Supermiehet ja syntymättömän sukseen Suomi

Ilkka Paanasen luotsaamaa Supercelliä on mehusteltu viime päivinä kuin sommelierin tarjoamaa chabliisia. Ammattiyhdistysliikekin oli heti apajilla kun pääomistajat ilmoittautuivat iloisiksi veronmaksajiksi. On meidän vuoromme maksaa takaisin -ajattelussa ei ole kuitenkaan mitään uutta. Se on on nykysuomalainen versio perinteisen patruunan tai jenkkikapitalistin filosofiasta “giving back to the community”. Ja hienoahan se on; mukava että perinteinen vasemmistokin huomaa että omalla työllään rikastuneet auttavat mielellään muita.

Supercellin suoraan asiakkailleen ja työntekijöilleen pelikokemuksina, työpaikkoina ja sittemmin pääomina luoma hyvinvointi on silti moninkertainen siihen mitä Suomen julkinen sektori kaupasta saamillaan veroeuroilla ikinä kykenee muille tuottamaan. Supercell on ollut hyväntekijä jo kauan ennen kuin veroeurot kilahtavat kassaan. Ja se jos mikä on kapitalismin tuote.

Harva yritys tai toimitusjohtaja yltää kuitenkaan vastaavaan ylellisyyteen, kuten maksamaan veroja mielellään tai valitsemaan yrityksen sijainnin vapaasti. Se on vähän kuin kehottaisi syömään kakkua kun leipä loppuu. Vapailla markkinoilla toimivista yrityksistä aniharvalla on niin suuri voittomarginaali, ettei verosuunnitteluun olisi kannusteita. Verosuunnittelu ei ole mitenkään laitonta tai moraalitonta, ja moni harrastaa sitä jo ihan huomaamattaan.

Supercell on esimerkiksi suunnitellut verojaan varmasti edes sen verran, että on myöntänyt kuuluisat työntekijäoptionsa sellaisin ehdoin, ettei niistä ole myöntämisvaiheessa pitänyt maksaa lakisääteisiä työnantajamaksuja tai veroja. Jos verot olisi haluttu maksaa samantien, työntekijöille olisi voitu antaa suoraan osakkeita ja maksaa myyntihinnan ja markkinahinnan välisestä erotuksesta koituvat verot ja maksut. Ja toki aina niin halutessaan kuka tahansa voi lähettää shekin suoraan Valtiokonttoriin.

Verojen optimointi muiden kustannusten ohella nähdään suomalaisessa keskustelussa pahuuden ilmentymänä, vaikka usein se on ainoa mahdollisuus yritykselle olla olemassa tai tarjota yhtäkään työpaikkaa. Erityisesti silloin, kun niitä miljoonia ei vielä tilillä joutilaina makaile. Niistä euroista taas, jotka tileillä makaavat, on usein maksettu verot jo moneen kertaan.

Jos Supercellin tarina on helposti monistettavissa, niin valtion kestävyysvajeesta ei ole viime tiistain jälkeen tarvinnut puhua enää pätkääkään. Itse kuitenkin pelkään, että Supercellin resepti päde kuin promilleen suomalaisia yrityksiä – joita niitäkään ei voi tietää ennalta – ja että suuressa kuvassa kansantaloutemme on sellaisessa kusessa ettei sitä veronmaksu pelasta, vaikka sen tekisikin hymyssä suin. Kerron miksi ja toivon, että olen väärässä.

Verot ovat keskiluokan, ei rikkaiden ongelma

Lopulta kyse ei ole siitä, onko yhteiskunnan rikkailla halua maksaa veroja, vaan siitä kuinka paljon mitään jaettavaa yleensä mihinkään syntyy. Jos tilillä on verojen jälkeen yht’äkkiä vaikkapa 100 miljoonaa, se on noin 100 miljoonaa enemmän kuin tavallisella suomalaisella keskimäärin koko elämänsä aikana. Siitä maksaa ihan mielellään kaikenlaista.

Marginaaliveroasteet purevat erityisesti niin palkansaajien kuin yrittäjien keskiluokkaan. Ja se on se porukka joka Suomessa keskimäärin työt tekee ja teettää – jos teettää. Pienessä kasvuyrityksessä uuden henkilön työllistämiseen liityvä matematiikka ei korosta niinkään sitä ajattelua että mitä veroja on kiva maksaa, vaan kuinka paljon veroja ja muita työllistämiseen suoraan tai epäsuoraan liittyviä kustannuksia voidaan maksaa jos palkattava henkilö tuottaa suunnilleen odotusten verran arvoa asiakkaalle.

Jos kokonaiskustannus on suurempi kuin odotettu tuotto (sisältäen koulutus- ja mahdolliset irtisanomiskustannukset), henkilö jää palkkaamatta. Ainoastaan julkisella sektorilla on varaa maksaa työstä enemmän kuin mitä se tuottaa – ja tämäkin tehdään muiden kustannuksella.

Sama pätee esimerkiksi työehtosopimusten vähimmäispalkkoihin. Toisin kuin usein ajatellaan, minimipalkka ei takaa kenellekään kyseistä palkkaa. Vaan sen, ettei sen alle voi työllistää. Joko työpaikka syntyy annetuin ehdoin tai sitä ei synny. Syntymättömien työpaikkojen perään ei kukaan osaa itkeä, eikä niistä ole kukaan kommentoimassa Hesarin sunnuntaisivuilla. Kaiken maailman eskoseppäsiäkin kiinnostaa enemmän miten valtion tehottomaan seulaan saatettaisiin ne loputkin eurot, jotka sieltä toistaiseksi ovat pelastuneet.

Dream team -henkilöstöpolitiikkaa

Sunnuntain Hesarissa Paananen puhui sen puolesta että firmat pitäisi laittaa pystyyn kuin ammattilaisurheilujoukkueet. Se kuulostaa intuitiivisesti järkevältä, joskaan ei kaikille yrityksille mahdolliselta. Jokainen yritystä perustava joutuu miettimään miten ja kenen kanssa sen tekee. Yksinyrittäminen ei usein ole muuta kuin pakon sanelema ratkaisu erityisesti yrityksen elinkaaren alussa. Eikä yrityksen perustaja ole aina seksikäs sarjayrittäjä, joka on jo kerran listannut Nykiin ja jolla on Richard Bransonin käyntikorttiluettelo. Tai edes johtajan karmaa ja karismaa, jolla se houkuttelisi kykyjä kuin tarrapaperi kärpäsiä.

Mitä enemmän alkuun liittyy tuotekehityspanostuksia konkreettisen myynnin ja palkanmaksukyvyn sijaan, sitä suuremmin pääoman merkitys korostuu. Joko perustajilla itsellään on sen verran taloudellista liikkumavaraa että muutaman kuukauden tai vuodenkin palkaton jakso onnistuu ja/tai yhtiö on ulkopuolisen rahoituksen varassa. Usein starojenkaan perustamat yritykset eivät kuitenkaan lennä paria sijoituskierrosta pidemmälle.

Jos pieni ja aloitteleva firma haluaa saada all stars -jengin kasaan, edellyttää se ensisijaisesti sitä, että jo perustajatiimi on itsessään merkittävä osa tuota porukkaa. Eli joko suurin osa avainhenkilöistä otetaan mukaan jo siinä vaiheessa kun firma on käytännössä vasta muutaman Powerpoint-kalvon kokoinen. Siinä vaiheessa nimittäin kun yhtiö on nostanut ensimmäistä kertaa ulkopuolista rahoitusta, eli sillä on verottajan näkökulmasta markkina-arvo, on omistuksen jakaminen kertaluokan verran monimutkaisempaa.

Supercell kertoi käyttäneensä neljän kuukauden koeaikaa jokaisen uuden työntekijän kohdalla ja oman kokemukseni mukaan tämä on yleinen käytäntö pienissä yrityksissä. Koeajalla pyritään kiertämään muuten kohtuullisen hankalaksi tehtyä irtisanomispykälää, ja pääsyyt ovat yritystoimintaan liittyvät riskit tämän perustamisvaiheessa. Huono rekrytointi voi toki osoittautua sellaiseksi myös neljän kuukauden jälkeen, joko henkilöstä itsestään lähtöisin olevin syin tai yhtiön tilanteen ja tarpeen muututtua.

Jos joku työttömyydestä olisi huolissaan, niin työllistämisen kynnystä madaltaisi se, jos henkilöitä voisi palkata ja irtisanoa joustavammin yrityksen eri vaiheissa koeajoista riippumatta. Tämänkin seikan merkitys korostuu silloin, ja yleensä vain silloin, kun yrityksen elinkaari ei ole yhtä nousukiitoa.

Terveisiä verottajalle ja työmarkkinajärjestöille

Kaikki Supercellin työntekijät olivat yrityksen omistajia vähintään optioiden kautta. Tätä on helppo tervehtiä hyvänä ratkaisuna. Omistuksella palkitseminen on pienissä yrityksissä elinehto sillä se ei rokota kassaa ja yhdentää työntekijän ja yhtiön intressit. Taustalla ei ole usein mitään sen jalompaa kuin pieni pragmaattinen pakko ja häpeilemätön tavoite edistää yrityksen menestystä.

Aloitteleva yritys ei voi maksaa rahassa sitä, mitä huippuosaaja kaipaa. Sen sijaan osakkuus potentiaalisesti maailmanmenestykseen nousevassa firmassa on monelle epävarmuudessaankin houkutteleva palkkio. Toisin kuin mikään ikälisiin perustuva listapalkka, se myös kannustaa oikeaan suuntaan: jos teen työni tänään ja huomenna mahdollisimman hyvin, on mahdollista että minustakin tulee isona pieni kapitalisti.

Pienessä yrityksessä omistuksen myöntäminen toimii kannustimena jopa paljon paremmin kuin suuryhtiössä: pienessä firmassa yhden henkilön vaikutusmahdollisuudet yhtiön tulevaisuuteen ovat niin hyvässä kuin pahassa paljon suuremmat kuin vaikkapa satoja henkilöitä työllistävässä monopoliyhtiössä.

Käytännössä osakkuutta on kuitenkin haastava antaa tai sen arvoa määrittää silloin kun firma ei ole vielä millään tavalla myyntikelpoinen. Viiden vuoden päästä vain vajaa kolmannes aloittelevista yrityksistä on toiminnassa. Ei ole järkevää maksaa etukäteen veroja osakkeista, joiden rahaksi muutettava odotusarvo on nolla. Optiot antavat omistuksen myöntämiselle vähän enemmän liikkumavaraa, mutta niitäkin säädellään muun muassa toteutushinnan (strike) osalta.

Verottaja kohtelee pienyritysten optioita samalla tavalla kuin pörssilistattujen firmojen optioita. Siinä missä Fortumin optiolla on päivittäinen, kohtuullisen läpinäkyvä rahaksi muutettava arvo, ei pienen Nakit ja koodi -firman osakkeella saati optiolla ole yleensä minkäänlaista likviditeettiä ja rahaksi muutettavaa arvoa ennen kuin suuri japski tai jenkki kävelee sisään ja ostaa koko roskan (tai osan siitä) pois tai listaa menemään. Yleensä osakkeen tai option likvidoinnin estää jo osakkuussopimus.

Yeissitovat työehtosopimukset poistavat myös tehokkaasti mahdollisuuden kompensoida ulkopuolinen vaivannäkö muuten kuin rahapalkalla. Työehtosopimukset tunnustavat palkaksi ainoastaan rahamääräisen suorituksen. Työntekijä ei voi itseään sitovasti luopua rahapalkkaoikeudestaan edes määräajaksi, vaan voi myös taannehtivasti vaatia työehtosopimuksen mukaista palkkaa.

Yhtiön omistajilla tällainen mahdollisuus on. Ei ole kuitenkaan lainkaan epätyypillistä että yrityksen avainhenkilöiden kokoonpano muuttuu vuosien varrella useaankin otteeseen, jos kaikki ei mene alusta saakka ihan superisti. Ja: vaikka työlainsäädäntö ei tunnista osakkuutta tai optioita palkaksi, verot niistä kuitenkin muistetaan kerätä. Verot ja työnantajamaksut on pantava maksuun jo silloin, kun verotettavaa ei vielä ole.

