Toimittajan vaino, oikeudenkäynnin prosessi ja sananvapaus

Seurasimme toimittaja ja tietokirjailija Jessikka Aron vainoamiseen liittyvää oikeudenkäyntiä Helsingin hovioikeudessa kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin Suomen osaston johtokunnan edustajina. Oikeusprosessiin ja sen taustalla oleviin tapahtumiin kiteytyy sananvapauden ja oikeusjärjestelmän toiminnan kannalta tärkeitä kysymyksiä. Oikeuskäsittelyn loppulausunnot ja tuomio ovat vielä antamatta, mutta teimme prosessista havaintoja, joiden olisi syytä herättää laajempaakin keskustelua.

Toimittajiin kohdistuva vihapuhe, häirintä ja uhkailu ovat kansainvälisiä ilmiöitä, jotka sosiaalinen media on tehnyt aikaisempaa laajemmiksi, näkyvämmiksi ja vaikuttavammiksi. Useimmiten häirintään liittyy selkeästi tunnistettavia tavoitteita: pyrkimys vaikuttaa vainon kohteeksi joutuneeseen toimittajaan ja saada hänet vaikenemaan tietyistä aiheista. Laajemmin tavoitteena on vaikuttaa toimittajakuntaan niin, että toimittajat alkavat väistää tiettyjä aiheita vihan, uhkailun ja vainon kohteeksi joutumisen pelossa. Journalistisen yhteisön havaintojen perusteella vihan kohteeksi joutuminen liittyy myös sukupuoleen. Naispuolisiin toimittajiin kohdistuva häirintä on sävyltään karkean naisvihaista sekä laajamittaisempaa ja aggressiivisempaa kuin miehiin kohdistuva.

Käräjäoikeus on jo aiemmin tuominnut Aron vainoamisesta sekä Venäjä-mielisen kustantajan Johan Bäckmanin, että vihasivusto MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin. Oikeudenkäynti viimeistään osoitti, miten poikkeuksellista niin laajuudessaan kuin pitkäaikaisuudessaankin Suomen oloissa Aroon kohdistettu vainoaminen on ollut. Sen alkusysäyksenä oli silloin Yleisradion rivitoimittajana työskennelleen Aron ryhtyminen selvittämään yleisön kokemuksia Venäjän vaikutusyrityksistä Suomessa. Aiheeseen tarttumisen seurauksena Aron yksityiselämää, henkilöhistoriaa, ulkonäköä ja terveystietoja on vuosien ajan käsitelty Janitskinin omistaman MV-lehden artikkeleissa ja kommenttipalstoilla halventavasti, loukkaavasti ja uhkaavasti. Janitskinin omien sanojen mukaan tavoitteena on ollut Aron elämän tuhoaminen kostoksi hänen työstään. Syyttäjän todistusaineistoon sisältyneen Janitskinin oman tekstin mukaan hän halusi, ”että jokainen ymmärtää, miksi kostan hänelle…Jessikka Aron jahti kestää koko hänen loppuelämänsä.”

Nyt käynnissä oleva oikeudenkäynti on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Siksi sen yhteydessä on pohdittava, miten hyvin suomalainen oikeusjärjestelmä pystyy vastaamaan uudentyyppiseen ja pitkälti sosiaalisessa mediassa tapahtuvaan ja sosiaalista mediaa hyödyntävään rikollisuuteen. Oikeusistuinten on ymmärrettävä tarvittaessa rajoittaa oikeutta käyttää salissa sähköisiä viesti- ja tallennusvälineitä. Samoin on ymmärrettävä, että julkiseksi määritettyä oikeudenkäyntiaineistoa tullaan käyttämään uhrin kiusaamisen jatkamiseen. Niin nytkin, kun syytettyjen tukijat saivat käsiinsä Aron sisaren todistajanlausunnosta laaditun tallenteen ja jakoivat sen solvaavien ja ivaavien kommenttiensa kera sosiaalisen median alustoilla.

Rikoksen uhrin on voitava luottaa siihen, että oikeusprosessi ei aktivoi uudelleen rikoksesta aiheutunutta traumaa tai aiheuta uutta uhriksi joutumisen tilannetta. Järjestelmä ei toimi, jos uhrit ja todistajat jättävät hakematta oikeutta traumatisoivan oikeusprosessin pelossa.

Oikeussaleissa tapahtuvasta uhrin syyllistämisestä ja sen aiheuttamasta uudelleentraumatisoitumisesta on keskusteltu vuosia seksuaaliseen väkivaltaan liittyvissä rikoksissa. Amnesty Internationalin tuoreen selvityksen mukaan raiskauksen uhrien oikeuksien toteutuminen on myös suomalaisissa oikeussaleissa edelleen arpapeliä.

Hovioikeudessa tekemiemme havaintojen perusteella uhrin oikeuksien toteutumisesta on syytä keskustella myös vainoamiseen liittyvissä oikeudenkäynneissä.

Nyt suurimmaksi osaksi avoimin ovin pidetystä oikeudenkäynnistä raportoitiin laajasti sosiaalisessa mediassa. Oikeussalissa oli jatkuvasti läsnä ihmisiä, jotka kertoivat salin tapahtumista reaaliaikaisesti omilla kanavillaan. Lisäksi syytettyjen tukijoukot kuvasivat oikeussalin käytävillä oikeudenkäyntiä seuraamaan tulleita ihmisiä livestreamiinsa lopettamispyynnöistä huolimatta, ja kertoivat kanaviensa seuraajille tunnistamiensa yksityishenkilöiden nimiä.

Syytettyjen puolustuksen strategia perustui hovioikeudessa uhrin kertomuksen kyseenalaistamiseen ja tekojen motiivien etsimiseen uhrin omasta käytöksestä. Tämän strategian mukaisesti Bäckmanin puolustus toi oikeuskäsittelyn loppuvaiheessa todisteeksi Aroon kohdistunutta vuosien takaista työpaikkakiusaamista koskevan asiakirjan. Janitskinin puolustus taas luki oikeudessa ääneen otteita Aron vuosia vanhasta tuomiosta, jolla ei ollut mitään tekemistä käsiteltävän asian kanssa. Syyttäjän vastalauseesta huolimatta oikeus salli tuomion ääneen lukemisen. Salissa oli läsnä ihmisiä, jotka ovat vuosia vainonneet Aroa myös näistä asioista. Koska suurin osa oikeussalin tapahtumista raportoitiin sosiaaliseen mediaan, myös nämä Aron yksityiselämään liittyvät asiat nousivat jälleen kerran halventavan keskustelun aiheiksi myös oikeussalin ulkopuolella. Rikoksen uhrin kannalta tällainen tilanne on kohtuuton, ja oikeusjärjestelmän kannalta kestämätön.

Vapaa media on keskeinen osa oikeusvaltiota, ja lehdistönvapaus tärkeä osa sananvapautta. Toimittajilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus torjua ulkopuolelta tulevat vaikuttamisyritykset. Tilanne, jossa toimittaja voi työnsä seurauksena joutua vuosia kestävän, laajamittaisen vainon kohteeksi, on paitsi inhimillisesti kestämätön, myös uhka journalistien toimintaedellytyksille.

Oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteella pyritään edistämään yleistä luottamusta lainkäyttöön ja estämään lainvastaisia toimintatapoja. Julkisuusperiaatteen taustalla oleva luottamuksen ja tasapainon pyrkimys vaarantuu vakavasti tilanteessa, jossa oikeudenkäyntiä käytetään tekosyynä uusiin, yksilöön kohdistuviin hyökkäyksiin. Tilanteessa, jossa sekä rikoksilla että oikeudenkäynneillä on yksi ulottuvuus sosiaalisessa mediassa, oikeudenkäyntien suojaamista verkossa tapahtuvalta häirinnältä ja uhrin oikeuksien toteutumista oikeudenkäynnin aikana on pohdittava vakavasti uudelleen. Oikeusjärjestelmän on pystyttävä suojaamaan vainotuksi joutuvia ihmisiä. Näin ei tapahdu, jos oikeusprosessin sallitaan uusintaa rikokseen liittyviä traumoja.

Jessikka Aro ei ole antanut laajamittaisen vainon vaientaa itseään toimittajana ja tietokirjailijana. Mutta painostuksen, vaikuttamisen ja vaientamisen torjuminen ei voi olla yksittäisten toimittajien rohkeuden varassa. Kansanedustaja Hanna Sarkkinen esitti jo eduskunnassa kirjallisen kysymyksen, miten rikoksen uhreja ja todistajia kyetään oikeudessa paremmin suojaamaan häirinnältä ja painostukselta. Myös viranomaisten on tunnettava sosiaalisen median mukanaan tuomat ilmiöt ja toimintaympäristö nykyistä paremmin. Oikeusvaltion rakenteita on lujitettava suojaamaan median vapautta ja toimittajien mahdollisuutta tehdä työtään pelkäämättä vainoa.

Elina Hirvonen ja Oula Silvennoinen

Elina Hirvonen, kirjailija, PENin Suomen osaston johtokunnan jäsen

Oula Silvennoinen, dosentti, PENin Suomen osaston johtokunnan varapuheenjohtaja

Teksti julkaistu alun perin Suomen PENin sivuilla.

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen (s. 1975) on kirjailija, toimittaja ja dokumentaristi. Hän harrastaa juoksemista ja puuveneilyä, rakastaa Sofia Coppolan elokuvia, Michael Cunninghamin kirjoja, taloustieteilijä Jeffrey Sachsin ajattelua ja brittilehti The Guardianin nettisivuja ja arkistoa. Hirvonen on aikaisemmin työskennellyt toimittajana lehdissä ja televisiossa ja päätoimittanut Tulva-lehteä. Profiilikuvan kuvaaja: Jarkko Virtanen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu