Seppä vai suutari?

Markku J Jääskeläinentituleeraa Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistua Uutistausta-kolumniani
viikon vikatikiksi (Tulisiko jokaisen olla oman onnensa seppä)? Jääskeläisestä ja
muista elähtäneen eläkejärjestelmän kummisedistä tulee mieleen Titanicin
suruisenkuuluisa orkisteri: tovereiden kanssa jatketaan viisun veisaamista,
vaikka laiva jo uppoaa. Eläkeikää pitäisi nostaa, eläkkeitä pitäisi leikata ja
eläkemaksuja korottaa, mutta kritiikki järjestelmää kohtaan torjutaan.

Bruttopalkoista maksetaan keskimäärin 22% eläkevakuutusmaksua ja silti
järjestelmä on kestämättömällä pohjalla. Pystyykö Jääskeläinen kertomaan saako
tämän päivän nelikymppinen eläkeotteessaan mainitun eläkkeen ja milloin? Ei
taida pystyä, mutta samalla hän naureskelee ihmisille, jotka haluaisivat
tulevaisuudestaan jonkinlaisen varmuuden.

Jääskeläinen ohittaa kirjoitukseni pääsisällön eli sen, että
eläkejärjestelmä olisi muutettava yksinkertaisesti siksi, ettei se nykyisellään
toimi. Samalla kun järkälettä lähtee liikuttamaan, sen voisi kerralla päivittää
myös sellaiseksi, että se kunnioittaisi ihmisten erilaisia elämäntilanteita,
itsemääräämisoikeutta ja kaipuuta johdonmukaiseen syy-seuraus-suhteiden
hahmottamiseen.

Se, että järjestelmä muutettaisiin edes pääosin rahastoivaksi ja
eläkemaksujen suuruus ja ajoitus jätettäisiin ihmisten itsensä tarkemmin
ohjailtavaksi, ei poista sitä mahdollisuutta, että yhteiskunta voisi edellyttää
minimieläkemaksuja. Edelleen voidaan myös taata jokaiselle jonkinsuuruinen
eläke eläkeiässä.

Wincapita-tyylisten pyramidirahoitusmallien tuntijoille voisi olla tajuntaa
avartavaa pohtia, minkälaiseen rahoitukseen oma eläkejärjestelmämme pohjaa.
TEL-järjestelmämme on nuori, 1960-luvun alun peruja. Aluksi puhdas
jakojärjestelmä jakoi kerätyt maksut eläkkeinä eläkeikäisille, vaikka he eivät
olleet vielä ehtineet maksutalkoisiin osallistua. Eläkemaksuja on vuosien
varrella nostettu samalla kun eläke-etuja on laajennettu. Ja mikäs oli etuja
laajentaessa kun rahoituspohja – eli väestörakenne – oli sille suotuisa.
Työvuosien aikana kerättävät maksut riittäisivät korkoineen rahoittamaan kunkin
maksajan eläkkeen, jos edellisten sukupolvien eläkkeet olisi hoidettu.

Hämmästyttää kerta toisensa perään, miten yksilön henkilökohtainen vapaus ja
vastuu itsestään voivat olla niin vastenmielinen ajatus. Vaikka eläkejärjestelmän
toimimattomuudesta vallitsee politiikan enemmistössä konsensus, harva tarjoaa
ratkaisuja koko järjestelmän järkevöittämiseksi post-sosialistiseen kuntoon.
Jää myös pohtimatta, minkälaista dynamiikkaa yhteiskuntaan saataisiin lisättyä,
jos ihmisille tosiaan annettaisiin laajemmat mahdollisuudet olla oman onnensa
seppiä.