Veronkorotus ei ole säästö

Milloin hallitus luopuu tavoitteestaan tasapainottaa taloutta puoliksi veronkorotuksin ja puoliksi menosäästöin? Samalla olisi ainakin luovuttava sanasta säästö, sillä veronkorotukset eivät ole säästöjä.

Kyse on samasta kuin jos yli varojensa elänyt kumppanisi ilmoittaisi vähentävänsä rahankäyttöään muutamalla prosentilla (menoleikkaus) ja nostavansa samoilla prosenteilla palkkatoivettaan hakiessaan seuraavaa pätkäduunia (veronkorotus). Jokainen voi päätellä, kuinka todennäköisesti nämä kaksi tointa vaikuttavat yhteiseen talouteen.

Voi olla, että jos työn saa, niin palkka vähän nousee, mutta samalla myös todennäköisyys löytää työtä pienenee. Kansantalouden tasolla on mahdollista, ettei verokertymä (tulopuoli) nouse lainkaan.

Työmarkkinoiden jäykkyydet ja korkea kustannustaso ovat jo nyt Suomen keskeisiä ongelmia.

Verot maksaa aina asiakas

On toki oleellista pohtia, kuten pääministerikin toteaa, miten veronkorotukset kohdistetaan mahdollisimman vähän haitallisesti. Mutta suuren suurta eroa sillä ei tehdä – ostovoima pienenee. Hienosäädöllä voidaan vaikuttaa siihen, kohdistuuko verorasite enemmän suomalaiseen kuin ulkomaalaiseen lisäarvoon.

Esimerkiksi alv-nosto osuu myös ulkomaalaisiin tuotteisiin kuten Coca Colaan, mutta ansiotuloveron nosto kohdistuu vain Suomessa tehtävään työhön.

Verokeskustelussa auttaa kuitenkin sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikki verot maksaa lopulta aina kuluttaja. 

Arvonlisäveron (suurin verokertymä) kohdalla se on ilmeistä, ja yritystasolla asia on tismalleen sama: yritys on olemassa vain ja ainoastaan sen asiakkaiden rahoilla. Asiakas maksaa (jos maksaa) tuotteesta tai palvelusta, jonka jälkeen yritys maksaa kaikki kulunsa, mukaan lukien palkat ja niihin liittyvät verot, vakuutukset ja epäsuorat kulut.

Häkellyttävää kyllä, yhteisöverokin maksetaan vasta jos jotain (voittoa) jää viivan alle. Siihen mennessä on maksettu jo melkoinen kasa veroja ja tuotettu hyvää yhteiskuntaan työpaikkojen ja tuotteiden muodossa.

Jos joku on "iloinen veronmaksaja", niin kuluttaja, joka päättää tehdä ostopäätöksen. Ei se kaveri, joka on onnekas ja jolla on palkkatöitä. Eli jonka duunipaikan asiakas – suomalainen tai ulkolainen – kustantaa.

"Mie romahan"

Kolme miljardia on 5,6 % valtion budjetista eikä se kata edes puolta tämän vuoden lisävelanotosta, joka on 6,7 miljardia talousarvion mukaan. Todellisuudessa säästöt ajoittunevat usean vuoden jaksolle, eikä tämän vuoden budjetti lähestyne tasapainoa kuin nimellisesti.

On kohtuutonta, että koviksi päätöksiksi luonnehditaan mediassa sellaisia, joilla edes auttavasti yritetään saattaa nykyistä julkista taloutta tasapainoon ja kansantaloutta kilpailukykyiseksi.

Paljon kovempi päätös olisi olla tekemättä mitään ja jouduttaa kuukausi kerrallaan Suomen romahdusta. Sitä selkärankaa ei seminaarein, piispoin tai Brysselistä käsin suoristeta, vaan vastuu on kannettava siellä minne se on annettu.

—

http://lepomäki.net/