Todellisuuspakoa à la Euroopan Unioni

EU:n Michel Barnier väläytti eilen kriisimaiden
luottoluokitusten kieltämistä. Idea on sarjassamme ”housut täyttyvät jo
kurasta – ostetaan siis isommat housut”.

Poliitikkojen paniikki kasvaa euroalueen
kriisin hallitsemattomuuden edessä. Markkinoita ja ihmisiä kun on vaikea
hallita ilman että kieltää vapauden kokonaan. Ja silloinkin pato
väkisin vuotaa jostain.

En itse lukeudu luottoluokituslaitosten
nykyisenlaisen busineksen vankkumattomiin kannattajiin (tekstini
toukokuulta), mutta vielä höperömpää olisi niiden kieltäminen. Tai
selektiivinen kieltäminen, eli luottoluokitusten salliminen ainoastaan silloin
kun ne palvelevat yhteispolitiikan etuja.  Sellaisella luottoluokituslaitoksella ei tee
mitään, joka esittelee vain pilvipoutaa, vaikka lahden tuolla puolen myrskyää
jo (tai jos myrsky on jo päällä, kuten nyt).

Olkoonkin että luottoluokituslaitokset reagoivat
usein armottoman myöhään, ja esimerkiksi nyt alkavat jakaa pääsylippuja
roskalainasarjaan vaikka sijoittajan etu olisi vaatinut sitä jo useampi vuosi
sitten. Viestintuoja se on heikkokin viestintuoja, eikä vastaus ole se, että
nyt kun CCC-tähtiä alkaa ropista, EU ottaa niistä kopin.

Miten uskotte yksityisen rahan joskus
taas hakeutuvan kriisimaita rahoittamaan jos ainoa maita luokitteleva ja
analysoiva taho on EU:n itsensä asettama ja varmasti erittäin puolueeton luottoluokituslaitos?
Varsinkaan EU:n ulkopuolisen rahan?

Poliitikoilla laastaritaktiikka

Esityksissä on ongelmana niiden
lyhytnäköisyys. Yritetään paikata akuutteja ongelmia pistämällä koko järjestelmä
vielä pahempaan ja kestämättömään solmuun: laastaroidaan potilaan murtunut polvi.

Tämänpäiväinen ehdotus on linjassa niiden
rajoitusten kanssa, joita Euroopan parlamentti viime viikolla asetti euromaiden
valtion lainoilla käytävälle ”spekulaatiolle”.

Jos taustalla olisi huoli vakuutuksen
antajien maksukyvystä ja sitä kautta markkinoiden vakaudesta, CDS:ien
kirjoittajille asetettaisiin suuremmat pääomavaateet. Samaten kiellettäisiin
johdannaiset myös muiden omaisuusluokkien osalta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan
taustalla on huoli siitä, että lainamarkkinoiden päällä toimiva luottojohdannaismarkkina
antaa sijoittajille laajemmat mahdollisuudet ilmaista epäuskonsa nimenomaan
euroalueen valtioiden maksukyvystä ja siten laskea – suhteellisen läpinäkyvästi
– lainojen hintoja.

Toki CDS:ien avulla voi myös ilmaista
uskonsa allaolevaan ja epäsuorasti nostaa lainojen hintaa, mutta jos euromaiden
osalta olisimme tässä tilanteessa, niin näitä swäppejä ei kellään olisi mikään
kiire kieltää.

CDS:t ovat pelottavia koska lainsäätäjillä
(mukaan lukien keskuspankki) ei ole suoraa valtaa tuon markkinan toimintaan. Siinä
missä EKP voi ostaa viimeisenkin Kreikan lainapaperin ja siten kannatella
hintaa edes jossain, ei sillä ole samanlaista mandaattia myydä vakuutuksia
johdannaismuodossa. (Ainakaan vielä!)

Kaupankäynti on siis uuden lainsäädännön mukaan
sallittua vain silloin kun se ei heikennä euromaiden päätöksentekijöiden kykyä
pitää kriisi aisoissa. Kaikki finanssikriisin puhkeamisen jälkeen tehty
politiikka tähtää nimenomaan tähän: poliitikkojen vallan lisäämiseen kriisien
taltuttamisessa. Harva enää puhuu siitä, miten kriisien syntyminen ylipäänsä
estettäisiin.

Pari sanaa spekulaatiosta

Pohdiskelen seuraavassa ns. spekulaation
kieltämiseen liittyviä vaikeuksia, jotka eivät suoraan liity parlamentin
viimeaikaisiin päätöksiin. Spekulaatio ei terminä ole yksiselitteinen ja sitä
tuntuu käytettävän julkisessa sanassa syntipukkina asialle jos toiselle.

Sikäli kun sallitaan markkinatalous edes
siihen pisteeseen, että jokaisella yksilöllä on paitsi oikeus ostaa, myös myydä
haluamansa hyödyke tai arvopaperi, niin spekulaation kieltäminen käytännössä
tarkoittaa sitä, että jokaisen pitäisi hyväksyttää suorittamansa osto- ja
myyntitapahtuma jollain tehtävää varten asetetulla viranomaisella joka jonkin
säännöstön perusteella määrittelee onko kyseessä spekulatiivinen kaupankäynti vai
ei.

(Sivuhuomautuksena: Itse en usko että
tällainen ylimääräinen osapuoli lisäisi kenenkään etua, mutta olkoonkin että se
markkinoita tasaavassa tehtävässään onnistuisi, niin vähintäänkin se supistaisi
markkinoiden reaaliaikaisuutta ja toisaalta likviditeettiä – molemmat pois
yksittäiseltä sijoittajalta. Se hidastaisi kaupankäyntiä myös silloin jos yksittäistä
kauppaa ei pitäisi etukäteen hyväksyttää, vaan vasta jälkikäteen, mikä on
parlamentin nykyinen linjaus. Lopultakin tällainen ylimääräinen porras ohjaisi kaupankäyntiä
ja rahavirtaa EU:n ulkopuolelle.)

Tuo viranomainen vahtisi sitä onko kauppaa
aikovalla markkinaosapuolella ”aito” osto- ja myynti-intressi vaiko kenties vilunkipeli (eli spekulaatio)
mielessä.

Vilunkipeliksi määriteltävä kauppa olisi
toki viranomaisen määriteltävissä mutta viimeaikaisten julkisuudessa
esiintyneiden toiveiden mukaisesti kyseessä olisi joko katteeton kauppa
(ostajalla ei suoraa osto- tai myynti-intressiä allaolevaan) tai velaksi
osto/myynti. Itseni minun on vaikea nähdä eroa velaksi ostamisen ja myymisen
välillä.

Vilunkipeliksi tulisi tällä perusteella
siis laskea kaikki, missä sijoittaja tai kuluttaja ei varmaksi tiedä mitä,
miksi ja kuinka pitkäksi aikaa ostaa tai myy. Eli sijoitus Nokiaan olisi
sallittua  vain jos uskoo yhtiöön itsensä ja haluaa oman pääoman
ehtoisesti rahoittaa sen toimintaa mutta ei silloin, jos uskoo osakekurssien
yleisesti nousevan ja haluaa manifestoida näkemyksensä ostamalla muutamaa
osaketta tai niihin linkattuja johdannaisia tarkoituksella myydä ne voitolla
jonkin ajan kuluttua. Se onko kyseessä lopulta voitto vai tappio olisi riski
jonka sijoittaja haluaa itse kantaa (samoin kuin kaupan vastapuoli).

Mahdollista olisi toki myös, että
vilunkipeliksi tulkittaisiin vain sellaiset kaupat, joissa sijoitus on tehty
velkarahalla eikä omilla rahoilla.

Nk. lyhyeksi myymisen kieltämistä on
väläytelty tämän tästä. Lyhyeksi myyntihän on yksinkertaisuudessaan sitä, että
uskot kurssin laskevan ja paitsi että et silloin osta ko. arvopaperia, niin
sitoudut ostamaan kyseistä arvopaperia vasta jonkin ajan kuluttua olettamallasi
alhaisemmalla hinnalla ja myyt sen samalla eteenpäin nyt sovittuun kurssiin.
Hyödyt jos arvopaperin hinta laskee ja ”teet turskaa” jos hinta
nouseekin. Tehokkailla markkinoilla kumpikin lopputulema on yhtä todennäköinen.

Hauskaa on kuitenkin se, että siinä missä
yksi sun toinen poliitikko on huolissaan velaksi myynnistä (ja hintojen alamäen
jouduttamisesta) niin harva on ilmaissut huolensa velaksi ostamisesta ja siten
kuplien paisuttamisesta. Näin vaikka inflaatio jyllää par’aikaa ja alakoulun
oppilaskin tietää että meillä kaikilla on nykyisin aivan liikaa velkaa.

Eli jos velkavetoinen sijoittaminen on se
ongelma niin tällöin varmaan olisi kohtuullista kieltää myös asuntolainat vai
miten sijoitus Eiranrannan kattohuoneistoon eroaa sijoituksesta osakkeisiin tai
euromaiden bondeihin?

Spekulaation puolustus

Lyhyeksimyynnillä kuten kaikella
muullakin spekulaatioksi luokiteltavissa olevalla kaupankäynnillä on
tosiasiassa erittäin tärkeä rooli markkinoiden hintojen muodostuksessa.
Hintojen on laskettava niin kauan kunnes jollain on taas intressi ostaa. Mitään
hyödykettä tai arvopaperia ei tule olla itsestään selvästi kannattavaa ostaa
spekulatiivisesti eli ilman allaolevaa todellista tarvetta – voiton ja tappion
mahdollisuuksien on oltava sama. Ja niin kauan kun näin ei ole, markkina on nk.
arbitraasi-tilassa jonka olisi syytä korjautua mahdollisimman pian.

Jos joku kuitenkin estää keinotekoisesti
tuon hintojen normalisoitumisen, niin markkinaosapuolilla on halu ostaa jotain
hyödykettä korkeampaan hintaan kuin mikä se on todellinen arvo on (tai
toisinpäin). Muun muassa tämän vuoksi usealla euroalueen maalla on nyt enemmän
velkaa kuin sillä tulisi olla millään järkevällä mittarilla mitattuna. Tilanne
ei parane alkuunkaan jos tätä markkinamekanismia edelleen pyritään rajaamaan.

Ja sitten niistä
luottoluokituslaitoksista. Luottoanalyysien kuten minkä tahansa muunkin
palvelun osalta markkinatilanne paranee kysynnän kautta. Joko nykyisten luottoluokituslaitosten
valta suppenee kun niiden arvioihin ei enää uskota, niiden palvelu paranee
ja/tai rahoitusmalli muuttuu kysynnän ohjaamana. Sen sijaan että yksityiset
analyysit ja luottoluokitukset kielletään, voisi EU omalta osaltaan kantaa
kortensa kekoon ja olla nojaamatta niihin systeemin rakennuspalikkana. Euroopan
keskuspankki voisi vaikka aloittaa sillä, ettei hyväksyisi euromaiden velkaa vakuutena
sen ulkoisen luottoluokituksen perusteella vaan oman näkemyksensä perusteella
maan maksukyvystä. Esimerkiksi katsomalla eurokriteerien täyttymistä.

Lopultakin tämä näytelmä on jälleen
kerran toisintoa siitä kuinka todellisuuspakoiset poliitikot hakevat syyllisiä
kaikkialta muualta kuin sieltä mistä pitäisi. Tosin se veisi oman työpaikan. Ylisuuri
julkinen sektori lamauttaa vanhan maailman: niin Kreikan, Jenkit kuin Suomenkin.