Yhteiskuntasopimus ja Saariselän sheriffit

Keskustelimme eilen A-talk-ohjelmassa uudesta yhteiskuntasopimuksesta ja Suomen talouskriisistä. Yleisradion valitsema otsikko ”Duunarit kyykkyyn yhteiskuntasopimuksella?” oli ikävän johdatteleva. Arvostamani Eero Lehden yhteiskuntasopimus tähtäisi nimittäin juuri suomalaisten auttamiseen nykyisestä taloustilanteesta. Muuten olemme pian ihan kaikki kyykyssä – liemessä olemme jo nyt.

 

Sellaisen yhteiskuntasopimuksen, jossa keskeisistä ehdoista sovitaan kolmikannassa tai jossa hallituksen talouspoliittisia päätöksiä koplataan työmarkkinajärjestöjen sopimuksiin, ei pitäisi olla enää tätä päivää. Demokratiassa ei voida olla etujärjestöjen hyvän tahdon tai oletetun yhteiskuntavastuun varassa. Sellainen yhteiskuntasopimus sen sijaan on kannatettava, johon jäsenet voivat liittyä vapaasti – tai olla liittymättä.

 

Suomalaisten yritysten kilpailukyky määritellään joka päivä uudelleen maailmanmarkkinoilla. Yrityksillä ei ole saavutettuja etuja. Jos tuote tai palvelu ei mene asiakkaalle kaupaksi, yritys ei pian työllistä ketään. Suomella ei ole enää omaa kelluvaa valuuttaa, joka sopeutuisi hetki hetkeltä suomalaisen tuotannon kilpailukykyyn.

 

Ennen kuin Suomen markka 1990-luvun alussa laskettiin pakon edessä kellumaan, omaa valuuttaa oli tavattu devalvoida säännöllisesti maan kilpailukyvyn palauttamiseksi. ”Yhteiskuntasopimuksilla” eli tupoilla aikaansaatu laukkaava palkkainflaatio johti säännöllisesti tilanteeseen, jossa työn tuottavuus ei vastannut siitä maksettavaa hintaa. Devalvaation kautta tavallisten suomalaisten ostovoimaa heikennettiin säännöllisesti, mutta keskitettyyn sopimiseen tai sen järkevyyteen ei puututtu.

 

Vuonna 1991 Kalevi Sorsan pääministeri Esko Ahon pyynnöstä kätilöimä yhteiskuntasopimus olisi tarkoittanut eri toimenpiteineen noin 8 prosentin palkanlaskua palkansaajalle. Sopimus kaatui Metallin ja Paperin vastustukseen, ja Suomi ajautui devalvaatioon ja sittemmin kelluttamaan markkansa. Palkansaajan markan arvosta katosi näin lopulta 35 %.

 

Nykyisin, kiinteän valuutan oloissa, tuotannon arvo ei jousta ulospäin ellei tuotantopanosten – kuten pääasiassa työn – hinta jousta kysynnän mukaan. Jos työn hinta on korkeampi kuin sen tuottavuus, työpaikkaa ei synny tai se ennen pitkää katoaa. Työsuhteessa on lopulta kyse vain työn myymisestä ja sen ostamisesta; siitä, kohtaavatko hinta ja laatu. Kaupan lainalaisuudet vallitsevat työmarkkinoilla siinä missä kaikkialla muuallakin.

 

Jos kabinetissa ei voida tietää kunkin alan, yrityksen ja työntekijän palkannostovaraa, ei siellä voida tietää myöskään palkanlaskuvaraa. Siksi keskitetty sopiminen ei yksinkertaisesti toimi. En siis kannata myöskään sisäistä devalvaatiota eli kategorista palkka-alea. Suomessa on paljon huippuosaamista, jonka hinta on vähintäänkin kilpailukykyistä. Saksassa diplomi-insinöörien alimman palkkaneljänneksen kuukausitulot ovat TEKin selvityksen mukaan yli 600 euroa paremmat kuin mitä diplomi-insinöörien keskipalkka on Suomessa. Kannatan sitä, että työstä maksetaan siitä kuuluva palkka.

 

Sisäistä devalvaatiota kannatettavampaa olisikin merkittävä fiskaalinen devalvaatio eli jo Euroopan huippua olevan kokonaisveroasteemme laskeminen. Se alentaisi työllistämisen kustannuksia ja kertautuisi moninkertaisena hyötynä kansantalouden läpi. Oleellista verohuojennusta ei toki ole näköpiirissä ennen kuin julkinen vaje saadaan paremmalla työllisyydellä ja toisaalta leikkauksilla kuriin. Leikkaukset eivät automaattisesti tarkoita heikoimpien etujen karsimista, vaan byrokratiaa ja hallintoa pienentämällä ja toisaalta keskiluokan tulonsiirtoja karsimalla tehtäisiin jo paljon pelkästään kannustinmielessä (nykyisistä tulonsiirroista valtaosa suuntautuu keskiluokalta keskiluokalle).

 

Nuoret eivät uudessa tutkimuksessa näe ammattiyhdistyksissä mitään myönteistä, paitsi tunnustavat että niillä on vaikutusvaltaa (SK 5.12.2014). Työmarkkinajärjestöt ovat kuin valtio valtiossa, ilman että sen vallankäyttäjiä voidaan äänestää vaaleilla sisään tai ulos. Esimerkiksi Hollannissa ja Saksassa alle 20 % työntekijöistä on ammattiyhdistysliikkeen jäseniä. Alhaisesta järjestäytymisestä huolimatta nämä eivät ole kehitysmaita, joissa poljettaisiin kansalaisten oikeuksia. Päinvastoin, tavan työntekijän palkka ja erityisesti ostovoima on molemmissa maissa parempi kuin Suomessa. Molemmissa maissa on myös kattava hyvinvointivaltio.

