Olemme Stiglitzin mallioppilaita

Nobelisti Joseph Stiglitzin haastattelua on Helsingin Sanomien sivuilla jaettu tätä kirjoittaessa reilut 30 000 kertaa. Sosialismi kiehtoo, vuosikymmenestä toiseen. Suomessa julkiset menot ovat tänä vuonna Euroopan korkeimmat suhteutettuna BKT:hen. Jos tämä olisi menestysresepti, luulisi, että huipulle olisi tunkua.

Suomen julkiset menot ovat kasvaneet vuodesta 2007 36 %. Samaan aikaan BKT on noussut nimellisesti 6 % (reaalisesti ei lainkaan). BKT:n heikko kasvu on huolestuttavaa erityisesti siinä perspektiivissä, että siihen luetaan mukaan myös julkinen kulutus. Eli siitä huolimatta, että julkiset menot ovat jatkaneet nousuaan näinä 7-8 vuotena, ei talous ole kääntynyt. Meitä julkisella sektorilla työssä olevia tämä ei sinänsä yllätä: täältä käsin kun harvoin tehdään niitä liiketaloudelliseen menestykseen nousevia teollisia tai digiajan innovaatioita.

Valtion ja kuntien menot olivat kansantalouden tilinpidon mukaan viime vuonna 9,6 miljardia pakkasella. Valtionhallinnon alijäämä oli 7,9 miljardia euroa ja paikallishallinnon alijäämä 1,7 miljardia euroa. Yhteensä se tekee 5,1 % BKT:sta. Julkinen velka on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2008. Sikäli kuin elvytys määritellään velkavetoiseksi julkisen kysynnän lisäämiseksi, Suomi on tehnyt sinnikkäästi voitavansa.

Stiglitz tietenkin uppoaa suomalaiseen talouspoliittiseen debattiin kuin veitsi voihin. Joidenkin keskustelijoiden mielestä elämme joko suhdanne- tai rakennevetoisessa kysyntälamassa (tai sekä-että). Silloin heidän mukaansa ongelma ei ole hinnoissa, vaan puuttuvassa kysynnässä.

En tiedä ketä asiakasta nämä henkilöt yrittävät saada tilille – kotimaista vai ulkomaista – mutta jos yrität myydä tavaraa, joka ei myy vallitsevalla hinnalla, voit tietenkin sanoa, että ongelma on kysynnässä, ei sinussa. Liberan tutkimusjohtajaa Heikki Pursiaista lainaten, kenties saat siitä jotain lohtua, mutta tavara ei silti käy kaupaksi, ellet alenna hintaa. Työmarkkinat eivät tämän perustotuuden kohdalla eroa muista markkinoista mitenkään.

Stiglitzin ja hänen kannattajiensa mukaan tuo kysyntä tulisi tietenkin sysätä julkisen vallan toimesta käyntiin. Sen sijaan, että antaisimme ihmisille mahdollisuuden työllistyä markkinaehtoisesti – purkamalla kannustinloukkuja ja erityisesti vapauttamalla työehtoja, ihmiset tulisi ottaa suoraan tai epäsuoraan valtiolle töihin.

Olen samaa mieltä, että ne julkiset investoinnit, jotka tehtäisiin muutenkin, voi kaikin mokomin ajoittaa korkean työttömyyden aikaan. Aina kun julkinen sektori tekee jotain laina- tai verorahalla, saatavia hyötyjä on kuitenkin vertailtava kustannukseen.

Verot ja tulevaisuuden verot (eli nykyinen laina) aiheuttavat aina kansantaloudessa hyvinvointitappion. Tuo hyvinvointitappio ei synny ensisijaisesti siitä, että varallisuutta siirretään veronmaksajalta esimerkiksi investointitukiin, vaan se tarkoittaa, että varallisuutta on kokonaisuudessaan vähemmän.

Esimerkiksi työhön kohdistuva verorasitus tai veroilla rahoitetut tulonsiirrot kannustavat tekemään vähemmän töitä kuin olisi yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta järkevää. Kannustinvaikutusten aiheuttamaa kustannusta kutsutaan hyvinvointitappioksi.

Taloudellisella elvytyksellä on suoran hyvinvointitappion lisäksi myös muita kielteisiä vaikutuksia. Silloin julkinen valta allokoi verovaroin kerättyjä resursseja tavalla, joka ei ole markkinaehtoinen. Kansantalouden tuotantorakenteen muuttaminen ja rakennemuutoksen estäminen julkisen vallan toimesta taas ovat kuin isku omaan nilkkaan: ei vain turhaa, vaan haitallista. Se vääristää kilpailua, heikentää tuottavuutta, keskittää elinkeinorakennetta ja pitää resursseja kiinni tuottamattomissa töissä. (Maliranta 2015, Pursiainen 2015, Marttunen 2014, Koski, Maliranta, Määttänen, Pajarinen 2013, Koski ja Ylä-Anttila 2011)

Stiglitz on huolissaan kotimaisen ostovoiman alentamisesta. Kun Suomen työllisyysaste on vaivaiset 69 %, lienee selvää, ettei ostovoimaa optimoida ylläpitämällä nykyisten työllisten palkkatasoa, vaan nostamalla enemmän ihmisiä työn syrjään kiinni.

Työttömien ostovoima on lähtökohtaisesti heikko eivätkä keski- ja hyvätuloisetkaan verojen jälkeen juhli eurooppalaisessa vertailussa. Työttömyys tulee kalliiksi työllisille, sillä jonkun on rahoitettava julkisen sektorin taakka. Ostovoima voi kehittyä ainoastaan työllisyyden myötä: siten, että työttömät pääsevät töihin ja työlliset pääsevät kilpailuttamaan itselleen tuottavampaa töitä, uutta osaamista ja siten parempaa palkkaa.

Toistuvasti kuulee, ettei "valtionvelkaa pidäkään maksaa takaisin". Silloin pitäisi loogisesti kantaa huolta valtiokonttorin rahoitusasemasta ja jälleenrahoitusriskistä. Ei sillä, että tästä vielä paniikkia saa aikaan, mutta viime kuisessa emissiossa Suomen 10-vuotisen lainan kysyntä jäi vaimeaksi. 90 % Suomen valtionlainoista on ulkolaisissa käsissä ja korkoero Saksaan on kasvanut puolessa vuodessa lähes nollasta 30 korkopisteeseen. Jos strategia on antaa velkavuoren kasvaa, sijoittajat alkavat hinnoitella sen Suomen korkoihin. Silloin nimittäin riskinä ei ole ainoastaan Suomen talouden performanssi ja takaisinmaksukyky, vaan hinta siitä, että Suomella säilyy pääsy velkamarkkinoille jatkossakin. On myös mahdollista, etteivät nykyiset nollan tuntumassa olevat korot pysy siellä ikuisesti – eli yhtä kauan kuin meillä lähtöoletuksessa olisi julkista velkaa.

Mitä jos kävisikin niin, että Suomi olisi vielä muutaman vuoden päästä se Euroopan heikko mies, jonka tuotteet eivät käy muualla kaupaksi ja jonka kotimaiset palvelumarkkinat ovat jäissä? Jos jäykät työmarkkinat ja korkea verokiila edelleen estävät työllistymisen ja työllistämisen? Jos silloin muualla Euroopassa on talous kääntynyt vankkaan kasvuun, niin on mahdollista, että EKP muuttaa rahapolitiikan viritystä kiristäväksi eikä meillä silloin ole toivoa siitäkään – mikä on usean velkaelvyttäjän toive – että inflaatio hoitaisi velkamme.

Inflaatiosta puheen ollen. Stiglitz on viime vuosina kuulunut Venezuelan Hugo Chavezin sosialistisen talouspolitiikan innokkaisiin tukijoihin. Maa on kymmenen vuoden aikana lisännyt tuntuvasti julkista kulutusta ja investointeja, jäykistänyt työehtoja ja aloittanut useilla markkinoilla hintasäännöstelyn. Maa on kaiken aikaa ollut erittäin riippuvainen yhdestä vientisektorista: öljystä. Venezuelan julkinen talous on nyt lähellä romahduspistettä, inflaatio laukkaa yli 100 prosentissa, ja ihmisillä on pulaa perustuotteista, kuten maidosta. Tämä dystopia tuskin on Suomella edessään, mutta esimerkki kertoo sen, että nobelistikin on vain ihminen.

PS. On Stiglitz sanonut vuosien varrella hyvääkin. Hänen eurokritiikissään on perää. Yhteisvaluutassa ei pieni reunavaltio voi tehdä muuta kuin pitää ulkomaankaupassa rajat auki ja kansantalous dynaamisena (= vähemmän sääntelyä, erityisesti työmarkkinoilla). Silti pieni talous on altis ulkoisille sokeille eikä yhteistä rahapolitiikkaa ikinä tehdä tämän ehdoilla. Tämän lisäksi Stiglitz on vuosien varrella kannattanut henkilökohtaisia sosiaaliturvatilejä (kuten perustiliä) ja tutkinut ansiokkaasti sosiaaliturvajärjestelmiin liittyvää moraalikadon ongelmaa.