Puolustuksessa hyvä aika tiivistää länsi-integraatiota

Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla ei ole selkeää uutta doktriinia. Häilyvä presidentti luo epävarmuutta, vaikka maailmanpolitiikan näyttämö rauhoittuikin helmikuussa Donald Trumpin turvallisuuspoliittisen neuvontantajan Michael Flynnin erottamisen myötä.

Puolustusministeri James Mattis, ulkoministeri Rex Tillerson sekä varapresidentti Michael Pence ovat vuoroin käyneet Euroopassa vakuuttamassa Yhdysvaltain sitoutumista vanhan mantereen turvallisuuteen. Myös turvallisuusneuvonantaja, kenraali H. R. McMaster edustaa Washingtonin ulkopoliittista konservatismia. Kuin merkkinä tästä hänen kerrotaan ajautuneen Valkoisessa talossa hankauksiin.

Senaatin republikaanit ja demokraatit löytävät toisensa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja erityisesti Venäjä-suhteissa. Monessa kysymyksessä Trump on omassa puolueessaan oppositiossa. Presidentti on joutunut hakemaan politiikalleen uudenlaisia koalitioita kongressin sisällä.

Alkuvuonna pelättiin Trumpin neuvottelevan Venäjän kanssa liennytyssopimusta. Senaatissa valmisteltiin pika-aikataululla lainsäädäntö, joka olisi pakottanut presidentin hakemaan senaatin hyväksynnän pakotteiden purkamiselle. Venäjä-pakotteet on alunperin, Obaman kaudella, asetettu presidentin asetuksella. Uudet lait ovat pöytälaatikossa, mutta kertovat, että kongressissa ollaan valppaina.

Tammikuisten neuvottelujen sisällöstä liikkuu monenlaisia arvioita. Itse en ole tavannut ketään, joka olisi suoraan ollut niissä mukana. Siksi kyseessä on korkeintaan toisen käden tieto ja yleinen spekulointi. Lista on synkkää luettavaa.

Pakotteiden purkaminen, joukkojen vetäminen pois Baltiasta ja Itä-Euroopasta ja Krimin hyväksyminen osaksi Venäjää – tai yksikin näistä – olisivat legitimoineet Venäjän aggressiivisen politiikan ja horjuttaneet mailmanjärjestystä. Venäjän osalta ydinaseiden purkusopimus tai Kaliningradin varustamisen pienentäminen olisivat eurooppalaisittain olleet vähäinen vastine. Venäjän presidentti Putin ei tähänkään asti ole kunnioittanut kansainvälisiä sopimuksia.

Diili ei todennäköinen, Trumpin doktriini epäselvä

Trumpin doktriinista ei ole tarkkarajaista kuvaa. Venäjästä hän on vaitonainen eikä hän ole tähän päivään mennessä pitänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjapuhetta. Moni sanookin, ettei Trumpin kohdalla kannata keskittyä siihen mitä hän sanoo, vaan mitä hän tekee. Kevät on ollut hyvä muistutus siitä, ettei presidentti ole yksinvaltias ja Amerikassa päätöksenteon perinteinen vallanjako – checks and balances – toimii.

Siinä missä Yhdysvaltain politiikassa ovat vuorotelleet interventionismi ja isolationismi, aktiivinen osallistuminen ja pidättäytyminen, tuntuu Trump noudattavan molempia. Hän ei halua aloittaa uusia konflikteja, vaan neuvotella. Hän haluaa uudistaa ydinaseen ja rakentaa suuret asevoimat. Hänen politiikkansa päävastustaja on Isil.

Keväällä Yhdysvaltain senaatin ylivoimainen enemmistö ja sittemmin presidentti hyväksyivät Montenegron liittymisen Naton jäseneksi. Kyseessä on ensimmäinen uusi jäsen kahdeksaan vuoteen: Naton ovi on auki.

Vaikkei Venäjän kanssa tekeillä ollut suuri “diili” olisi enää liittovaltion poliisin FBI:n Venäjä-tutkinnan myötä mahdollinen, Trump saattaa kautensa aikana edelleen pyrkiä liennytykseen. Yhdysvaltain tekemien yllättävien ohjusiskujen Syyriassa ja Irakissa tulkittiin loppukeväästä tulehduttavan maiden välejä. Samalla ne myös lisäävät vastapuolen kunnioitusta. Viime viikolla Trump tapasi Venäjän Sergei Lavrovin; keskustelujen sisällöstä ei ole tarkkaa tietoa, ja Valkoinen talo kiisti eilen epäilyn luottamuksellisen tiedon paljastamisesta.

EU:n puolustus jatkossakin Naton varassa

Suomen erityiselle Nato-kumppanuussuhteelle löytyy Amerikasta tukea. Suomea ei painosteta täysjäsenyyteen, mutta samalla tehdään selväksi, että Nato keskittyy viidenteen artiklaan. Kumppanuuksien kehittämisessä, kuten harjoitustoiminnan laajentamisessa, Suomelta ja Ruotsilta odotetaan omaa aktiivisuutta. Ruotsin kanssa Yhdysvalloilla on pitkä kumppanuus ja puolustusyhteistyö on strategista, mistä kertoo syksylle suunniteltu Aurora 17 -harjoitus.

Ranskan uusi presidentti Emmanuel Macron on antamassa sysäyksen EU:n integraatiolle, ja puolustuksessa hän on Naton vahva tukija. EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä aiotaan laajentaa, ja Suomi haluaa olla etujoukoissa. Hyvä niin. Kotimaisessa keskustelussa on hyvä muistaa, ettei muissa jäsenmaissa ole pyrkimystä siihen, että EU olisi puolustuksessa korvaamassa Naton. Monessa maassa jopa päinvastoin. EU on jatkossakin siviiliorganisaatio, ja pääosa sen jäsenmaista on rakentanut puolustuksensa Naton varaan.

Suomen puolustuksen tärkein pilari on oma uskottava puolustus. Puolustusvoimat täyttää tehtävänsä vahvasti myös kansainvälisessä yhteistyössä. Ruotsi-yhteistyötä on syvennetty määrätietoisesti. Viime vuonna Suomi allekirjoitti puolustusyhteistyötä koskevan aiesopimuksen Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa.

Suomi täyttää 2020-luvulla Naton 2 %:n puolustusmäärärahakriteerin puolustusvoimien tulevilla hankinnoilla. Sitä pidetään vahvana signaalina, ja meitä arvostetaan kumppaneina. Nato on käynnistänyt ohjelman, jolla se pyrkii saattamaan nykyisten jäsenmaidensa puolustusmenot kahden prosentin tasolle vuoteen 2024 mennessä – Trumpin toivomus Euroopan omasta laajemmasta vastuunkannosta ei ole uusi.

Kumppanuuksilla ja signaaleilla on rajallinen merkitys; myös äkkiliikkeiden varaan rakentavan Yhdysvaltain presidentin aikakaudella. Se ei tarkoita, että odotettavissa olisi jokin suuri suurvaltojen välinen sopimus – ja varsinkaan sellainen, jossa Suomen kohtalo olisi erikseen sinetöity. Pienen maan turvallisuus on aina kytköksissä suurvaltapolitiikkaan. Kyse on turvallisuusympäristön reaalipolitiikasta, jossa toiveajattelu ei kanna.

Itämeren turvallisuusympäristö on heikentynyt oleellisesti viimeisen kolmen vuoden aikana ja on vaikea kuvitella alueella sotilaallista konfliktia, josta Suomi voisi pysytellä ulkona. Riskienhallinnassa on varauduttava todennäköisiin ja epätodennäköisiin vaihtoehtoihin. Oma vahva puolustus on tärkein turvallisuuspoliittinen voimavaramme, mutta yksin emme pärjää. Kriisitilanteessa pienen maan neuvotteluasema on aina heikko. Meillä ei ole sotilaallisia turvatakuita; ei Ruotsista, EU:sta tai Natosta. Kansainvälistä yhteistyötä ja länsi-integraatiota on voimistettava.

—

Kirjoitus perustuu kevään aikana käymiini keskusteluihin Yhdysvalloissa, muun muassa kongressissa demokraatti- ja republikaanipuolella, Pentagonissa (puolustusministeriö),  State Departmentissa (ulkoministeriö), yliopistoissa sekä alan johtavissa ajatuspajoissa.