Paskaduunit ja marisevat maisterit

Olen viime aikoina ihmetellyt miten joku askare voi muuttua ”paskaksi” siinä vaiheessa kun siitä alkaa saada palkkaa. Minä siivoan kotonani päivittäin, tarjoilen ja kokkaan perheelle ruokaa. Taloussanomien marraskuisen selvityksen mukaan eniten avoimia työpaikkoja on kirjavien myyntitöiden lisäksi siivous- ja ravintola-alalla. Työnvälitystilaston avoimien työpaikkojen listalla ei usean kymmenen ammatin joukossa ole monta sellaista työtä, johon olisi pitänyt korkeakoulussa pätevöityä. Tässä valossa valtion tavoite kouluttaa puolet ikäluokasta korkeakoulussa kuulostaa aika turhalta – etenkin jos korkeakoulutuksesta tulee este tehdä töitä.

Olin pari kuukautta sitten tv-väittelyssä jossa vasemmiston eduskuntavaaliehdokas puhui paskaduuneista. Ehdokas itse oli 26-vuotias, 6. vuoden yliopisto-opiskelija ja kameran sammuttua tuskaili kun pian loppuisivat yhteiskunnan maksamat tuet. Kesät oli eletty asumistuella.

Yhteiskunnan pitää tarjota ilmainen koulutus, ilmainen ylöspito ja sellainen työ jota viitsii tehdä. Mieluummin käy fattalla kuin tekee ”paskaduunia”. 26-vuotias ei nähnyt mitään pahaa siinä että oli koko siihenastisen elämänsä ollut valtion elättinä ja olisi vastakin, ellei hänelle järjestettäisi arvolleen sopivaa työtä.

Kysyin mikä on paskaduuni.

”Duunit joissa on huonot työehdot ja jotka eivät ole tekijälleen mielekkäitä.”

Siihen nähden että laillisissa töissä Suomessa noudatetaan suomalaisia työehtoja, ja pelkästään näitä on työvoimatoimiston listauksen mukaan saatavilla vaikka kuinka, tuntuu aika heikolta määritelmältä. Sen sijaan ”mielekästä” duunia saa varmaan suurin osa meistä hakea koko ikänsä. Ennen vanhaan töitä tehtiin siksi että sillä hankittiin toimeentulo ja elätettiin perhe.

Samalta naiselta kuultiin myös tämä: ”Opiskelulla on aika paljon muitakin arvoja kuin työllistyminen.” Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille. En silti koskaan ajatellut etteikö tarkoitukseni olisi mennä töihin. Itse asiassa tein opiskeluaikana niin paljon töitä etten koskaan saanut opintotukea.

Miksi yhteiskunnan pitää maksaa sellaisen opiskelijan opiskelu ja eläminen joka ei valmistuttuaan viitsi ottaa työtä vastaan? Miksi yhteiskunnan pitää ylipäänsä elättää terve ja työkykyinen ihminen joka ei viitsi töitä tehdä? Ennen kuin työllisyystöitä lähdetään palauttamaan, olisi kuitenkin ensimmäinen askel vapauttaa työmarkkinat kahleistaan, jotta töiden tekeminen ja teettäminen olisi taloudellisesti nykyistä kannattavampaa.

Jos työttömällä ei ole kykyä tulla paikalle tekemään hänelle osoitettua työtä pari kertaa viikossa, oikea paikka ei ole työttömyyskortisto, vaan kuntoutus tai työkyvyttömyyseläke. Jos taas ei saavu paikalle muista syistä, aika menee harmaan talouden töissä tai ei viitsi, on mielestäni oikeutettu vastaus vähintäänkin pienentää tukea. Samalla estetään syrjäytymistä ja näin keittiöpsykologin näkökulmasta oletettavasti parannetaan myös mielenterveyttä: ihminen kokee elämänsä mielekkääksi ollessaan tarpeellinen. Tarpeellisempia nämä todellisen työn tekijät ovat kuin marisevat maisterit.

 

http://elinalepomaki.fi

elina-valtonen
Kokoomus Helsinki

Kansanedustaja (2014-) ja kokoomuksen varapuheenjohtaja. Ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja Euroopan neuvoston varajäsen. Entinen koodari, työskennellyt 10 vuotta rahoitusalalla, asunut neljässä eri maassa. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Ihmisoikeudet, kansalaisyhteiskunta ja kansainvälinen yhteistyö!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu