Avoin kirje julkisen sanan käyttäjille

Arvoisat median edustajat,

tänään oli HS:ssä mielenkiintoista pohdintaa naisiin kohdistuvasta asenteellisuudesta politiikassa ja mediassa. Teksti liittyi vahvasti myös minuun, niin haluan laajentaa tässä näkökulmaa omalta osaltani.

Kyse ei mielestäni ole pelkästään sukupuolesta, vaan siitä, että meidät ihmiset marginalisoidaan julkisessa sanassa helposti vain jonkin ominaisuuden edustajiksi. En usko, että se kaikilta osin palvelee monipuolista kansalaiskeskustelua.

Olen osallistunut viimeisen noin viiden vuoden ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun, siitä kaksi vuotta kansanedustajana. Siitä päivästä lähtien, kun nousin kansanedustajaksi oli jännä huomata, kuinka yön yli redusoiduin murto-osaksi siitä, mitä olen. Asiantuntija-status ja aikaisempi työkokemus katosivat hetkessä; olin nainen, ”nuori” ja toki kokoomuslainen.

Ymmärrän, ettei poliitikkoa kutsuta enää asiantuntija-roolissa keskusteluihin, mutta minua alkoi hämmästyttää se, että minua alettiin kutsua lähes yksinomaan tv- ja muihin keskusteluihin ”nuorten pontevien poliitikkonaisten” kanssa. Eli muun muassa Li Anderssonin kanssa.

Arvostan Anderssonia omassa työssään enkä pidä häntä ”tulevaisuuden tähtenä”, vaan tähtenä omalle aatteelleen tässä ja nyt. Hän on tehnyt määrätietoisesti työtä ja hänessä yhdistyy monta ominaisuutta, joista voin itse olla kateellinen. Meillä on sama oletettu sukupuoli, mutta siihen pitkälti samanlaisuutemme päättyy.

Biologian osalta: olemme molemmat naisia, mutta Andersson on minua noin kuusi vuotta nuorempi. Koulutuksen osalta Andersson on valtiotieteiden kandidaatti ja hän valmistunee lähiaikoina maisteriksi. Itse olen valmistunut diplomi-insinööriksi ja maisteriksi yli 10 vuotta sitten. Andersson on tehnyt ikäänsä nähden pitkän uran politiikassa alkaen puolueensa nuorisojärjestöstä ja kunnallispolitiikassa. Hän on ollut mukana julkaisemassa pari kirjaa.

Minä olin 19-vuotiaana kansanedustajan avustaja, mutta kunnallis- tai nuorisopolitiikkakokemusta minulla ei ole. Olen pyörittänyt pieniä firmoja ja ylioppilaskunnan lehteä, työskennellyt rahoitusalalla asiantuntija- ja johtotehtävissä yhtäjaksoisesti noin kymmenen vuotta ja istun Suomen johtavan riippumattoman ajatuspajan, Liberan, hallituksen ruorissa. Tämän lisäksi olen äiti.

En itse koe, että minulla olisi ollut sukupuolesta haittaa tai hyötyä ennen kuin tulin politiikkaan. Se ei itse asiassa ollut minulle edes mikään kysymys, vaikka olen opiskellut (tietotekniikka) ja työskennellyt (investointipankki, startupit) pääsääntöisesti miesvaltaisilla aloilla. HS puhuu "miesten alueelle" tunkeutumisesta, mutta omalla kohdallani tämä on noussut aiheeksi kyllä nyt vasta politiikan ja julkisuuden myötä.

Esimerkiksi miehillä ja naisilla tuntuu olevan julkisuudessa himpun verran erilaiset käyttäytymisstandardit. Olen itse vakava perusilmeeltäni, joten kuulen päivittäin toiveita siitä, että hymyilisin enemmän. Vastaavasti Alex Stubb monen mielestä hymyilee liikaa.

Olen myös pohtinut, miksi pääsen säännönmukaisesti todistustaakan alle ”liiallisesta oikeistolaisuudesta”, vaikken edes ole suomalaisittain perinteinen oikeistolainen, vaan klassinen liberaali (mm. perustili, sosiaaliturvan vastikkeettomuus ja universaalius, arvoliberaalius, työnantajajärjestöjen kritiikki jne.). Sekin on leima, joka harvoin tuo mitään lisää asiakeskusteluun.

Kuten Ilkka Suominen sanoi, olen kokoomuksessa markkinaliberalismini suhteen pikemmin “valtavirtaa”. Ero on mielestäni pikemmin siinä, miltä osin markkinamekanismi – eli kuluttajista lähtevää kysyntä ja kilpailun aikaansaama hinnanmuodostus – yleensä ymmärretään. Markkinakurin hyödyntäminen ei nimittäin poissulje julkista rahoitusta.

Tai antaako kuivakka ulosantini viestiä jääräpäisyydestä, vaikka olen monipuolisen työuran aikana – ja useissa eri maissa – tottunut tekemään yhteistyötä ja niitä kuuluisia kompromisseja monenlaisten ihmisten ja organisaatioiden kanssa. Olisiko mahdollista, että tässä väitetyssä ”tinkimättömyydessäni” olisi myös hienoista ennakkoluuloista kumpuavaa maustetta mukana?

