EMU-keskustelusta unohtuu tärkein

Eilen täysistunnossa keskusteltiin pääministerin ilmoituksen pohjalta EU:n tulevaisuudesta. Erityisesti tässä aiheessa on “hieman” haasteellista tiivistää omat ajatukset minuutin debattipuheenvuoroon, jonka itse sain keskustelun loppuvaiheilla. Siis aihetta, joka kattaa muun muassa turvallisuuden, puolustusyhteistyön, muuttoliikkeen, sisämarkkinat, vapaakaupan ja rahaliiton. Pelkästään rahaliitosta olisi voinut puhua minuuttitolkulla ja on selvää, ettei sellaista luksusta voi tarjota rivikansanedustajille.

En syytä ketään, en puhemiestä enkä työjärjestystä, vaan toivon, että tästä aiheesta keskustellaan enemmän, useammin ja eri foorumeilla. Niin hienoa kuin onkin saada omat sanansa täysistunnon pöytäkirjaan, on sillä näissä mega-asioissa korkeintaan symbolinen merkitys, minulle ja äidilleni. Katan tässä kirjoituksessa nyt vain pintaraapaisuna sellaiset asiat, jotka mielestäni eilen jäivät rahaliitosta sanomatta, minulta ja ehkä vähän muiltakin.

EMU:n ongelmat ovat viime vuosina valitettavasti vain kasvaneet, vaikka markkinat ovatkin olleet rauhalliset. Rahaliiton ongelmat ovat itse asiassa kasvaneet juuri siitä syystä, keskuspankkien suojaavan selän takana. Jos toteaa, että “euro on vakaampi valuutta kuin se on ollut vuosiin”, ei välttämättä ihan ymmärrä mitä varten valuutat ovat olemassa. Jos lauseella taas viittaa koko rahaliittoon, eikä niinkään valuuttaan, olisi totuudenmukaista kertoa, mikä hinta tuosta “vakaudesta” on maksettu.

Ne, joita eurooppalainen yhteisvastuu kauhistuttaa – ja se pätee eilisen perusteella suureen osaan kansanedustajista – ovat unohtaneet seurata viimeisen kymmenen vuoden kehitystä. Euroopan keskuspankin taseen loppusumma on kymmenkertaistunut (kuva). Kuluttajahintojen kahden prosentin nousuvauhtia ei ole saavutettu, mutta rahallinen elvytys on saanut aikaiseksi paljon muuta.

Pääomamarkkinoiden hintamekanismi on vääristynyt, pankkien taseet ovat täyttyneet erityisesti omien isäntämaiden velasta, kriisivaltioiden velan korot on saatu pysymään matalalla – muualla ne ovat negatiivisia. Ongelmapankkien ongelmat ovat kasautuneet ja valtiot ovat jatkaneet velkaantumistaan. Ilman EKP:n poikkeuksellisia toimia euro olisi todennäköisesti jo hajonnut. On siis väärin puhua siitä, että homma olisi jotenkin hallussa siksi, että olemme aloittaneet taipaleen kohti pankkiunionia (hyvä) ja pääomamarkkinaunionia (hyvä), samalla kun pankkien ja isäntävaltioiden kohtalonyhteydestä puhuminen on muuttunut salonkikelpoiseksi (hyvä). Tilanne ei ole terve.  

EKP:n taseen loppusumma on yli 4400 miljardia euroa, ja kansalliset keskuspankit omistavat yli viidenneksen maidensa velkakirjoista. Löysä keskuspankkipolitiikka on kasvattanut omaisuuserien arvoja ja eriyttänyt alueen varallisuuskehitystä. Onnellisia ovat he, jotka ovat päässeet velkavipuun kiinni. Ainakin siihen asti, kunnes musiikki joskus loppuu. Sen sijaan, että puhumme säännöllisesti Suomen ennätysalhaisista tuloeroista, meidän pitäisi puhua tästä. Kapitalismi ei toimi, jos köyhä ja ahkera ei käytännössä voi päästä pääomaan kiinni.

Target2 paljastaa ongelmien syvyyden

Suoria EVM-, ERVV- ja Kreikka-vastuita Suomen valtiolla on vajaat 20 miljardia euroa. Suomen saatavat (noin 70 miljardia euroa) Target2-järjestelmästä vastaavat noin 30 prosenttia maamme bkt:sta. Siitä ei voida suoraan vetää johtopäätöksiä Suomen tappiosta, mikäli jokin maa lähtisi eurosta tai rahaliitto hajoaisi. Target2-vastuilla ei ole eräpäivää ja niitä voidaan hoitaa pelkästään maksamalla korot – jotka juuri nyt ovat olemattomat. Suomen vastapuoli on EKP eikä yksittäinen jäsenmaa.

Summa kertoo kuitenkin yhteisvastuun mittakaavasta – sekä toki pankkijärjestelmän ongelmista. Pääomaa pakenee kriisimaista eikä siitä pääse mihinkään, vaikka viimeaikaisen volyymin taustalla onkin EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma. Nämä target2-saldot ovatkin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten pankkiunionin myötä tulleet uudet EU-säännöt itse asiassa vain voimistavat pääomapakoa. Pankkiunionin kriisinratkaisumekanismin (SRM) bail in -politiikan johdosta sijoittajilla on entistä perustellumpi pelko menettää talletuksensa jossain heikossa pankissa.

Target2-maksukyvyttömyystilanteessa joutuisimme ensikädessä luopumaan keskuspankilta saatavista osingoista ja pahimmillaan pääomittamaan EKP:a budjettivaroista. Kriisin iskiessä tai jos epätodennäköinen tapahtuisi – eurosta lähtisi joku maa tai se hajoaisi – yhteisvastuu toteutuisi kerralla suurempana kuin mihin yksikään eurooppalainen työttömyysvakuutusrahasto, suhdannetasausrahasto tai kriisinratkaisurahasto yltäisi. Salissa puhuttiin eilen kuin tätä ei olisikaan. Moraalikadon syntymisen kannalta keskeistä on myös se, että tällä hetkellä yhteisvastuu toteutuu nimenomaan hissukseen taseiden tasolla eikä budjettitaloudessa eli ihmisten elämässä ja kaikkien näkyvillä. Ei ihme, että moni katsoo EU:ta epäluuloisena tai pitää sitä kaukaisena. Asian pitäisi olla päinvastoin.

Silti tämän piilevän yhteisvastuun suurin ongelma eivät ole suorat vastuut, vaan se, että se on ratkaisevasti lisännyt moraalikatoa euroalueella. Se on johtanut pankkien ja valtioiden väliseen kohtalonyhteyteen ja maiden ylivelkaantumiseen. Tämä krooninen epäsuhta on lisännyt rahaliiton haavoittuvuutta ja kriisiherkkyyttä entisestään. Kun riskillä ei ole hintaa, sitä tupataan ottamaan liikaa.

Enemmän liittovaltiota voi tarkoittaa vähemmän yhteisvastuuta

Euroalue toimisi paljon terveemmältä pohjalta, jos tämä laaja, jo olemassa oleva yhteisvastuu palautettaisiin keskuspankeilta demokraattiseen prosessiin. Euroopan Unioni on niin arvokas projekti, että se on sääli uhrata huonosti toimivan rahaliiton vuoksi. Tarvitsemme vahvat sisämarkkinat, yhteistä puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, ihmisten liikkuvuutta ja kanssakäymistä, vähemmän pelkoa ja epäluuloa. Eurooppa voisi olla ihmisille niin paljon enemmän ja meillä suomalaisilla on tässä vain voitettavaa.

Kuten hallitus toteaa, toimivan rahaliiton rakentaminen lähtee markkinakurin periaatteesta. Selvyyden vuoksi: se tarkoittaa päinvastaista kuin se, että markkinavoimista "otetaan niskalenkki", mikä joskus ennen oli Suomen epävirallinen toimintalinja. Se tarkoittaa sitä, että euroalueen maat joutuvat lainaamaan markkinaehtoisesti, ilman että velka päätyy välikäsien kautta keskuspankin taseeseen. Jos markkinakuria toteutettaisiin, se merkitsisi sitä että useampi euroalueen valtio ei saisi lainattua ainakaan nykyisellä korkotasolla. Se taas pakottaisi hallitukset valtiontalouden hoidossa puheista tekoihin. Historia on osoittanut, ettei mitään vakaussääntöjä noudateta ellei ole pakko. Ja miksi noudatettaisiin? Kannatan velallisille budjettisuvereniteettia, myös syvenevässä liittovaltiossa. 

Toimivat pääomamarkkinat ja pankkiunioni ovat rahaliiton rakentamisessa keskeisessä roolissa, mutta niihin on vielä pitkä matka. Tehtävien asioiden lista on pitkä; tässä muutama: valtion velkakirjoille riskipainot, keskuspankeille pääomavaatimukset, Euroopan valuuttarahasto IMF:ää paikkaamaan, kriisinratkaisurahasto ja talletussuojarahasto toistensa yhteyteen ja erilleen EKP:sta, ja kyllä, mielestäni tarvitsemme myös eurooppalaisen työttömyysvakuutuksen. Sen voisi toteuttaa perustilimuodossa ja vapaaehtoisena, jolloin tulonsiirtoelementti olisi minimissään, oli sen pelkääminen sitten rationaalista tai ei. Vapaa liikkuvuus saisi hetkessä uuden merkityksen.

Liittovaltiolla peloteltiin taas eilen kuin huomista ei olisi. Koko konsepti on ymmärretty kummallisesti. Liittovaltio ja yhteisvastuu ovat eri asioita, vaikka niillä yhteys onkin. Suomalaisen veronmaksajan välillinen vastuu Italian pankeista on tänä päivänä todennäköisesti suurempi kuin ohiolaisen yhteisvastuu Virginiasta. Yhdysvaltain liittovaltio on kunnioittanut 150 vuoden ajan menestyksekkäästi no bailout -sääntöä ja yksityisillä pääomilla sekä työvoiman liikkuvuudella on paljon suurempi merkitys alueiden välisten epätasapainojen sopeuttamisessa kuin liittovaltiotason tulonsiirroilla. Liittovaltio tarkoittaa parhaimmillaan vallan hajauttamista, ei sen keskittämistä. Minä kannatan Euroopan liittovaltiota, läpinäkyvää tulonsiirtojärjestelmää, vahvaa subsidiariteettia ja vallan tuomista ihmisille. En ole varma pelastaako se rahaliittoa, kun seuraava kriisi iskee, mutta haluan kaikesta sydämestäni yrittää.

—
Olen kiertänyt syksyllä Euroopassa lukuisissa kansainvälisissä konferensseissa puhumassa EMU:n tulevaisuudesta. Keskuspankin rooli on oman näppituntumani mukaan ymmärretty muissa maissa huomattavasti paremmin kuin meillä Suomessa. En puhu pelkästään asiantuntijoista, vaan myös poliitikoista. Toivon Suomen hallitukselta aktiivisuutta tässä asiassa; toki yhteisen rahapolitiikan itsenäisyyttä kunnioittaen.