Lopuksi

Supercellistä on mistä ammentaa henkilökohtaista motivaatiota hakiessa. Ilkka Paanasen kykyä luoda ja johtaa yrityksiä ei voi kuin ihailla. Toivottavasti vastaavia tarinoita kuullaan jatkossakin, mutta yksittäistapauksen rakenteista riippumaton suksee sulkee helposti silmät siltä todellisuudelta, jota suomalainen työtön, pienyrittäjä tai keski-ikäinen ja -tuloinen katsovat päivittäin silmiin. Minkä tahansa tilaston valossa on suomalaisen yrityksen realiteetti mahdollisimman kaukana all stars -joukkueen kasaamisesta, kärsivällisestä ulkopuolisesta pääomasta ja voitollisuudesta kaikkien jo siihen mennessä maksettujen verojen jälkeen. Moraalifilosofisen pohdinnan sopimusvapaudesta ja omistusoikeudesta, valtion ja yksilön suhteesta, jätän toiseen kertaan.

Esimerkki oikeasta elämästä

Kahden teekkarin perustama YksMulleYksSulleYksValtiolle-firma on nostanut 200 000 rahoituksen ulkopuolisilta sijoittajilta liiketoimintaideansa jalostamiseen. Sijoittajat ovat saaneet rahoilleen vastineeksi 10 prosentin omistuksen yhtiöstä, eli yhtiön markkina-arvo on kaksi miljoonaa euroa. Perustajajäsenet omistavat kukin 45 %.

Ideaa jalostaessaan teekkarit huomaavat kaipaavansa porukkaan kuitenkin yhden myyjän, sillä perustajat keskittyvät mieluiten teknologian kehittämiseen. Tälle ekstrovertille oltaisiin valmiita tarjoamaan toimitusjohtajan roolia. Patun kaveri Manu olisi käytettävissä tehtävään, mutta hänen kokonaiskompensaationsa keskisuuren firman johdossa on 100 000 euroa vuodessa. Manu sanoo että hän voisi tulla 60 000 vuosipalkalla töihin mutta edellyttää ensimmäisen kahden vuoden jälkeen 5 % omistusta yhtiössä.

Firman sen hetken arvostustasolla 5 % omistus vastaa 100 000 euroa. Tarkoitus on yhteistuumin saattaa omistuksen arvo moninkertaiseksi ja Manun kanssa paiskataan kättä päälle. Mutta miten asia tehdään käytännössä? Perustajateekkarit voivat myydä Manulle 5 % yhtiöstä, jolloin Manu joutuisi maksamaan firman nykyisen arvon verran saamistaan osakkeista jotta verottajalla ei olisi asiaan sanottavaa. Kukaan ei kuitenkaan pidä kovin järkevänä että Manu ostaa itselleen 60 000 euron vuosipalkan tarjoavan työpaikan 100 000 eurolla, etenkään kun osakkeiden arvosta ei jatkossa ole mitään varmuutta.

Niinpä Manulle päätetään tarjota osakeoptioita, jotka erääntyvät Manun käyttöön sitä mukaa kuin hänen työsuhteensa on voimassa. Optioihin on kuitenkin merkittävä vähintään nykyinen toteutushinta, jotta verottaja ei puuttuisi tähänkään kauppaan. Eli Manulle annetaan oikeus ostaa 5 % yhtiön osakekannasta kahden vuoden päästä hintaan 100 000 euroa. Optioiden arvo on tällöin suoraa osakkuuttakin todennäköisemmin nolla, jos yrityksen arvo ei option juoksuajan puitteissa nouse. Ei ihan se, mitä tavoiteltiin, mutta verottajan edessä on tehtävä kompromisseja.

Monen suomalaisen kasvuyrityksen menestys on juuri sellaisten yrittäjien ja manujen varassa, jotka ottavat taloudellisen riskin yhtiön ja sitä kautta oman etunsa eteen. Jos riskinottoa tässä maassa aidosti haluttaisiin lisätä, sen edestä pitäisi kaataa selkeimpiä esteitä. Omasta laillisesta työstään rikastumisesta – ja siitä hyvinvoinnista jota matkalla onnistumiseen on synnyttänyt – pitäisi voida iloita myös ilman että kääntyy lopuksi sampanjasosialistiksi.