Kokoomuksen arvioitava eurolinjansa uudelleen

Euro ja Euroopan Unioni ovat eri asia. EU voisi parhaimmillaan olla kukoistava vapaakauppa-alue, jossa ihmisten, tavaroiden, palveluiden ja pääomien liikkuminen on mutkatonta. Siinä on edelleen paljon tekemistä ja osittain, muun muassa turvapaikkatilanteen ja Iso-Britannian eropohdinnan vuoksi asioissa on otettu myös takapakkia. Vahva vapaakauppa-alue edistäisi kaikkien EU-maiden vaurautta, ennen kaikkea pienen ulkomaankaupasta riippuvaisen maan, kuten Suomen. Itsekin Iso-Britanniassa asuneena pitäisin Brexitiä erittäin valitettavana.

EU:hun ja “sen kaikkiin ytimiin” kuten rahaliitto euroon liityttiin 90-luvulla osittain turvallisuuspoliittisista syistä. EU ei silti ole puolustusliitto, ja 2000-luvulla räätälöity Lissabonin sopimus edistää EU:ta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vain varovaisin askelin. Suomi on itse ollut heikentämässä yhteisen turvallisuusulottuvuuden kehittämistä. Koska suurin osa EU-maista on Naton jäseniä, olisi johdonmukaista, että myös Suomi liittyisi Naton jäseneksi. Se todennäköisesti toisi meille liikkumavaraa myös talous- ja rahapolitiikan saralla.

Raha- ja talouspoliittinen ulottuvuus tulisikin voida ratkaista ensisijaisesti muin kuin turvallisuuspoliittisin perustein. Olen huolissani  EU:n tästä puolesta. Eurokriisi on tullut jäädäkseen ja pahoin pelkään, että pahin on vielä edessä. Kerron seuraavassa syitä miksi ja miten sen pitäisi vaikuttaa myös Kokoomuksen asennoitumiseen. Teksti on pitkä, mutta aihe on mitä keskeisin Suomen tulevaisuuden kannalta.

Keinotekoisen alhaiset korot lisäävät ongelmia

Olen huolissani Euroopan rahoitusmarkkinoiden vakaudesta. Monet viime vuosina tehdyt kriisinhallintatoimenpiteet ovat lisänneet euron pitkän aikavälin haavoittuvuutta. Ei ole kestävää, ettei markkinoilla ole enää hintasignaaleja, jotka kertoisivat allaolevan arvopaperin kuten valtion velkakirjan todellisesta arvosta. Maailman yksi suurimmista velallisista, Italia, saa 10 vuodeksi velkaa halvemmalla kuin koskaan, 1,5 %:n korolla. Samalla Italian pankkisektori hoipertelee vaarallisesti.

Pitkään on ollut selvää, että hallittu tie eteenpäin eurokriisissä on se, että Euroopan keskuspankki EKP ottaa siinä vahvan roolin, vaikkei se itse kriisin syitä ratkaisekaan. EKP:sta on muodostumassa euroalueen kokoinen roskapankki, olkoonkin, että EKP:n osto-ohjelma kanavoi määrällisen elvytyksen – pääasiassa valtioiden velkapaperiostot – kansallisten keskuspankkien kautta. EKP:lle on itselleenkin kertynyt taseeseen kriisimaiden, kuten Kreikan, velkaa muiden ohjelmien ja Kreikan velkajärjestelyn kautta. Tällä kaikella on tietenkin vaikutuksensa.

Keskuspankit ovat tällä hetkellä suoraan ja epäsuoraan eurovaltioiden velan pääasiallinen rahoittaja, eikä markkinaehtoisesta hinnanmuodostuksesta ole voitu puhua pitkään aikaan. Korko ei kerro niinkään maan maksukyvystä ja luottokelpoisuudesta, vaan keskuspankkipolitiikasta. Kriisin paniikinomaiselta uudelleensyttymiseltä on toistaiseksi vältytty, mutta ikuisesti ei markkinoita voida suitsia ilman että jostain kohtaa peitto alkaa purkautua.

Kun korot ovat alhaalla, euromailla on vahva intressi jatkaa velkaantumistaan kunnes jonain päivänä pää tulee vetävän käteen. Hyvät ystävät, tämä on se syy, miksi eurokriisiin yleensä päädyttiin. Maat, joiden talous ei olisi sitä muuten sallinut, saivat eurojäsenyyden myötä erittäin edullisesti velkaa. Velkakestävyys ylittyi.

Nyt EKP on alkanut ostaa elvytysohjelman puitteissa myös yritysten velkapapereita. Markkinoilla ollaan huolissaan siitä, kuinka EKP:n mukaantulo heikentää markkinaehtoista kaupankäyntiä ja vääristää hintoja. Toinen kysymys on, onko tämä tosiaan pitkän päälle toimiva keino lisätä kuluttajahintainflaatiota; se on kuitenkin osto-ohjelman alkuperäinen tarkoitus. Samaa pohditaan parhaillaan kuumeisesti kaikissa rahapolitiikan pöydissä ympäri maapalloa.

Toistaiseksi arvopapereiden hinnan paisuttaminen ei ole nytkäyttänyt kuluttajahintoja ylöspäin, ja vaikutus reaalitalouteen on tullut lähinnä heikentyneen euron arvon kautta. Jälkimmäinen on kannatellut myös Suomen vientiä euroalueen ulkopuolelle. Mitä suuremmaksi arvopaperikuplan kuitenkin annetaan paisua, sitä todennäköisempää on, että se myös puhkeaa. Suomen pitäisi varautua siihen tilanteeseen jo nyt, ettei käy samoin kun 2009, kun BKT laski ulkoisen talous-sokin myötä 8 %.

Saksan etu ei välttämättä ole Suomen etu

Eurokriisin hoidossa olisi Suomen ja myös Kokoomuksen katsottava itseään peilistä. Saksaa peesaava “setä tiukka” -linja on ollut kyseenalainen maalta, joka olisi itsekin ollut jo vuodesta 2009 komission liiallisen alijäämän menettelyssä ilman työeläkerahastojen ylijäämän tuomaa puskuria (Lepomäki ja Sailas SK/2015). Meillä ei myöskään ollut alunperin juurikaan saatavia kriisiytyneistä maista – toisin kuin Saksalla. Saksa myös vahvana ylijäämämaana hyötyy euron olemassaolosta suhteellisesti enemmän kuin toiset euromaat, mukaan lukien Suomi. Saksan tosiaan kannattaa pitää euro pystyssä, "whatever it takes". Muiden maiden kohdalla tilanne ei ole yhtä selvä.

Tähän väliin on todettava, että eurokriisin hallinnassa päätöksiä on tehty nopeasti ja kovassa paineessa, mutta vuosien varrella tilaa on onneksi tullut jo ajattelullekin. Loputtomasti ei päätöksistä voi pienikään maa syyttää vain “olosuhteita”.

Suomen nykyinen hallitus on ottanut velkaantumisen tuoman riskin vakavasti, mutta toimenpiteet rakenteellisten uudistusten osalta ovat toistaiseksi jääneet laimeiksi. Suomen keskeisin ongelma ei ole hetkellinen kilpailukykyvaje kilpailijamaihin verrattuna, vaan työmarkkinoiden perustavanlaatuinen jäykkyys, jota nyt rakennettu kilpailukykysopimus valitettavasti vain voimistaa. Hallitusohjelma myös pyrkii edistämään euroalueella no bailout -sääntöön tukeutumista sekä nykyisissä tukipaketeissa pidättäytymistä, mikä on hyvä. Suomen hallitus ei toki voi vaikuttaa EKP:n kautta tapahtuvaan vastuutaakan lisääntymiseen.

Kreikka on ollut vuodesta 2010 hätärahoituksen varassa. IMF vaatii nyt Kreikalle velkahelpotuksia käynnissä olevan lainaohjelman puitteissa. Tilanne ei ole uusi, sillä Kreikan velkaehtoja on helpotettu vuosien varrella jo moneen otteeseen. Vaikkei velkaleikkauksista olekaan saanut puhua, niin kyse on silti juuri siitä: lainojen eräpäiviä, lyhennysohjelmia ja korkoja on lievennetty. Suomen vakuudet eivät tätä vastaan anna turvaa (“subprime-vakuudet”).

Kreikan velkoja on vuosien ajan siirretty yhteisvastuun piiriin, vaikka alunperin riskin olisivat voineet kantaa maan rahoittajat itse – pääasiassa ulkopuoliset pankit ja eläkerahastot. Se olisi ollut euron alkuperäinen tarkoituskin (“no bailout”) ja kriisiä olisi voitu hallita rahoittajien lähtömaissa kunkin maan poliittisella päätöksellä.

Esimerkiksi Saksa olisi halutessaan voinut pääomittaa pankkiensa tappiot itse. EKP olisi voinut tulla viime kädessä hätiin tässäkin, mutta nykytilanteeseen verrattuna oleellinen ero on se, että pankkien heikot luotot olisi silloin järjestelty uudelleen. Ehkäpä saksalaispankkien siivous olisi alkanut jo silloin. Nyt luotot siirrettiin muiden kontolle eikä pakkaa ole vieläkään selvitetty. Näin ei toimi markkinatalous.

Kreikan tilanne on mutkikas. On kuitenkin selvää, etteivät nykyinen hätärahoituksen jatkaminen ja ulkopuolinen talousohjaus tule auttamaan Kreikkaa takaisin jaloilleen. Veronkorotukset saattavat heikentää taloutta entisestään ja edistää jo ennestään laajaa veronkiertoa. Velkakestävyyttä ei saavuteta ilman että velkaa leikataan roimasti – myös pääomia. Kreikan kansa tarvitsee itsemääräämisoikeutta, eikä sitä todennäköisesti tule niin kauan kuin maalla on kansan mieltämä “ulkoinen vihollinen” eli troikka.

Mielestäni ei voi olla poissuljettua, että Kreikalle luodaan lähitulevaisuudessa uskottava ja lempeä tie ulos eurosta esimerkiksi rinnakkaisvaluutan kautta. Markkinapaniikkia ei asiasta enää syntyisi: suuri osa velkojista on tätä nykyä julkisia instituutioita kuten EKP ja IMF. Päätös on toki Kreikan. Silloin EU:n tulisi tehdä kaikkensa, jotta Kreikalle neuvotellaan hyvät uudet EU-jäsenyysehdot, huomioiden myös kriittinen turvapaikkatilanne ja maassa pitkään vallinnut humanitaarista kriisiä lähellä oleva poikkeustila. Kreikkalaisia ihmisiä tulee auttaa siirtymävaiheen yli.

Tämä saattaisi olla ainoa keino saada Kreikalle myönnetyistä lainoista joskus edes jotain takaisin. Muuten lainaehtoja todennäköisesti jumppaillaan laulaja-Sannin sanoin vielä 2080-luvullakin uusiksi. Ennen kaikkea se olisi keino mahdollistaa kreikkalaisille tulevaisuus. Rakenneuudistusten osalta kyse ei ole salatieteestä, jonka tuntee vaan IMF, vaan peruasioista, jotka kreikkalaiset poliitikot voivat halutessaan viedä maaliin. Harkinta tulee jättää kreikkalaisten demokraattisesti vaaleilla valitsemille kansanedustajille.

Virheistä on otettava oppia

Kokoomuksen on kirkastettava visionsa EU:n ja euron suhteen. Olemme aina olleet länsimielinen, kansainvälisyyteen ja vapaakauppaan luottava puolue. Ollaan sitä jatkossakin, ja kasvavissa määrin. Asiat pitää kuitenkin kertoa ihmisille rehellisesti niin kuin ne ovat – myös silloin, kun joudumme yhteisissä pöydissä joustamaan.

Kokoomuksen tulee edistää, eikä tuomita, eurosta ja Euroopan Unionista käytävää faktapohjaista keskustelua. Viime vuosina käytöstämme on leimannut eriävien mielipiteiden syyllistäminen tai vihjailut siitä, että rahaliitosta kriittisiä puheenvuoroja esittävä henkilö olisi länsimaisten instituutioiden tai avoimen ja kansainvälisen vuorovaikutuksen vastustaja. On myös ymmärrettävä pitää Suomen kansantalous ja valuuttakytkentä erillään. Pieni kansantalous ei pärjää koskaan yksin, mutta se ei itsessään tarkoita sitä, että rahapolitiikka pitäisi luovuttaa pois tai että sen vaikutuksista ei saisi keskustella.

Eurokriisiä ei ole selätetty, vaan se kuplii toistaiseksi pinnan alla. Pankkiunioni ei ratkaise lyhyellä tai edes keskipitkällä tähtäimellä euroalueen haurautta. Euromaiden ja niiden pankkijärjestelmien kohtalonyhteys on kriisivuosina kasvanut – ei supistunut. Se tarkoittaa sitä, että yhä useammin suurimman osan valtion velasta omistaa kyseisen maan oma pankkisektori. Jos valtio ei kaadukaan sen pankkisektorin yskään, niin valtion kriisiytyminen saattaa helposti käynnistää dominoefektin maan pankkisektorilla. Tämä kehitystrendi ei ole kääntynyt ja jos kohtalonyhteyden purkautuminen alkaisikin, on rehellistä myöntää, että siihen menee helposti pari vuosikymmentä. Ne vuosikymmenet ovat epävarmuuden ja alhaisen kasvun aikaa.

Meidän olisi rehellisesti kerrottava myös seuraavat tosiasiat. Euro ei ole lisännyt Suomen talouden vakautta, vaan heikentänyt sitä, samalla kun keskeiset rakenneuudistukset on jätetty tähän päivään mennessä tekemättä. Myöskään valuutan vakaus ole mikään itseisarvo, vaan päinvastoin, se on pienelle viennistä riippuvaiselle reunataloudelle kriisejä voimistava tekijä. Vastaavasti, alhaiset korot eivät voi olla itsetarkoitus: jos niillä synnytetään ylivelkaantumista, on lopputulos kaikkien kannalta huono. Alhainen inflaatio ei puolestaan johdu eurosta, vaan on ollut jo 20 vuoden ajan globaali ilmiö.

Eurokriisi ei myöskään syntynyt siitä, että “olemassa olevia sääntöjä tulkittiin vaihtelevasti eikä niitä kaikin osin kunnioitettu”, vaan pitkälti juuri siitä, että eurojärjestelmän sääntöjä nimenomaan kunnioitettiin. Euroalueen keskeinen tavoite oli harmonisoida jäsenmaiden lainakustannukset ja siihen päädyttiin nopeasti systemaattisella keskuspankkipolitiikalla. Se johti joidenkin maiden ylivelkaantumiseen – olkoonkin, että Maastrichtin alijäämä- tai velkakriteeriä samalla rikkoen. Jos puolestaan markkinakurin olisi annettu toimia, Maastrichtin kriteerejä olisi pikemmin ollut “pakko” noudattaa.

Lisäksi; jos me kokoomuslaiset pyrimme vastustamaan suunnitelmataloutta kotimaassa, sitä pitäisi systemaattisesti vastustaa myös EU:ssa. Jos emme kannata esimerkiksi Keskustan ajamaa kasvurahastoa ja SDP:n ajamaa valtiokapitalismia, miksi pidämme vastaavaa rakennelmaa (kuten ESIR) EU-tasolla kannatettavana? Jos uskomme markkinakuriin, miksi edistämme yhteisvastuuta? On selvää, ettei Suomi voi pienenä maana harata kaikessa vastaan, mutta joskus isänmaan etu vaatisi muuta kuin ajopuuna olemista. Toivon, että Kokoomuksessa keskustellaan nämä asiat tulevaisuudessa auki.

Suomen on panostettava talouden rakenteiden eheyttämiseen siitä riippumatta onko rahapolitiikka omissa käsissämme vai ei. Se tarkoittaa vapaampia työmarkkinoita, suljettujen sektorien avaamista, normien purkua, kannustavaa ja kilpailukykyistä verotusta sekä tehokasta julkista sektoria. Vastaavasti meidän on julkisessa taloudenpidossa varauduttava siihen, että rahoitusmarkkinakriisi saattaa ryöpsähtää lähivuosina uudelleen. Nämä ovat kokoomuslaisen talouspolitiikan ytimessä; ei sokea usko euroon, joka nykyisellään pikemmin vaikeuttaa eikä edistä Euroopan Unionin vakaata kehittämistä.