Euroopan vakuutustyökalu ei vakuuta

Viime päivinä pyöriteltyjen neuvottelulähteiden
mukaan Saksa ja Ranska ovat aikeissa nostaa panoksia rahoituskriisin
ratkaisemiseksi. Euroopan väliaikaisen vakautusvälineen (ERVV) kriisinhallintakapasiteetti
nostettaisiin kahteen biljoonaan euroon. 
Onko tämä nyt sitten se päätös joka tuutataan ulos sunnuntaihin
mennessä
, mene ja tiedä, mutta jos lopputulos on yhtään tämän suuntainen,
niin otanpa tässä ajatuksineni jo varaslähdön.

Euroopan keskuspankin aikaisemmin ilmaisemien toiveiden
mukaisesti vakausväline ei nyt siis (enää) kehittyisi pankin vaan pikemminkin
vakuutuslaitoksen suuntaan. Ehdotus viisinkertaistaisi nimellisesti
työkalupakin koon. Nykyinen pääoma pysyisi samana, mutta sillä vakuutettaisiin
velkaa kahden biljoonan edestä ensimmäistä 20 prosentin tappiota vastaan.
(Todellinen vakuutuskapasiteetti olisi kuitenkin tätä pienempi, sillä tuosta
nykyisestä 440 miljardista osa on jo korvamerkitty kriisimaiden suoraan
rahoittamiseen.)  No, lukujen
yksityiskohtiin ei parane keskittyä liikaa silloin kun ne ovat vielä pöydällä.

Ruodinkin seuraavassa esitystä periaatetasolla ja sille
asetetun tehtävän valossa – eli vihdoin ja viimein rauhoittaa markkinat. Pyrin
siis unohtamaan yhteisvastuullisuuden moraaliset ja rakenteelliset ongelmat,
sillä olen kirjoittanut niistä jo aiemmin.

Vakuutukset
eivät pureudu kriisin syihin

Yksityisen rahan houkutteleminen valtioiden
velkapapereihin vakuutuksen avulla on kiinnostava kokeilu noin akateemisesti.
Pelkään kuitenkin pahoin, että jalo tavoite johtaa nopeaan krapulaan: yhä jatkuvaan
volatiliteettiin (epävarmuuteen) rahoitusmarkkinoilla. Uusi ehdotus ei millään
lailla poista sitä ongelmaa, jonka vuoksi tässä kriisissä alunperin olemme. Sitä,
että valtiot ovat törsänneet rahaa ja velkaantuneet yli kantokykynsä – ja että
tähän on suorastaan kannustettu.

On huomattava ettei mikään vakuutus poista järjestelmän
riskiä, se ainoastaan siirtää riskin taskusta toiseen. Jos talosi palaa, on
tilalle rakennettava uusi. Vakuutuksesta riippuu maksatko laskun itse vai
hoitaako vakuutusyhtiö sen – ja missä suuruudessa.

Koteja palaa maailmassa tuhansittain vuodessa ja ilmiön
yleisyys on (etenkin jos luonnonilmiöt unohdetaan) suhteellisen vakio. Länsimaisia
valtioita sen sijaan ei viime vuosikymmeninä ole ajautunut maksuhäiriöihin yhtä
ainutta ja samalla kun maailma muuttuu – esimerkiksi Kreikasta on tullut
euroalueen jäsen – on perusteltua olettaa että myös konkurssitodennäköisyys
muuttuu. Vakuutuksen kirjoittaminen valtionvelkapaperille on huomattavan
haastavaa ja sen ovat monet CDS-markkinan osapuolet, mukaanlukien leikkiin
kutsutut veronmaksajat, saaneet viime vuosina karvaasti kokea.

Parhaassakin vakuutuksessa piilee kuitenkin se riskeistä
viheliäin. Vaikka olisit lakimiehesi kanssa käynyt palovakuutuksesi läpi kohta
kohdalta ja poistanut jokaisen porsaanreiän jonka avulla vakuuttaja voisi
rimpuilla irti vastuustaan tulipalon sattuessa, voi siltikin lopuksi jäädä
mustapekka käteen: nimittäin jos vakuuttaja menee nurin ennen tai juuri silloin
kun talosi palaa.

Vakuutus
jolla ei ole hintaa

Valtionvelan vakuutuksen hinnoittelu on hankalaa
sellaisenaan mutta se mutkistuu edelleen jos vakuutuksen myöntäjä on niin
merkittävä että se voi omilla toimillaan vaikuttaa vakuutuskohteeseen.
Esimerkiksi jos pörssiyritys haluaa suojautua osakkeensa alamäkeä vastaan, sen
ei kannata vakuuttaa (eli myydä lyhyeksi) omaa osakettaan. Toimenpide vain
vauhdittaisi alamäkeä. Eli samalla kun ERVV alkaa kirjoitella
vakuutuslappusiaan euromaiden velalle, se väistämättä ja epäsuoran suorasti
pienentää niiden markkinahintaa.

(Toisella kädellä EKP ostaa niitä markkinoilta minkä
kerkeää juuri kannatellakseen hintaa keinotekoisesti markkinatasojen
yläpuolella… Ota tästä nyt sitten selvää.)

Toisekseen, en kadehdi niitä vakuutusmatemaatikkoja,
jotka saavat arpoa ERVV:n vakuutuksille hintoja. CDS-markkinaa ei varsinaisesti
voi pitää ohjenuorana, sillä se on (erityisesti nyt) erittäin epälikvidi eikä
anna luotettavaa kuvaa siitä miten markkinat kokevat kunkin valtion
konkurssiriskin. Pikemminkin se heijastelee siitä, miten muutama rohkea
markkinaosapuoli ennustaa ja tulkitsee europoliitikkojen seuraavan siirron.
Epälikvidiys näkyy muun muassa markkinavolatiliteettina ja jos jonkin hinta
pomppii viikko- ja päivätasolla ylös alas kuin sähköjänis ikään, niin sen
keksiminen, että ottaako lukeman jonain päivänä summanmutikassa vai esimerkiksi
useamman päivän keskiarvosta, ei paranna ratkaisun luotettavuutta.

Puutteellinen hinnoittelumekanismi on itsessään riski
jonka joku joutuu kantamaan. Mikäli se jätetään sijoittajalle, eli vakuutuspreemio
ei ole tiedossa silloin kun ongelmavaltio laskee liikkeelle uutta velkaa (vaan
esimerkiksi huutokaupataan vasta myöhemmin), se pienentää sijoittajien
halukkuutta ylipäänsä ostaa koko velkaa. Tämä puolestaan laskee bondin hintaa
tai pahimmassa tapauksessa poistaa kysynnän tyystin.

Jos taas ERVV kantaa riskin ja tarjoaa ennalta sovittua
kiinteää vakuutushintaa joka vastaa omaa, markkinoita optimistisempaa
näkemystään valtion konkurssitodennäköisyydestä, silloin vakuutuksia myydään
enemmän tai vähemmän pilkkahintaan. Toisin sanoen, hintoja subventoidaan ERVV:n
rahoittajien ja takaajien kustannuksella. Siitä päästäänkin vakuutusongelman
toiseen ulottuvuuteen.

Hei,
me sosialisoidaan!

Pureskelun jälkeen tässä eurooppalaisten ikiomassa
CDO-rakenteessa on sama jäyhä sivumaku kuin muissakin tähähastisissa
finanssikriisinhallintaoperaatioissa. Vakuutusehdotus on ristiriidassa pysyvän
rahaston EVM:n kanssa, jonka tarkoitus oli ainakin paperilla siirtää osa
riskistä takaisin sijoittajille. Jos markkinoiden annettaisiin toimia
normaalisti ja alkuperäisten osapuolten kantaa vastuu, ei vakausvälineitä,
-rahastoja tai -vakuutusyhtiöitä ylipäänsä rakennettaisi.

Ylivelkaantuneiden annettaisiin ajautua
velkasaneeraukseen ja mikäli asian vuoksi kyykkääviä pankkeja ja instituutioita
haluttaisiin tukea, sen voisi kukin valtio tehdä omiensa osalta omaan
piikkiinsä. Tämä olisi sosialismi light -versio. EKP voisi antaa isällisen
tukensa hankkeelle syöttämällä järjestelmään lisää pelimerkkejä (eli lisäämällä
rahan määrää). Inflaatio rankaisee toki säästeliästä velkaisen kustannuksella,
mutta ratkaisu kunnioittaisi edes osittain markkinatalouden sääntöjä: markkinamekanismeja
ei sotkettaisi ja velka pysyisi siellä missä se on otettu ja annettu. Mutta
takaisin nykyiseen esitykseen.

Markkinoiden näpelöinti johtaa aina lopulta heikkoon
kokonaislopputulokseen. Vakuutusohjelman julkistuksen jälkeen ongelmamaiden
normaali velkarahansaanti voi vaikeutua entisestään. Sijoittajat jäävät
odottamaan ohjelman täytäntöönpanoa ja vakuutuksia sijoituksilleen. Syntyy
rinnakkaiset markkinat joista toinen ei todennäköisesti käyttäydy kovin
lineaarisesti vakuutusarvon ympärillä (oli se sitten 20% tai mitä tahansa). Sellainen
vanha velka jolle vakuutusta ei ole, kärsii suhteessa vakuutettuun
kumppaniinsa. Tämä pätee niin kunkin valtion velkakirjojen sisäisessä
järjestyksessä kuin suhteessa muiden valtioiden velkaan. Vakuutetun velan arvo
kuroo välimatkaa umpeen ”hyvän” valtion velkaan, jota ei tietenkään
vakuuteta.

”Hyvikset” kärsivät tässä sopassa muutenkin
eniten, kuinkas muuten. Vähemmän ongelmaiset maat takaavat vakuutukset ja koska
potentiaalisten takaajien eli AAA-maiden joukko on lähivuosina lähinnä suppeneva,
lyö se molemmille poskille: vastuunkanto kasautuu yhä harvemmille (tosin jos
jonkin suuren kuten Ranskan luottoluokitus laskee alle AAA:n, niin voi olla
että koko ERVV menee uusiksi) ja mitä vähemmän kantokykyisiä valtioita on, sitä
enemmän on hyviksillä vastattavaa. Esimerkiksi Italian ja Espanjan takauksien
arvo on kyseenalainen jo nyt kun molempien markkinaehtoisen rahoituksen kanavat
alkavat olla veitsenterällä. Pelkkä ERVV:n olemassaolo heikentää
”hyvisten” luottokelpoisuutta lisätessään maiden velkavastuutaakkaa.

Päädymme lopulta tilanteeseen, jossa velkaa on siirrelty
taseista toiseen sitä tahtia, ettei paraskaan rahoitusalan limanuljaskajuristi
pysy pykäliensä perässä. Syy-seuraus-suhteet on häivytetty niin tehokkaasti
että irtopisteiden kerääminen poliittisilla yksinkertaistuksilla on taas
askelen verran helpompaa. Niin paljon kuin pidän Euroopan unionista
ideatasolla, on tämän teatterin draamankaari kääntymässä vikasuuntaan ja kohti
viimeistä erhettä. Tarvitsemme yhteistyötä, tarvitsemme vapautta, tarvitsemme
solidaarisuutta. Vapaus ei kuitenkaan määritelmällisesti voi tarkoittaa toisen
vapaudettomuutta. Jos kaikki vastaavat kaikesta, kukaan ei vastaa mistään.

elepomaki

Kansanedustaja, ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja ja äiti. Valtiovarainvaliokunnan ja verojaoston jäsen, ulkoasiainvaliokunnan ja Euroopan neuvoston varajäsen. Yli 10 vuotta rahoitusalalla, entinen koodari ja useita vuosia elämästä ulkomailla. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Kansalaisyhteiskunnan, kansainvälisyyden ja yksilönvapauksien kannattaja! Lue lisää: <a href="http://www.lepomaki.net/">lepomaki.net</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu