Mistä puhumme, kun puhumme maahanmuutosta?

“Mitä mieltä olet maahanmuutosta?” on kysymyksenä varsinainen miina, varsinkin kun siihen pitää vastata vaalikojulla puolessa minuutissa. Vain populisti puhuu yleisesti geneerisestä ”maahanmuuttajasta” – lukutaidottomalla afganistanilaisella turvapaikanhakijalla ja ruotsinsuomalaisella IT-insinöörillä on yhtä paljon yhteistä kuin lumilingolla ja liekinheittimellä – ensimmäisestä molemmat ovat Suomeen muuttavia ihmisiä, jälkimmäisessä mekaanisia laitteita.

Maahanmuutto voidaan jakaa esimerkiksi työperäiseen maahanmuuttoon, sosiaaliseen maahanmuuttoon (avioliitot, sukujuurien takia muuttavat) sekä humanitääriseen maahanmuuttoon (turvapaikanhakijat, pakolaiset). Näillä ryhmillä voi olla hyvin vähän yhteistä siinä, miten hyvin he kotoutuvat Suomeen, ja on älyllisesti epärehellistä puhua kaikista maahanmuuttajista homogeenisenä massana.

Vaalikojulla kuulin useamman puheenvuoron työperäisen tarveharkintaprosessin puolesta, vaikka hidas ja byrokraattinen tarveharkinta haittaa juuri niitä henkilöitä joita Suomi kestävyysvajeessaan kipeästi tarvitsee – lupaprosessit voivat kestää jopa lähemmäs vuotta. Silti, osa maahanmuuttokriittisistä  vastustaa myös työperäistä maahanmuuttoa vaikka kärsimme samaan aikaan osaajapulasta useilla aloilla – nykyinen kansalaispohjamme ei pysty maksamaan luvattuja eläkkeitä.

Sosiaaliset syyt muuttaa maahan ovat helpommin ymmärrettävissä, kuten esimerkiksi monikulttuuriset avioliitot tai ulkomaalaisen muuttaminen lähemmäs sukulaisiaan. Maahanmuuton rajoittaminen mattona aiheuttaa pahimmillaan katastrofeja yksilöille jotka todellisuudessa saattavat olla kielitaitonsa ja arvopohjansa puolesta supisuomalaisia.

Kuulin myös argumentteja, joiden mukaan kansalaisuutta ei saisi antaa niin herkästi, mutta todellisuudessa kansalaisuuden kriteerit ovat jo nyt hyvin tiukat: hakijalta edellytetään riittävää kielitaitoa, toimeentuloa ja nuhteettomuutta (hakijalla saa olla vain rikesakolla rangaistavia rikkomuksia; esimerkiksi kovat ylinopeussakot saattavat lain mukaan estää kansalaisuuden saamisen). Henkilöä ei myöskään kansalaisteta, mikäli kansalaisuushakemuksen pääasiallisena tarkoituksena on hyödyntää kansalaisuuteen liittyvää etua asumatta Suomessa. Helppoa kuin heinänteko? Ei mielestäni.

Turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat huomattavasti erilainen ryhmä kuin kaksi edellistä. Sivistyneen valtion velvollisuus on auttaa hädässä olevia ja heikompia, vaikkakin humanitäärisen avun määrä tulee suhteuttaa valtion kotouttamiskykyyn ja hyväksyä, ettei kaikista sotien ja katastrofien traumatisoituneista luku- ja kielitaidottomista tule Suomeen nettoveronmaksajia. Järkevällä kotouttamisella ja mahdollistamalla mielekästä tekemistä voimme kuitenkin vaikuttaa tuon pienen prosentin elämänlaatuun ja esimerkiksi siihen, tuleeko maahanmuuttaja syrjäytymään ja syyllistymään rikoksiin.

Jos emme pysty tunnustamaan sekä sitä, että nykymaailmassa maahanmuutto on Suomelle sekä välttämätöntä väestörakenteemme vinoutuman kannalta, että nykyinen maahanmuuttojärjestelmä on altis rikollisten hyväksikäytölle, ei maahanmuuton aiheuttamia ongelmia voidakaan ratkaista. Kun maahanmuuttajista puhutaan populistisesti yhtenä ryhmänä joka on katsantokannasta riippuen joko joukkoraiskauksia ja terrori-iskuja, tai etnojazzia ja fuusiokeittiötä, aiheuttaa se haittaa järkevälle keskustellulle. Kotoutuminen riippuu etnistä taustaa enemmän yksilön kyvyistä ja haluista, eikä lähtömaan mukaan terroristiksi tai täysin autettavaksi ressukaksi yleistäminen taatusti auta yhtään henkilöä sopeutumaan maahamme.

Kirjoittaja on liberaali, jonka mielestä mustavalkoinen maahanmuuttokeskustelu ei hyödytä kuin internettrolleja. Lisää keskustelua myös Twitterissä. Kirjoitus on julkaistu alunperin 2019, mutta julkaisen sen uudestaan aiheen taas ollessa pinnalla.