E-lainat, Euroopan pelastus?

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten euroalueen mahdollisuudesta
perustaa oma valtiokonttori, joka hoitaisi keskitetysti jäsenmaiden
rahoituksen. Luxemburgin Jean-Claude
Juncker ja Italian Giulio Tremonti
ehdottavat samaa tämän päivän Financial Timesissa ja oletettavasti asiasta
keskustellaan myös tämänpäiväisessä euroalueen valtiovarainministerien
tapaamisessa. Yksittäiset pelastuspaketit eivät euroaluetta pelasta: rahaliitto
joko hajoaa ennen pitkää tai sitten luodaan johdonmukainen kokonaisratkaisu,
jolla nykyisenkaltaiset ongelmat vältetään.

Keskitetyn rahoituksen puitteissa rahaliitto näyttäytyy
markkinoille yhtenä markkinaosapuolena. Ajatus ei sinänsä ole uusi; euromaiden
valtionlainat ovat tähänkin asti käyneet vakuutena Euroopan keskuspankkiin ja
usko rahaliiton tulevaisuuteen on ollut kuluvaan vuoteen saakka yleisesti
vankkumaton. Euroalueen periferiamaat ovat saaneet euromaana lainattua
markkinoilta rahaa paremmin ehdoin kuin mihin olisivat samassa
taloustilanteessa ilman rahaliittoa pystyneet.

Mitkä ovat ehdotuksen hyvät puolet?

Likviditeetti. Mikäli merkittävä osa euroalueen lainoista laskettaisiin
liikkeelle keskitetyn valtiokonttorin toimesta (ja vanhoja lainoja
siirrettäisiin tämän liikkeeseenlaskijan nimiin), syntyisi markkinoille uusi
Yhdysvaltain valtiokonttorin veroinen peluri. Siinä missä Kreikan tai
Portugalin lainaa viime kuukausina ostanut sijoittaja on joutunut arvailemaan
jääkö lopulta musta pekka käteen, takaisi tarpeeksi suuri liikkeeseenlaskija
sijoittajille varmuuden lainojen jälkimarkkinoista. Vaikka eilen ostamasi
E-laina olisi tänään menettänyt 10% arvostaan, saisit sen ainakin myytyä
eteenpäin – ja samantien. Niin kutsuttu likviditeettipreemio katoaisi ja
lainaaminen muuttuisi sen osalta edullisemmaksi. Näin teoriassa kaikille, mutta
erityisesti ongelmavaltioille. Samalla myös ongelmallisten jäsenvaltioiden
rahoituksen saatavuus olisi taattu: sijoittajat kyllä lainaisivat
eurovaltiokonttorille, vaikka yksittäisten jäsenmaiden taseet sulaisivat
käsiin.

Keskitetty
valtiokonttori rajaisi markkinoiden valtaa

Keskitetty rahoitus ei saisi saattaa talousasiansa hyvin
hoitaneita valtioita nykyistä heikompaan asemaan. Eurovaltiokonttorin
varainhankintakulut pitäisi siis pystyä kohdistamaan jäsenmaille
oikeudenmukaisesti niiden luottoriskin mukaan. Mikään ei takaa että
valtiokonttori tekee näin paremmin kuin vapaat markkinat ja tässä piilee
mielestäni ratkaisun suurin ongelma. Mistä tiedämme ettei eurovaltiokonttori
nyt tai tulevaisuudessa heittäydy suurten jäsenvaltioiden asiamieheksi kiristäen
muiden jäsenvaltioiden rahoitusta näiden taloustilanteesta riippumatta? 

Vaikka keskitetty valtiokonttori suojaisikin yksittäisiä
valtioita lyhytaikaisilta ”spekulatiivisilta hyökkäyksiltä” kuten
Juncker ja Tremonti linjaavat, tarkoittaa kolikon kääntöpuoli vapaiden
markkinoiden kahlitsemista. Toisin kuin yleisesti puhutaan, spekulaatio ei
itsessään ole pahasta. Se on sijoittajien tapa ilmaista näkemyksensä
markkinoiden suunnasta ja kantaa sen seuraamuksista taloudellinen vastuu.
Silloin kun markkinat toimivat hyvin, ei spekulaatiosta ole keskimäärin
odotettavissa suurempia voittoja kuin tappioitakaan. Olisikin toivottavaa (mutta
käytännössä mahdotonta) että keskitetty valtiokonttori hoitaisi spekuloijan
tehtävän jatkossa ja rankaisisi asiansa heikosti hoitanutta valtiota suhteessa suuremman
lainamarginaalin avulla.

Vakautta muttei
lopullista ratkaisua

Tilanteessa jossa rahaliitolla on näennäisesti vain huonoja
vaihtoehtoja on keskitetty varainhankinta tehokkain keino pitää euroalue
hengissä – sikäli kuin se on itseisarvo. Pitkään ei voitaisi muutenkaan jatkaa
solidaarisuuteen nojaavilla pelastuspaketeilla eikä vakausrahastoa
laajentamalla ilman että talousasiansa hyvin hoitaneiden talouksien
kansalaisilla (ja jollain aikavälillä myös päättäjillä) tulee mitta täyteen. Myös
markkinat ovat osoittaneet epäuskonsa viime viikkoina tehtyihin ratkaisuihin. Ongelmavaltioiden
luottopreemiot ovat kivunneet pelastus- ja vakauspaketeista huolimatta.

Moraalikadon syveneminen – ettei vastuuta kanneta siellä
missä ongelmat syntyvät – on mielestäni huolenaihe sinänsä. E-lainajärjestelmän
puitteissa voitaisiin suorittaa hallittu uudelleenjärjestely ongelmaluottojen
osalta. Kun Kreikan lainapaperia muutettaisiin E-lainoiksi, ei siirtoa tehtäisi
yksi yhteen, vaan leikkaamalla bondin pääomaa. Tällöin saataisiin viimein
vastuuta siirrettyä myös sijoittajille, jotka toistaiseksi ovat saaneet seurata
peliä sivusta ilman taloudellisia seuraamuksia.

Jatkossa sijoittajat ottaisivatkin kollektiivista
rahaliittoriskiä yksittäisen valtion luottoriskin sijaan. Näin
itsenäisyyspäivänä olisi todettava että Euroopan integraatio olisi vaivihkaa
ottanut yhden askeleen eteenpäin: markkinoiden valta rajattaisiin yhteisen
portin ulkopuolelle ja poliitikoille palautettaisiin toivomansa suurempi vastuu
rahaliiton kohtalosta. Oli tästä kukin mitä mieltä hyvänsä, niin kehityksen
kääntäminen tämän askeleen jälkeen olisi taas asteen verran haastavampaa. Tämäkään
ratkaisu ei poista sitä tosiasiaa, ettei rahaliitto voi toimia ilman yhtenäistä
talousaluetta. Yhtenäisten verotuksen, työmarkkinoiden ja muun talouspolitiikan
puute on syy miksei yhteinen korkopolitiikka ole toiminut alunperinkään.

—

http://elinalepomaki.fi