 

Suomessa on maailman yksi korkeimmista järjestäytymisasteista. Tarkkaa ja tuoretta lukua ammattiliitoilta ei saa, mutta vuonna 2008 se oli 67,5 % työvoimasta. Se on vähenemään päin. Järjestäytymistä on oleellista mitata suhteessa koko työvoimaan eikä vain työllisiin. Ammattiliittojen jäsenkunta vanhenee. Lähetin SAK:lle kysymyksen koskien heidän jäsentensä keski-ikää, mutten ole vielä saanut vastausta. On omituista, että merkittävää julkista valtaa ja muun muassa lakoilla (joista pääosa laittomia) yhteiskuntaan laajasti vaikuttavilta järjestöiltä ei edellytetä suurempaa läpinäkyvyyttä.

 

Työ- ja elinkeinoministeriön selvityksen mukaan SAK:n jäsenistä vajaa kolmannes oli vuonna 2009 eläkeläisiä. Paperiliitossa eläkeläisiä jäsenistä oli puolet jo viisi vuotta sitten. Kenen etua nämä liitot ajavat? Työ on pirstaloitunut ja yhä useampi työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa tai elinkeinonharjoittajana normaalin palkkasuhteen rinnalla tai sen sijaan. On yhä vaikeampi keksiä työehtoja, jotka sopisivat laajalti kaikkiin yhteiskunnan jäseniin.

 

Keskitetty sopiminen johtaa yleispäteviin ratkaisuihin. Niistä hyötyvät valtavirtaan sopivat suuret yksiköt. Niille yleissitova sopiminen saattaa olla jopa kilpailuetu, pääseväthän he usein myös sopimuspöytiin mukaan. Kärsijöinä ovat erityisalat, eriytyneet arvoketjut, erityisryhmiä työllistävät yritykset, kansainvälistyvät kasvuyritykset ja sitä kautta ammatinharjoittajat, nuoret, maahanmuuttajat ja muut keski-ikäisestä ja –painoisesta työntekijästä eroavat yksilöt. Työmarkkinoilla yhden koon ratkaisut eivät toimi.  

 

Mielestäni ratkaisun vaihtoehdot tästä tulevaisuuteen olisivatkin (A) paikallinen sopiminen ja (B) mahdollisuus sovittaa sosiaaliturvaa työntekoon (esim. Perustili). Kohdat A ja B lisäävät sekä työn kysyntää että tarjontaa. Molemmat konseptit ovat käytössä Saksassa ja Ruotsissa, joiden kanssa suomalaiset yritykset päivittäin kilpailevat. Sen lisäksi näiden kilpailevien kansantalouksien reaaliaikaista sopeutumista auttaa se, että molemmilla mailla on omat valuutat. Kyllä, euro on lähes sama kuin DEM, sillä erolla, että se on saksalaisen vientiteollisuuden eduksi D-markkaa heikompi.

 

Koska meillä ei ole omaa valuuttaa, on järjestelmämuutoksen tarve yhä akuutimpi. Kannattamani yhteiskuntasopimus kattaisi reformit A ja B. Se olisi täysin vapaaehtoinen. Jos ei halua itse sopia työehdoistaan, voi edelleen pysyä ammattiliittonsa tai työnantajajärjestön jäsenenä ja antaa heidän sopia puolestaan. Tässä reformissa työehdot sopeutuisivat joustavasti markkinoiden, työntekijän ja työnantajan tilanteisiin. Paremman työllisyyden oloissa palkansaaja voisi kilpailuttaa työnantajia ja neuvotella itselleen parempia työehtoja.

 

Työntekoa ja yrittämistä voisi yhdistää, ja työnteko kannattaisi aina. Palkansaajaa ei voisi ”riistää”, sillä jos työntekijä ei pääsisi kenenkään työnantajan kanssa sopimukseen työehdoista, hänellä olisi sosiaaliturva selustanaan (kuten nykyisinkin). Silloin ei tarvittaisi kankeaa perinteistä ”yhteiskuntasopimusta”, joka olisi vanha jo silloin kun sopimus olisi kuukausien neuvotteluiden jälkeen Saariselän saunassa taputeltu. Esitykseni ei pitäisi olla lainkaan radikaali, sillä Suomen perustuslaki takaa kansalaisille yhdistymisvapauden, sopimusvapauden ja toisaalta yhdenvertaisuuden lain edessä. Milloin siirrymme näissä asioissa käytäntöön?

 

 

PS. Missään muualla maailmassa "yhteiskuntasopimus" ei tarkoita korporaatioiden ja valtion keskenään sopimaa työehto- ja talouspolitiikkaratkaisua. Käsitteen historia menee valistusajan filosofien määritelmiin, joilla perustellaan valtion olemassaolo. Esimerkiksi englantilaisen John Locken määritelmä korostaa yksilöstä itsestään lähtevää, nimenomaan vapaaehtoista, halua yhteiskuntasopimuksen solmimiseen. 

 

http://lepomäki.net/

elepomaki

Kansanedustaja, ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja ja äiti. Valtiovarainvaliokunnan ja verojaoston jäsen, ulkoasiainvaliokunnan ja Euroopan neuvoston varajäsen. Yli 10 vuotta rahoitusalalla, entinen koodari ja useita vuosia elämästä ulkomailla. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Kansalaisyhteiskunnan, kansainvälisyyden ja yksilönvapauksien kannattaja! Lue lisää: <a href="http://www.lepomaki.net/">lepomaki.net</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu