Nuorittelua

Viime päivien poliittinen anti tiivistyy kokoomuksen puoluekokouksen
jälkipyykkiin: vastakkainasetteluun ”äkkiväärän
nuorisojärjestön” ja kansaa kokoavan emopuolueen välillä.
Facebook-keskusteluiden perusteella jokunen aloitteentekijä taputettiin puhujanpöntöstä
alas kommentoimalla henkilön nuorta ikää. Tässä ikälisien luvatussa maassa onkin
totuttu arvostamaan enemmän kestäviä istumalihaksia kuin kykyä tehdä tulosta.
Tai puhua asiaa.

Puoluekokous oli osuvasti brändätty Tulevaisuuskokoukseksi.
Ei liene sattumaa, että kokouksessa merkittävät hyväksytyt aloitteet olivat kokoomusnuorten
tehtailemia. Lauantaina nuorten ”Siirrä
yrityksesi Viroon”  -tempaukselle
vielä naureskeltiin ja puisteltiin päätä, sunnuntai-iltana läpimennyt aloite yhteisöveron
nollaamisesta kelpasi monelle ei-nuorelle niin hyvin että oltiin valmiita
ottamaan se omiin nimiin. Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja laskelmoivuus, vai
miten se meni.

Kun olin toissa keväänä eduskuntavaaliehdokkaana, törmäsin jokaisella
torilla joukkoon 60 vuotta täyttäneitä kaiken nähneitä kansalaisia, joiden
äänestyspäätös oli yhdestä vastauksesta kiinni: mitä mieltä olet taitetusta
indeksistä?  Jos jotkut nuoret ovat
idealisteja, niin joillain varttuneemmilla riittää vastaavasti kykyä keskittyä
omalta kannaltaan oleelliseen.

Etuuksien perään ruikuttavia käy vaaliteltoilla kuitenkin ikään
katsomatta: en olisi viemässä vanhoilta äänioikeutta sen enempää kuin nuorilta.
Pysyköön äänioikeus yhtäläisenä, mutta julkisen sektorin kokoa tulisi supistaa
siihen malliin ettei äänillä olisi niin paljon kaupan. Toisin sanoen, ihmiset
saisivat vaikuttaa omaan elämäänsä nykyistä laajemmin itse, kierrättämättä
kaikkia päätöksiä ja euroja valtion pajatson kautta.

Henkilön nuoreen ikään vetoaminen on argumentoinnissa yhtä
älykästä kuin varallisuutensa uskominen kreikkalaiselle rahastonhoitajalle. Kummatkin
”ongelmat” suppenevat lineaarisesti ajan suhteen. Tyhmyys sen sijaan
ei. Tiedättehän sen kolmikymppisen muutaman vuoden kravattiin ja Turon pukuun
sonnustautuneen kaverin, joka mielestään on noussut valtio- tai ainakin ikämiessarjaan.
Tuo taantumuksen ritari ei ole koskaan oppinut ajattelemaan itse, ja kuittaa fiksutkin
ideat naureskellen  ”kyllä minäkin olin
radikaali vielä 10 vuotta sitten”.

Nykyiset 20-vuotiaat ovat parin vuoden päästä niissä
asemissa joissa eläkeasiat ratkaistaan. Nyt en tarkoita eduskuntaa, vaan arkipäivän
päätöksiä. Mikäli yritykset ja pääomat siirtyvät rajojen ulkopuolelle, on eläkeindeksin
painoista vääntäminen kansakunnan menestyksen kannalta yhtä tärkeää kuin Suomen
jalkapallomaajoukkueen kokoonpanon arvuuttelu. Kyllä nuorilla päätöksentekovaltaa
riittää; ennemmin ihmettelisin miksei Suomen eduskunnassa ole näkynyt älykkäitä
yli 70-vuotiaita edustajia sitten Martti Tiurin.

—

PS. En ole kuulunut kokoomusnuoriin yli kymmeneen vuoteen
enkä kolmekymppisenä uusperheen äitinä muutenkaan lukeudu enää niihin
tulevaisuuden toivoihin joita tästä maasta onneksi ja kaikesta huolimatta
jatkuvasti kumpuaa. Yksi sellainen on Mikko Laakso, jonka
profiili kannattaa jokaisen espoolaisen äänestäjän pistää korvan taakse syksyn kuntavaaleja
varten

PPS. En ole eläissäni käyttänyt kreikkalaista
varainhoitajaa, mutta Lontoossa asuessani kylläkin kreikkalaista veroneuvojaa.