Köyhän naisen monopoli

Moni meistä on pelannut lapsuudessaan tai lastensa kanssa monopolia. Sen sääntöjä on hauska varioida. Yksi kokeilemisen arvoinen kikka on moninkertaistaa lähtöruudun kohdalla saatava lisärahan määrä.

Idea on sama kuin keskuspankilla, joka printtaa lisää rahaa. Myös vaikutukset ovat samat. Monopolissa kasvanut rahan määrä keskittyy ennen pitkää niille pelaajille, joilla on eniten kiinteistöjä. Pelin loppuessa voitto jää sille suurkapitalistille, joka on kerännyt suurimman määrän tontteja ja kiinteistöjä.

Tätä monopolipelin mekanismia olemme nyt todistamassa reaalielämässä. Ihmisten kannalta se tarkoittaa heikompaa tulevaisuutta kuin voisi olla. Tämän kehityskulun voi kuitenkin kääntää. Se edellyttää rohkeita toimenpiteitä Euroopan unionin uudistamiseksi, mutta ensin on ymmärrettävä reaalielämän monopolipelin mekanismi.

Tarvitsemme lisää omistajia, emme vähemmän

Monopolissa on se ero todelliseen yhteiskuntaan, että pelissä kaikki aloittavat samalta viivalta. Kaikilla on sama alkupääoma. Ei ole perittyä omaisuutta, ei ole hyväkaverikerhoja tai hallintoneuvostojäsenyyksiä, joiden avulla järjestyy tontteja tiskin alta. Silti peli johtaa tilanteeseen, jossa joku pelaajista nousee hallitsevaksi kiinteistömoguliksi.

Niin monopolipelissä kuin reaalielämässäkin enemmistö on lähinnä vuokranmaksajan roolissa, eikä pysty oleellisesti kohentamaan asemaansa.

Keskeinen ero oikeaan maailmaan on se, että toisin kuin 300 vuoden takaisessa feodaaliyhteiskunnassa, arvokkaiden asioiden määrä ei oikeassa elämässä ole vakio. Esimerkiksi maailman arvokkain yhtiö Apple ei syntynyt peritystä peltomaasta, vaan perustajien luovuudesta ja tinkimättömästä työnteosta. On onni, ettei yksin maanomistus määrää ihmisen taloudellista kohtaloa

Jos pelissä päätyy vuokranmaksajaksi, saattaa hyvinkin pärjätä pitkään sillä, että lähtöruudun kohdalla saa käteistä. Peli kestää pidempään, jos tuota rahamäärää säännöllisesti kasvatetaan, siis reaalielämän termein: inflaatiokorjataan. Omistajaksi sillä ei kuitenkaan pääse.

Entä sitten?

Omistamisella on väliä muillekin kuin pelkästään omistajille itselleen. Omistajat tekevät investointeja ja määräävät tulevaisuuden kehityskuluista. Viime kädessä kuluttaja päättää, mitä haluaa ostaa, mutta mitä vähemmän on omistajien välistä kilpailua, sitä vähemmän kuluttajilla on vaihtoehtoja. Ongelma on se, jos omistajia on liian vähän. Silloin ei synny kilpailua.

Kun moni nyt haaveilee varallisuusveron säätämisestä rikkaiden ”osallistamiseksi talkoisiin”, tosiasiassa saattaa tahtomattaan vaikuttaa ongelman syventämiseen. Jos Suomi säätäisi varallisuusveron yksin, varakkaimmat ihmiset todennäköisesti siirtyisivät täältä kiireen vilkkaa pois. Varallisuusveroa jäisivät maksamaan he, joilla omaisuutta on suhteessa vain vähän.  Kilpailua olisi vähemmän. Suomen rooli tytäryhtiötaloutena korostuisi: olisimme kansakuntana torppareita muun maailman omistavalle luokalle.

Hieman suuremmassa mittakaavassa sama uhkaa käydä Euroopalle. Heikko talousnäkymä, alhainen tuottavuus ja vanheneva väestö yhdistettynä euron rakenteellisiin ongelmiin uhkaavat tehdä meistä erittäin haavoittuvaisen maailmantalouden “uusjaossa”. Olimme jo ennen koronakriisiä teknologisella takamatkalla Aasiaan ja Yhdysvaltoihin nähden.

Rahan saanti ei ole nyt ongelma Suomelle

Moni puhuu nyt siitä, kuinka 1990-luvun laman virheet pitää jättää toistamatta. Olen samaa mieltä. Meidän tulee pyrkiä välttämään massatyöttömyys, perheiden taloudellinen ja sosiaalinen ahdinko, itsemurhat, mielenterveysongelmat ja lasten synkät kasvuolosuhteet kaikin mahdollisin keinoin. Tilanteemme eroaa kuitenkin merkittävästi 30 vuoden takaisesta ja oikeiden ratkaisujen löytämiseksi on kyettävä analysoimaan, mikä on nyt toisin.

Myös 1990-luvun alussa poliitikot pyrkivät toimimaan isänmaan ja kansalaisten eduksi, mutta olosuhteet rahoituksen saannin suhteen olivat hankalammat.

1990-luvun alussa Suomella oli vielä budjettirajoite. Hallituksella ei ollut mahdollisuutta kasvattaa menojaan samalla, kun maan talousnäkymät ja verotulot romahtivat. Velkaa ei saanut negatiivisella korolla eikä sitä ollut saatavilla rajatta. Päinvastoin, valtiokonttori joutui valtiovarainministerin avustuksella tekemään hartiavoimin töitä, että Suomen valtio yleensä sai lainaa kansainvälisiltä sijoittajilta. Iiro Viinanen juoksi Japanissa hattu kourassa pyytämässä paikallisilta eläkeyhtiöiltä lainaa pienelle eurooppalaiselle reunavaltiolle.

Suomen valtion viisivuotinen korko oli vuoden 1992 syyskuussa 14,7 prosenttia. Vaikka Suomi saikin lainaa, vastuullinen valtiovarainministeri joutui murehtimaan, miten korkomaksuista selvitään.

Nyt tilanne on eri. Suomi kuuluu yhteisvaluutta euroon. Suomi saa lainaa markkinoilta ja korkomme on alhainen. Keskuspankit ovat lisänneet rahan määrää viime vuosina siinä mittakaavassa, ettei korolla ole käytännössä minkäänlaista merkitystä. Velkaa saa (toistaiseksi) niin paljon kuin haluaa.

Suomenkin hallitus voi lyhyellä tähtäimellä (esimerkiksi yhden vaalikauden aikana) lisätä menojaan surutta, sillä sen ainoa vastus on räksyttävä oppositio. Se on paljon heikompi vastus kuin lainanantaja, joka vaatii korkeampaa korkoa jos lainaa ylipäänsä.

Kilpailukykyerot luovat painetta

Yhteisvaluutassa euroalueen jäsenmaat noudattavat yhteistä rahapolitiikkaa ja omaa maakohtaista talouspolitiikkaa. Jäsenmaiden valuutat on sidottu kiinteällä kurssilla yhteisvaluuttaan, jonka arvo kelluu vapaasti markkinoilla. Jos yksittäinen valtio ajautuu talousvaikeuksiin, se ei saa vetoapua viennilleen heikentyneestä omasta valuutasta.

Euron arvo seurailee pitkälti euron mahtimaan eli Saksan talouskehitystä, joka on ollut vahvaa. Heikomman talouskehityksen maille kehittyy niin sanottu deflatorinen paine. Kun valuutta ei jousta alaspäin, hintojen ja palkkojen pitäisi joustaa. Se edellyttäisi esimerkiksi merkittävää sisäistä devalvaatiota eli palkkojen alentamista. Silloin kilpailukykynsä menettänyt maa voisi palauttaa osan kilpailukyvystään. Se on usein hankalaa, kuten viime kaudella Suomessakin nähtiin.

Jos jäsenmaiden valuutat olisi kytketty ulkoiseen valuuttaan (kuten historiassa usein Yhdysvaltain dollariin) ilman poliittista kytkentää, seuraus olisi todennäköisesti tämän kiinteän valuuttakurssin purkautuminen.

Euroalue on kuitenkin muutakin kuin pelkkä yhteisvaluutta. Siksi  keskuspankki tekee kaikkensa, ettei yksittäinen jäsenmaa joudu siitä irtoamaan. Euroopan keskuspankki muun muassa rahoittaa jäsenmaita kansallisten keskuspankkien osto-ohjelmien kautta sekä tukemalla pankkien velkakirjaostoja. Pankit saavat edullista lainaa ostaakseen isäntämaidensa joukkolainoja.

Inflaatio ja takajeejee

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on yleistynyt käsitys, jonka mukaan velkaantumisella ole väliä, koska inflaatiota ei näy eikä kuulu. Vuodesta 1999 euroalueen M1-rahan määrä on noussut vuosittain noin 7,5 prosentin tahtia, siinä missä vuosi-inflaatio on ollut vain 1,7 prosenttia.

Inflaatio on has-been, vähän niin kuin trumpettihousut ja entisen kamreerin takajeejee. Maailmanlaajuisesti korot on pidetty jo vuosien ajan ennätysalhaalla, minkä lisäksi keskuspankit ovat suoraan ostaneet valtioiden (ja yritysten) liikkeelle laskemia velkakirjoja. Siitä huolimatta kuluttajahintojen nousu on ollut vaatimatonta.

Alhaisen inflaation trendi on johtunut ennen muuta lisääntyneestä maailmankaupasta (tuotantoa on siirretty alhaisemman kustannustason maihin), teknologiasta (eurolla saa enemmän prosessoritehoa tänään kuin eilen) sekä pääoman alhaisesta kustannuksesta (alhaiset korot). Viimeaikainen öljyn hinnan romahdus saattaa pitää kuluttajahinnat alhaisina pitkään.

Kuluttajahintojen sijaan viime vuosina ovatkin nousseet omaisuuserien arvot: kiinteistöt ja osakekurssit. Autuaita ovat he, jotka kymmenen vuotta sitten ostivat kantakaupungista asunnon ja hyvin hajautetun osakesalkun! Halpa raha voimistaa trendejä. Mutta entä he, jotka 10 vuotta sitten aloittelivat työelämässä ja ovat pinnistelleet viime vuodet saadakseen alkupääoman kasaan ensimmäistä asuntolainaa varten? Tai he, jotka säästivät ensimmäiset 20 vuotta työurastaan omakotitaloon, joka on nyt menettänyt arvonsa? On vaikeampi muuttaa kaupunkiin ja aloittaa alusta.

Viime kädessä rahan painaminen saattaa johtaa euron ulkoisen arvon romahtamiseen. Se on kuitenkin spekulaatiota, koska kaikki muutkin suuret valuutta-alueet printtaavat nyt rahaa kuin huomista ei olisi. Tässä valuuttahipassa kannattaa kuitenkin pysyä nöyränä: usein suuret muutokset tapahtuvat hetkessä, odottamatta ja yllättäen.

Karlsruhen kamreerit

Olemmeko siis tilanteessa, jossa velalla ei ole mitään väliä, inflaatiohuolia ei ole ja keskuspankki voi ostaa markkinoilta pois kuleksimasta kaiken sellaisen, joka ei muuten mene kaupaksi?

Saksan perustuslakituomioistuin (sijaitsee Karlsruhessa) teki toukokuun alussa päätöksen, jonka mukaan Euroopan keskuspankin vuonna 2015 aloitettu velkakirjojen osto-ohjelma ylittää osin EU-sopimuksen keskuspankille antamat valtuudet. Valtioiden menoja ei saisi rahoittaa suoraan keskuspankista.

Helikopterirahalla ja EKP:n velkojen osto-ohjelmalla on lopulta vain vähän eroa. Perinteisesti rahapolitiikka kanavoidaan reaalitalouteen pankkien kautta: ne lainaavat keskuspankista rahaa ja lainaavat sen edelleen yksityishenkilöille ja yrityksille (tai toisinpäin). Keskuspankki säätelee rahan määrää asettamalla sille hinnan: koron. Helikopterirahalla tarkoitetaan tilannetta, jossa keskuspankki printtaa seteleitä ja jakaa ne suoraan ihmisille ohittaen pankkijärjestelmän välikätenä.

EKP aloitti 2015 arvopaperien osto-ohjelmansa. Senkin puitteissa ohitetaan pankit. Rahaa ei kuitenkaan suoraan jaeta ihmisille, vaan eurojärjestelmään kuuluvat kansalliset keskuspankit helpottavat eurovaltioiden lainansaantia ostamalla niiden velkapapereita. Ne saavat velkakirjansa helpommin kaupaksi ja niiden korko laskee. Nämä valtiot voivat sitten jakaa “helikopterirahaa” kansalaisilleen tulonsiirtojen ja palveluiden muodossa; siten kuin kussakin hyvinvointivaltiossa kansa on päättänyt.

Jos (ja kun) nämä velat jätetään keskuspankkien taseeseen ilman että valtioiden niitä käytännössä tarvitsee maksaa takaisin, on luotu jokaisen valtiovarainministerin unelma: valtion tulopuoli nousee automaagisesti sitä mukaa kun menopuoli kasvaa. Nyt ei ole tarvetta juosta Japanissa tai yhtään missään kaupittelemassa pienen reunavaltion velkakirjoja! Mikä voisi mennä pieleen?

Lyhyellä tähtäimellä ei mikään. Pidemmällä tähtäimellä ongelmia voi ilmaantua niinkin tylsistä kysymyksistä kuin juridiikasta ja siitä, että joidenkin maiden intresseissä olisi pitää kiinni säännöistä. Siitä oli kyse myös Saksan perustuslakituomioistuimen päätöksessä.

Tuomioistuin edellytti päätöksessään, ettei keskuspankin osto-ohjelman puitteissa ostettuja velkakirjoja “unohdettaisi” keskuspankkien taseisiin makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on itse asiassa ollut markkinoilla vaiettu odotusarvo: joko keskuspankki ostaisi tulevaisuudessa lisävelat pois tai osa velasta muutettaisiin perpetuaaleiksi eli ikuisiksi kuten muun muassa Vesa Vihriälä on ehdottanut.

Velkakirjat siis pitäisi kuin pitäisikin aikanaan myydä takaisin markkinoille. Tällä hetkellä tuollainen tilanne näyttää mahdottomalta, kun valtiot velkaantuvat koko ajan lisää. Ehkä tuokin edellytys jollain tavalla ohitetaan.

Pääoman ja rahan ero

Kuinka kauan keskuspankit voivat jatkaa rahan painamista?

Raha on perinteisesti ollut vaihdon väline ja arvon säilyttäjä. Mitä enemmän ihmiset alkavat epäillä jälkimmäisen ominaisuuden toteutumista, sitä enemmän rahan ja pääoman tiet eroavat. Keskuspankki voi viime kädessä printata vain rahaa, ei pääomaa. Näiden ero on se, että pääoma tuottaa, raha ei.

Kun raha menettää merkityksensä, eikä riskillä ole hintaa, arvo kertyy asioihin, joita ei ole rajattomasti: esimerkiksi kiinteistöihin, Applen osakkeisiin ja jossain määrin kultaan ja lohkoketjupohjaisiin valuuttoihin kuten vaikkapa stablecoiniin. Ne ihmiset, joilla on jo valmiiksi varallisuutta, voivat helposti vivuttaa omaisuuttaan ottamalla sitä vastaan edullista lainaa. Tuolla lainalla saa ostettua lisää omaisuutta.

Tapahtuu sama asia kuin monopolipelissä: lähtöruudussa jaettu lisäraha kertyy vähitellen sille, jolla on ennestäänkin eniten omistuksia.

Rahan ja pääoman ero näkyy myös säästäjän dilemmassa. Alhainen korkopolitiikka on johtanut viime vuosina siihen, että säästämisaste on kasvanut. Esimerkiksi eläkesäästäminen vaatii annetulla riskitasolla nykyisin enemmän pääomaa saman euromääräisen tuoton saavuttamiseksi kuin aiemmin.

Voi olla, ettei koronakriisi taivu myöskään lähiaikoina suureen kulutuseuforiaan, vaan lisää säästämistä. Siinä koronakriisi poikkeaa sodista. Niiden jälkeen yleensä seuraa jälleenrakennusvaihe ja reipas inflaatio, kun tuhottua tuotantokapasiteettia ja rakennuksia korvataan uusilla.

Koronakriisi on siitä viheliäinen, että se saattaa pahimmillaan johtaa pitkäaikaiseen epävarmuuteen, joka saa ihmisiä mieluummin säästämään sukanvarteen entistä pahempia aikoja varten kuin kuluttamaan. Sodat päättyvät rauhansopimukseen. Mihin pandemiat päättyvät? Toivottavasti rokotteeseen. Joskus.

Vahvan Euroopan puolustus

Euroopan talouskasvu oli vajonnut nollaan jo ennen koronan aiheuttamia rajoitustoimia. Se oli koko 2010-luvun ajan heikompaa kuin Aasiassa ja Yhdysvalloissa. Monissa euroalueen maissa, kuten Suomessa ja Italiassa, asukaskohtainen talouskasvu oli finanssikriisin jälkeisenä aikana negatiivinen. Asukaskohtainen bruttokansantuote oli siis näissä maissa jo ennen koronakriisiä alhaisemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.

Tällaista eurooppalaisen boheemin ja yksilöllisen elämäntavan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien vaalijaa kuten minua ahdistaa valtavasti se, ettemme saa maanosamme talousasioita kuntoon. Ilman tervettä taloutta on vaikeampi ylläpitää rauhaa. Sitä varten Euroopan unioni aikanaan perustettiin ja sen vuoksi me haluamme siihen sitoutua.

Jos haluamme nousta tästä, Euroopassa pitää tehdä kattava velkajärjestely valtioille ja pankeille. Poliittisesti helpoin tapa on haudata vanhaa velka keskuspankkeihin – jos inflaatiota ei kuulu. Niin tai näin, vanhasta taakasta on luovuttava, jos haluaa lähteä rakentamaan uutta ja kestävää.

Velkajärjestelyn jälkeen on mahdollista palata no bailout -periaatteen noudattamiseen, jossa jäsenvaltiot eivät ota huolehtiakseen toisten maiden velkavastuita. Velan ja siihen liittyvän vastuun on oltava siellä, missä rahan käytöstä päätetään. Tämä mahdollistaa liikkumisen kohti laajempaa, demokraattisesti määriteltyä, yhteiseurooppalaista politiikkaa. Kannatan sydämestäni Euroopan liittovaltiota.

Suomessa EU-tason liittovaltiota pelätään kuin mörköä. Liittovaltio ei kuitenkaan ole sama asia kuin laaja yhteisvastuu tai sosialismi. Olemme nyt jo syvällä yhteisvastuussa. EU ei ole liittovaltio, Yhdysvallat on. Sveitsissä ihmisten vaikutusvalta omaan elämään, omaisuudensuoja ja yksityisyys ovat vahvoja. Siellä sovelletaan suoraa demokratiaa ja puhutaan eri kieliä. Sveitsi on liittovaltio, EU ei. Toimiva liittovaltio ei lisää ihmisten taloudellista yhteisvastuuta rahoitusjärjestelmästä tai poliitikkojen aikaansaamista vaikeuksista, vaan pikemmin pienentää sitä nykyisestä. Myös Saksa – Euroopan talousveturi – on menestynyt liittovaltio, jonka osavaltiokohtaiset erot taloudessa ovat huimat.

Suurin osa rahaliiton yhteisvastuusta toteutuu nykyisellään keskuspankkien tasolla, mistä mahdolliset tappiot aikanaan virtaavat veronmaksajien syliin. Vaikkei keskuspankkeja jouduttaisikaan pääomittamaan, näin käy heikon tuottavuuden kautta: omistus keskittyy, yrityskenttä ei uusiudu, konkurssikypsät pankit tekohengitetään jaloilleen ja valtioiden rooli kasvaa. On realistista olettaa, että kriisin keskellä tartutaan aina sovittua laajempiin pelastustoimenpiteisiin, mikä on omiaan lisäämään moraalikatoa. Keskuspankkien luoma yhteisvastuu on epädemokraattista.

Euron pankkisektorin ongelmien pienentäminen ja kriisinratkaisun kehittäminen eivät vielä ratkaise rahaliiton kohtaloa. Ainoastaan palaamalla markkinakuriin voidaan ennaltaehkäistä kaikkien toimijoiden ylivelkaantumista. Vain näin voidaan kestävästi peruuttaa kroonisesta moraalikadon tilasta.

Siksi kannatan vahvaa ihmisten liittovaltiota EU-tasolla ja rinnalla syrjimätöntä ja sosiaalista markkinataloutta yhteisillä sisämarkkinoilla.

Velkaa kannattaa luoda vasta budjettia vastaan

Rahaliitto ei edellytä täydellistä taloudellista integraatiota. Sitä on hankala edistää pelkästään sääntöperusteisesti, kuten EMU on karvaasti kokenut. Kestävä integraatio tapahtuu ajan myötä markkinoiden ja ihmisten kautta.

Rinnalle tarvitaan liittovaltion budjetti, joka käyttää varoja yhteisesti päätettyihin asioihin kuten ulkoiseen ja sisäiseen turvallisuuteen, tutkimukseen ja infrastruktuuriin sekä ennen pitkää myös sosiaaliturvaan kuten euroopanlaajuiseen perustiliin. Tuota budjettia vastaan voisi myös ottaa velkaa. Olisi kaikin puolin tärkeää lähteä luomaan EU-tasoista velkaa vasta, kun sitä vastaan on osoittaa yhteistä veronkantoa.

Toimivalla valuutta-alueella liikkuvat ihmiset, pääomat, tuotteet ja palvelut. Listatut neljä liikkuvuutta johtavat ajan myötä myös taloudelliseen integraatioon. Ihmislähtöinen EU-liittovaltioajatus edistää näistä kaikkia. Päätöksenteossa nojataan läheisyysperiaatteeseen: vapaus ja vastuu ovat aina mahdollisimman lähellä ihmistä.

Kriisejä varten ei tarvita muita erillisiä järjestelyitä kuin viimesijainen sokkivakuutus, joka ottaa velallisesta kopin maksukyvyttömyyden uhatessa. Kriisienhallinta on rahaliiton ongelmista itse asiassa kaikista pienin, vaikka finanssikriisistä lähtien keskeiset EU:n kehittämistoimenpiteet ovatkin keskittyneet pitkälti siihen. Jos mietitään euroa vain kriisien kautta ja tehdään rakenteesta kestävä kriisin koittaessa, on selvää, että kävelemme vain kriisistä kriisiin.

Rahaliitto on nykyisellään kuin köyhän naisen monopoli, jossa järjestelmä pysyy kasassa painamalla lisää rahaa. Se on omiaan luomaan poliittisia jännitteitä. EU:n pitäisi hyödyttää kaikkia kansalaisiaan ja mahdollistaa heille paremman elämän tavoittelu.

Rakenteelliset uudistukset tähtäävät siihen, ettei kriisiin päädytä. Vain siten pelastamme Euroopassa sen mikä on tärkeintä: rauhan, eurooppalaisen elämäntavan ja ihmisoikeudet.

Kirjoitan Eurooppa-visiostani lisää tulevaisuudessa. Alkupaloja on tarjolla kirjassani Vapauden voitto (Otava 2018).

elepomaki

Kansanedustaja, ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja ja äiti. Valtiovarainvaliokunnan ja verojaoston jäsen, ulkoasiainvaliokunnan ja Euroopan neuvoston varajäsen. Yli 10 vuotta rahoitusalalla, entinen koodari ja useita vuosia elämästä ulkomailla. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Kansalaisyhteiskunnan, kansainvälisyyden ja yksilönvapauksien kannattaja! Lue lisää: <a href="http://www.lepomaki.net/">lepomaki.net</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu