Lakkohippaa Suomen tulevaisuudella

Työehtosopimusneuvottelut Arctia Shippingin kanssa jatkuvat tänään. Valtakunnansovittelijan johdolla neuvotteluita on käyty seitsemättä viikkoa. Palkansaajapuoli on hylännyt jo kaksi ay-taustaisen valtakunnansovittelijan tekemää sovintoesitystä. 

Merimies-Unioni ja Konepäällystöliitto ilmoittivat eilen, että koko meriliikenne pysähtyy, mikäli jo kolme kuukautta jatkuneessa riidassa ei päästä sopuun torstaihin mennessä. Meritse käytävän ulkomaankaupan arvo on 240 miljoonaa euroa päivässä. Tavaraa liikkuu Suomen lipun alla päivässä noin 80 miljoonan euron arvosta. Vajaan 30 000 euron maksimisakoilla ei tukilakkojen aiheuttamaa menetystä kansantaloudelle paikattaisi, edes murusina, vaikka niitä määrättäisiin useampikin.

Mistä sitten on kyse? Jäänmurtajalakon taustalla on riita noin kahdensadan ihmisen työehtosopimuksesta. Palkansaajapuoli haluaa Arctia Shippingin kanssa tehdyn sopimuksen niin sanotusti yleissitovaksi eli koskemaan kaikkia muitakin jäämurtaja-alalla toimivia yrityksiä.

Toisin sanoen, palkansaajapuoli haluaa hyydyttää merkittävän osan Suomen vientiä vaatimalla perustuslain edellyttämän sopimusvapauden rajoittamista. Yleissitovuus on toki Suomessa yleinen käytäntö, mutta sen oikeutusta pitäisi hiljalleen alkaa pohtia, kun maallamme ei ole kasvunäkymiä, julkinen vajeemme on 10,5 miljardia ja työttömyys nousee. 

Yleissitovuus on maailmalla sangen tuntematon ja myös muista Pohjoismaista poikkeava perinne, joka heikentää työmarkkinoiden toimintaa ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten menestymisedellytyksiä. Vaalien alla on trendikästä puhua rakenteellisista uudistuksista, mutta rehellisyyden nimissä ei samassa strategisessa vaaliohjelmassa voi puhua kymmenien tuhansien työpaikkojen luomisesta ja yleissitovuudella höystetyn kolmikannan säilyttämisestä. 

Mielestäni on vastuutonta pidättää Suomen kansantalouden hengitystä 200 henkilön työkiistalla, jossa liiton vaatimukset heikentävät Suomen kilpailukykyä ja oikeusvaltioluonnetta entisestään. 

Yleissitovuuden mukaisesti työehtosopimukset sitovat kokonaisuudessaan sellaisia palkansaajaryhmiä ja työnantajia, jotka eivät ole voineet tai halunneet olla edustettuina alakohtaisia ja valtakunnallisia sopimuksia solmittaessa. Työehtosopimusten yleissitovuus tuli alunperin vuonna 1970 uudistettuun työsopimuslakiin käsittämään minimipalkkaa. Työsopimuslain säätämisen jälkeen sopimuskäytäntö on monipuolistunut kattamaan palkan lisäksi muitakin työehtoja.

Yleissitovuus jo minimipalkan osalta on ongelmallinen. Niin mukavalta kuin minimipalkka kuulostaakin, se ei takaa kaikille tuota vähimmäispalkkaa, vaan ainoastaan sen, ettei sen tason alle voi työllistää. Se tarkoittaa suomeksi työttömyyttä. 

Yleissitovat sopimukset ovat usein monimutkaisia ja laajoja. Pienillä ja aloittelevilla yrityksillä ei ole järkeviä mahdollisuuksia selvittää, mitä velvoitteita yleissitovuus niille asettaa. Puolueiden vaalien alla lupaamat työpaikat luvataan kuitenkin syntyvän juuri pieniin ja keskisuuriin yrityksiin.

Satasivuisten sopimusten tunteminen – ja erityistesti mahdollisten joustojen selvittäminen – edellyttää merkittävää juridista osaamista. Yleissitovuus heikentää erityisryhmien, kuten nuorten ja maahanmuuttajien, mutta myös asiantuntijoiden asemaa työmarkkinoilla.

Myös työehtosopimuksissa olevat paljon mainostetut joustot eivät myöskään juuri sellaisia ole. Suurelle osalle suomalaisia yrityksiä sopimismahdollisuuksia on työehtosopimuksissa vain niukasti. Keskimäärin yli satasivuisessa TES-kirjassa on 10–20 paikallisen sopimisen mahdollistavaa määräystä.

Joustot koskevat sellaisia  seikkoja kuten lounastunnin pituus tai palkanmaksupäivän ajoittaminen kuukaudessa. Sen sijaan niiden puitteissa ei voida puuttua yritysten kilpailukykyyn aidosti vaikuttaviin asioihin kuten vähimmäispalkkaan, pekkaspäiviin tai vaikkapa lomaltapaluurahaan. Näillä kuitenkin ratkaistaisiin kriisiyhtiön tai pienen kasvuvaiheessa olevan yrityksen tulevaisuus.

Kaikista oudoin piirre näissä joustoissa on se, etteivät ne pääasiassa edes koske sellaisia yrityksiä, jotka ovat TES:eissä mukana yleissitovuuden kautta. Suomessa on noin 90 000 työnantajayritystä, joista ainoastaan 20 000 on järjestäytyneitä. Järjestäytymättömät yritykset ovat etupainotteisesti pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Ne jos jotka näitä joustoja tarvitsisivat.

Vaikeuksiin joutuneet yritykset eivät myöskään voi noudattaa yrityksen tulokseen kytkettyjä tulospalkkausjärjestelmiä, joissa palkat voivat tilapäisesti myös alentua. Yleissitovuus estää työpaikkojen syntymistä aloilla, joiden luonne ja kilpailutilanne vaatisivat joustavuutta.

Ilman yleissitovuutta järjestäytymättömät yritykset pääsisivät neuvottelemaan henkilökuntansa kanssa sopimukset, joissa voidaan huomioida yrityksen kehitysvaiheesta, henkilöstön erityisosaamisesta ja tarpeista sekä kilpailutilanteesta aiheutuvat erityisvaatimukset. Myös omistuksella palkitseminen rahakorvauksen sijaan muuttuisi mahdolliseksi. Suomessa kannattaisi yhtäkkiä työllistää – ihan oikeasti eikä vain paperilla.

Alhaisen tuottavuuden alojen työttömyys alenisi, kun yritysten kannattaisi teettää myös sellaisia töitä, joista ei voi maksaa työehtosopimuksen määräämää palkkaa. Nuorten syrjäytyminen vähenisi, kun he pääsisivät kiinni työelämään, aluksi tekemään avustavia ja suorittavia tehtäviä. Tämä mahdollistaisi oppimisen ja kehittymisen vastuullisempiin tehtäviin yritysorganisaatioiden sisällä.

Työntekijä voisi aina vaatia noudatettavaksi alan työehtosopimusta, jos ei haluaisi myöntyä työnantajan ehdotukseen. Toisaalta jokaisella on viime kädessä sosiaaliturva takanaan: ay-retoriikassa toistuvaa ”riistoa” ei nyky-Suomessa pääsisi senkään vuoksi syntymään. Lisäksi, mikään ei paranna palkansaajan asemaa kuin yleisesti korkeampi työllisyys. Vientiä ja sopimusvapautta kurittamalla ajamme itsemme vain yhä syvemmälle suohon.