Jos saisin esittää yhden toiveen teille arvon toimittajat. Älkää tehkö sukupuolesta tai sellaisista joutavista määreistä kuten iästä meille poliitikoille rasitetta. Ei korostetusti mimmi vs. mimmi tai jäärä vs. jäärä -vääntöjä. Se asettaa meidät jo lähtökohtaisesti eri kategorioihin. Muistetaan kaikki kolmikymppiset pää- ja valtiovarainministerit, puheenjohtajat – heitä on lukuisia.

Jos Andersson ja minut niputetaan, koska olemme ”nuoria” naisia, niin miksei minua sitten välillä niputeta jonkun kuusi vuotta vanhemman naisen tai miehen kanssa ”lähes keski-ikäiset” -kategoriaan? Tai vielä virkistävämpää, niputettaisiin jonkin muun ominaisuuden kuin iän ja sukupuolen perusteella? Esimerkiksi ”tässä on kaksi diplomi-insinööriä, jotka keskustelevat tekijänoikeuslainsäädännöstä”. Tai ”kaksi Suuren valiokunnan jäsentä keskustelemassa EKP:n rahapolitiikan vaikutuksista Suomen vakauteen”. Monet toimittajat löytävät tällaisia vastinpareja iästä ja sukupuolesta riippumatta toki jo nyt.

Kun olin 22-vuotiaana analyytikko Nordeassa ja haastattelitte minua markkinatilanteeseen ja korkoennusteisiin liittyen, ette tehneet asiasta sukupuoli- tai ikäkysymystä. Tuskin edes ajattelitte asiaa niin. Siitä on nyt 12 vuotta – mutta edelleen olen ”nuori”.

Nuoruudessa ei tunnu olevan muussa elämässä mitään vikaa, mutta politiikassa se korostaa kahta asiaa: ikään kuin mielipiteillä ei ole niin paljon arvoa (tai ne ovat “ideologisia”, josta ”kulmat on vielä hiomatta”) ja henkilönä on vasta se ”tulevaisuuden” lupaus. Erityisen outoa se on tilanteessa, jossa takana on jo 15 vuotta työuraa.

Kävimme kahden kuukauden sosiaalisen median tilastoja läpi kampanjani ajalta. Tyypillinen Lepomäen kannattaja on 35-44-vuotias mies. Kannattajista 65 % on miehiä, 35 % naisia. Naisfanien keski-ikä on miesfanien keski-ikää korkeampi. Keski-ikä miehillä on 38 ja naisilla 49. Keski-iät ovat kohtuullisen korkeita siihen nähden, että sosiaalisessa mediassa suomalaiskäyttäjien keski-ikä on noin 35 vuotta.

En itse tunnista tässä mitään selvää ikä- tai sukupuolilaatikkoa. En ole tilastojen valossa “uuden sukupolven ärhäkkä esitaistelija”, vaikka toki kannattajien jakauma ulottuu myös nuoriin. Olisiko vain niin, että jos kuljettaa valtavirtaa myötäilevää – eli säilyttävää – viestiä, on automaattisesti enemmän “aikuinen”? Vastaavasti kääntäen.

Kun julkaisimme Ajatuspaja Liberassa vuoden 2013 kesällä työmarkkinajärjestelmää kritisoineen Umpikujassa-raportin, tituleerasi muuan Hesarin toimittaja minua, silloista Liberan tutkimusjohtajaa, kollegoilleen ”vanhojen sikojen juoksulikaksi”.

Jos yrityselämässä ajateltaisiin iän kautta – tai asetettaisiin alusta asti kaiken maailman kiintiöitä – väitän, että kansantaloudella menisi nykyistä vielä paljon, paljon huonommin. Olin itse yhden maailman suurimman investointipankin Director-tason tehtävässä Lontoossa 26-vuotiaana, muttei se ollut silloin mikään kysymys puolin tai toisin. Mielikuva rahoitusalan konservatiivisuudesta on vahvasti liioiteltua suomalaiseen julkiseen keskusteluun verrattuna. Ilkka Paananen perusti Supercellin 32-vuotiaana. Esimerkkejä on tuhansia.

Tämä pätkä aamun Hesarissa on itsetutkiskelussaan timanttia:

"Media ei kuitenkaan pelkästään kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa. Se myös rakentaa itse todellisuutta, normittaa ja laittaa poliitikkoja tiettyihin muotteihin. Näin tehdään tietysti jokaisen poliitikon kohdalla, mutta naisten tapauksessa kyse on usein negatiivisesta, arvovaltaa riisuvasta kehystyksestä." Media olemme me!

 

Yhteistyöterveisin,

 

Elina

 

elina-valtonen
Kokoomus Helsinki

Kansanedustaja (2014-) ja kokoomuksen varapuheenjohtaja. Ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja Euroopan neuvoston varajäsen. Entinen koodari, työskennellyt 10 vuotta rahoitusalalla, asunut neljässä eri maassa. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Ihmisoikeudet, kansalaisyhteiskunta ja kansainvälinen yhteistyö!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu