Vihreät vasemmiston takuumiehinä

Vain luovuus on rajana, kun oppositio tekee vaihtoehtobudjettia. Ja hyvä niin! Odotin syksyn kiivaan eduskuntakeskustelun tiimoilta merkittäviä avauksia. Siihen nähden, mikä huuto täysistunnoissa viime kuukausina on ollut, oli yllätys huomata, että kaikkien vasemmistopuolueiden (sd, vihr ja vas) ehdotukset ovat yleistasolla varsin maltillisia: demareiden ja vasemmiston miljardin euron menonlisäykset vastaavat valtion budjetista (54 miljardia) “vain” noin kahta prosenttia. Tulopuolella ehdotukset ovat samaa luokkaa. Karkeasti voidaan siis sanoa, että oppositio yhtyy 98 %-isesti valtiovarainministeriön laatimaan talousarvioon.

SDP:n esitykseen talousarvion pienemmästä velkaantumisesta voi suhtautua varauksella: budjettiesitys nojaa muun muassa 410 miljoonan euron osalta kertaluontoisiin julkisen taseen tulouttamisiin Sitralta ja Suomen Pankilta. Demarit ovat myös keksineet ikiliikkujan: he povaavat saavuttavansa ensi vuoden menotalouden tilkkeeksi 200 miljoonaa euroa panostamalla 20 miljoonaa euroa harmaan talouden torjuntaan. Tehokkainta harmaan talouden torjuntaa olisi toki työn teettämisen helpottaminen: että yhä useammalla olisi varaa käyttää palveluita ja maksaa työntekijälle siitä kuuluva palkka. Mutta ei, demarit eivät esitä työmarkkinoiden joustoja, vaan päinvastoin, kasvattaisivat palveluita jo nyt tehokkaasti ennaltaehkäisevää verokiilaa muun muassa nostamalla ylimpiä marginaaliveroasteita.

Kaikki kolme peruisivat hallituksen kaavailemia säästöjä osin tai kokonaan ja paikkailevat aukkoa veronkorotuksilla ja lisävelanotolla. Jännittävin havainto vaihtoehtobudjetteja lukiessa on ollut kuinka vihreät ovat hiipineet hissukseen vasemmiston kylkeen fiskaalipolitiikassaan. Elvytyksen perään toki huudellaan, mutta mielenkiintoisesti vihreiden ja demarien veropolitiikka on vasemmistoliittoa kireämpää! Siinä missä vasemmisto laskee veroja nettomääräisesti velaksi, kiristävät vihreät ja demarit kokonaisveroastetta.

En tiedä mitä tulevaisuuspuolue Vihreille on tapahtunut, mutta mielestäni on epäloogista puhua korkean osaamisen ja koulutuksen puolesta (“pitkälle koulutettu väestö”), jos heidän johdollaan ei Suomessa kuitenkaan kannattaisi sen puoleen tehdä kuin teettääkään korkean tuottavuuden työtä: Vihreät ehdottavat solidaarisuusveron kiristämistä sekä kolmatta porrasta pääomatuloveroasteikkoon: 35 % suurimmista pääomatuloista. Tämän lisäksi Vihreät kiristäisivät jopa 261 miljoonan euron edestä listaamattomien yhtiöiden osinkoverotusta, mikä on räikeässä ristiriidassa puolueen tavoitteen kanssa “vahvistaa pienten yritysten toimintamahdollisuuksia sekä työllistämisedellytyksiä” (s. 5).

Niistä pienten yhtiöiden työllistämisedellytyksistä. Olen joutunut pettymään odotettuani koko syksyn, että edes Vihreät nousisivat puheissaan korporatismin kriitikoiksi, mikä heille niin luontaisesti sopisi. Päinvastoin, yhtään puheenvuoroa työmarkkinoiden uudistustarpeesta ei vasemmalta laidalta ole tullut. Ville Niinistö on salissa puhunut vahvasti työmarkkinajärjestöjen puolesta ja heidän oikeudestaan sopia kaikkien palkoista.

Tämä on siihen nähden outoa, että yhteisesti tunnustetaan alhaisen työllisyyden olevan Suomen talouden piinaavimpia haasteita (työllisyysaste 7 %-yksikköä Ruotsia jäljessä) ja keskitetyn palkanmuodostuksen haittaavan erityisesti nuorten, maahanmuuttajien ja erityisryhmien työllistämistä (OECD, IMF, WEF). Nämä ryhmät ovat merkittävä osa Vihreiden äänestäjäkuntaa.

Vasemmistopuolueiden viime kuukausien avauksissa sen puoleen kuin vaihtoehtobudjeteissa ei muutenkaan rakenneuudistuksia esitellä – se osin selittääkin mikkihiiri-muutokset nykyiseen talousarvioon. Tässä ei oikein voi puolustautua sillä, ettei oppositiolla ole VM:n laskentakapasiteettia: eduskunnan tietopalvelu on ollut loistava resurssi – ihan oikein – ja toisaalta, kun (jos!) puhutaan miljardiluokan rakenneuudistuksista, on selvää, ettei lukija odota edes sadan miljoonan tarkkuudella laskettuja vaikutuksia.