin henkilön palkkaaminen on ylitsepääsemätön este silloin kun yritys kamppailee kannattavuuden rajoilla. Ja: tämä on juuri se tilanne, jossa kaikilla kustannuksilla on keskeinen rooli. Verot ovat merkittävä osa kustannusrakennetta. Eivät pelkästään välittömät verot, vaan erityisesti pitkien alihankintaketjujen vuoksi putkittuvat suorat ja epäsuorat työvoimakustannukset.

Siinä missä yhteisövero ei ole pienille palveluyrityksille keskeinen muuttuja, haittaa se sellaisten kannattavien kasvuyritysten kehittymistä, joilla pitäisi olla mahdollisimman suuri kannustin kerryttää pääomia tulevaisuuden investointeja varten. Palveluyritysten kohdalla kotimainen ostovoima on avainroolissa: sitä supistavat arvonlisävero, ansiotuloverot sekä toki kasvava työttömyys. Kierre on siinä.

En usko, että maailman huippua oleva veroasteemme on ainoa syy siihen, että meillä menee huonosti, mutta keskeinen syy kyllä. Kaiken oleellisen voi tiivistää oheiseen verokiila-kuvaan. Jos asiakas tarvitsee 430 euron bruttopalkkion omasta työstään maksaakseen 100 euron nettopalkkion palveluyrittäjälle, on selvää, etteivät kysyntä ja tarjonta kohtaa kuin harvoin. Pienempi verokiila nostaisi muun muassa yhä useamman palveluyrittäjän työllistäjäksi ja siten ihmisiä pois työttömyyden, syrjäytymisen ja “vikisemisen” kierteestä.

Filatovin peräänkuuluttamille menestyjille jäisi samalla enemmän aikaa keskittyä siihen missä ovat hyviä – kotitaloushommien sijaan. Mitä enemmän matala- ja keskipalkkaisia töitä tehdään ja teetetään, sitä pienempi olisi verorasite ja sitä suurempi ostovoima; myös niille huipuille, joilla yrityksen tai työpaikan sijaintivaihtoehdot ulottuvat myös maan rajojen ulkopuolelle. Huippuyritykset ja -yksilöt pärjäävät ilman ylisuurta hyvinvointivaltiotakin – ja halutessaan siitä huolimatta. Kysymys kuuluukin, onko meillä mahdollisuus nojata tuohon menestyvään pariin prosenttiin, luottaa että se pysyy, ja näivettää keskiluokka pois?

Lopuksi. Harva yrittäjä on sen luksusongelman edessä, jossa menestys on jo tehty, ja päästään tilittämään valtiolle siivua suuresta voitosta. Tosin jos jotain on verotettava, niin nimenomaan sitä voittoa, joka tuloutetaan ulos yrityksestä osingon tai myynnin yhteydessä. Mutta sitäkin mielellään läpinäkyvästi, systemaattisesti – ja vain kerran.

http://lepomäki.net/

elepomaki

Kansanedustaja, ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja ja äiti. Valtiovarainvaliokunnan ja verojaoston jäsen, ulkoasiainvaliokunnan ja Euroopan neuvoston varajäsen. Yli 10 vuotta rahoitusalalla, entinen koodari ja useita vuosia elämästä ulkomailla. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Kansalaisyhteiskunnan, kansainvälisyyden ja yksilönvapauksien kannattaja! Lue lisää: <a href="http://www.lepomaki.net/">lepomaki.net</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu