Terveisiä budjettiriiheen

Yksityisen sektorin ja yksittäisen
kansalaisen taloudellista elintilaa on supistettu parissa vuodessa
dramaattisesti laman torjumisen nimissä. Laman taidamme siltikin vielä saada,
vääjäämättä. Tuntuu kohtuuttomalta, ettei valtiovarainministeri Jutta
Urpilainen näe tarvetta
säästöille
.

Pari vuotta sitten finanssikriisiin vastattiin
maailmanlaajuisesti laskemalla rahan hintaa ja lisäämällä sen määrää. Eli
heittämällä polttoainetta liekkeihin. Liekkien lietsominen on poliittisesti
helpompaa. Säästäminen sattuu ja järjestelmämuutokset ovat vaikeita.

Tehtiin lisää löysää rahaa jo valmiiksi
lainehtivaan setelimereen ja pullisteltiin sillä kuinka ”tilanne saatiin
nyt hallintaan” ja kuinka ”ripeä toimintamme esti laman
syvenemisen”.

Mitä elvytyksestä jäi käteen? Reilussa
kahdessa vuodessa läntisen maailman velka kasvoi 20 prosenttiyksiköllä
suhteessa bruttokansantuotteeseen, hyödykkeiden hinnat räjähtivät (öljyn hinta
on nyt 2,6-kertainen verrattuna 2009 alkuvuoteen) ja kuluttajahinnat nousivat
nopeammin kuin talous.

Suomen talouskasvu on kolmen vuoden
aikana ollut kumulatiivisesti nolla, sen sijaan inflaatio on samassa ajassa
ollut viisi prosenttia. Tuotamme siis yhtä paljon/vähän lisäarvoa kuin ennen
mutta maksamme samasta määrästä ja laadusta nyt viisi prosenttia enemmän. Ja
mikä muhevinta, julkinen velka kasvoi 2008-2010 eli kahdessa vuodessa 38
prosenttia, 63 miljardista 87 miljardiin.

 

Tyhjennettiin pajatso

Hallitsematon on sana jota
päätöksentekijät karttavat. Jos ihmiset ja markkinat saisivat ohjautua itse,
päätöksentekijöitä ei – määritelmällisesti – nykyisessä mittakaavassa
tarvittaisi. Siksi myös nykyistä velkakriisiä pyritään kaikin voimin ”hallitsemaan”.

Euroopan velkakriisi ei johdu – kuten ei
alkuperäinen finanssikriisikään – amerikkalaisesta subprime-lainaajasta tai
komplekseista johdannaisista. Samaten kuin ripuli ei johdu oksentamisesta
silloin kun potilaalla on vatsatauti.

2007 alkanut finansskriisi sai alkunsa
samasta syystä kuin mikä on johtanut nykyiseen valtioiden velkakriisiin: liikaa
ja siten liian halpaa rahaa, osittain regulaation aiheuttaman moraalikadon
vauhdittamana. Oireet ovat sittemmin levinneet ja tauti edennyt.

Jos Kreikka sai usean vuoden ajan lainata
kuin olisi Saksa, tai työtön ja varaton ostaa asuntoja kuin olisi töissä, niin
vika on ennemminkin pelisäännöissä kuin lainanantajassa ja -ottajassa.

Maailmantalous on päätynyt tilanteeseen,
jossa kulta näyttäisi olevan maailman päävaluutta. Tai reservi nyt ainakin
sillä sen saatavuudessa on juuri nyt vähän
ongelmia
.

 

Mikä on nyt toisin?

Siinä missä valtiot saattoivat vielä pari
vuotta sitten ottaa vaikeuksiin joutuneet liikeyritykset omaan suojelevaan
huomaansa, on tuo huoma nyt se, joka vaatii pelastamista. Kun muutama vuosi
sitten kohistiin siitä, miten on mahdollista että iso perinteinen investointipankki
tai kansainvälinen pankkijärjestelmä VOI mennä nurin, niin nyt kohistaan siitä,
miten Jenkkien luottoluokitus VOI laskea alle AAA:n tai miten euro VOI hajota.

Kun muutama vuosi sitten Euroopassa pelastettiin
pankkeja parin sadan miljardin arvosta, niin nyt uppoaa tuon verran yksin
Kreikan ja Portugalin väliaikaiseen (?) rahoittamiseen. Eurooppa on
kriisinhallintatehtävissä vakausrahastojen ja keskuspankin voimin.

Euroopan keskuspankin talous- ja riskiluvut näyttävät
sivumennen mainittuina heikommilta kuin Lehman’sin konsanaan. EKP on kriisin
alkamisesta saakka ostanut noin 60 miljardin edestä kriisimaiden lainapapereita
ja lainannut reilut 300 miljardia eteenpäin erilaisia puolivillaisia vakuuksia
(mm. Kreikan valtionlainaa) vastaan. Kaikkea tätä vastaan pankilla on 10
miljardin euron verran omaa pääomaa.

Italia ja Espanja eivät toistaiseksi ole
virallisissa maksukykyvaikeuksissa, mutta arvioiden mukaan EKP joutuu ostamaan
näiden maiden velkakirjoja 800 miljardin edestä seuraavan parin vuoden aikana
pitääkseen karkailevat korot kurissa. Määrä ylittää noin tuplaten Euroopan
vakausrahaston lainauskapasiteetin, se ei ole keskuspankin alkuperäisessä
mandaatissa eikä siitä myöskään kysytä erikseen euromaiden parlamenteilta.
Mutta so what, sanoisi Lipponen. Taitaa olla pankin jälleenrahoitus kohta
edessä oman setelikoneen turvin. Jäsenmailla ei ole ylimääräisiä varoja
pääomittaa rampaa keskuspankkia.

 

Miksi mikään ei ole muuttumassa?

Inflaatiolla käydään siis paisuvaa
velkataakkaa vastaan kun muita keinoja ei ole. Sitä toivoisi silti, että velka
pidettäisiin siellä, missä se on alunperin otettu ja annettu. Nykyisellään
velkaisten maiden velat siirretään toisten vähemmän velkaantuneiden maiden
taseisiin. Syy-seuraus-suhteet hälvenevät.

Huolestuttavin piirre Euroopan
vakauttamispyrkmyksissä on se, etteivät ne suunnittele ajankohtaa jossa
pelastettu valtio olisi valmis palaamaan pääomamarkkinoille omin voimin.
Päinvastoin, pelastuspaketit siirtävät tuota mahdollisuutta kauemmaksi
tulevaisuuteen.

Miksi? Vakausrahasto antaa rahaa
käytännössä ilmaiseksi tai ainakin erittäin irrallaan käyvästä
markkinahinnasta: AAA-lainaajan korolla ja pitkäksi aikaa, jopa 40 vuodeksi.
Toisekseen se vaatii itselleen senioriteettivelkojan aseman. Jälkimmäinen
tarkoittaa sitä, että pelastajille  (EU/IMF) maksetaan ensin takaisin se
mikä voidaan ja vasta sen jälkeen muille velkojille.

Kun sijoittajia on tapana syyttää yhdestä
sun toisesta, niin parin vuoden päästä varmaan siitäkin etteivät he lähde
rahoittamaan näitä kertaalleen pelastettuja valtioita. Mutta miten on, lähtisitkö
sinä lainaamaan näille maille ja millä ehdoin tietäen että oma lainasi
palvellaan toissijaisesti, velanottajan velka/BKT on edelleen reilusti yli 100%
ja talouskasvu oletettavasti vaimeaa jos ei negatiivista?

On todennäköistä, että nämä
ongelmavaltiot ovat vielä pitkän ajan päästäkin erilaisen institutionaalisen
kehitysavun varassa – eräänlaisessa orjuudessa.

Kiinaa tavataan spekuloida pelastajaksi ja
mikäs siinä, mutta: Kiina alkaa itsekin olla varsin velkaantunut. Sen
pankkisektorin velka on yli 150 prosenttia per BKT. Äskeiset argumentit
huomioiden Kiinankin potentiaalinen sijoitus olisi ennemminkin poliittisesti
kuin taloudellisesti motivoitu.

 

Kestävät pelisäännöt ja budjetti kuriin

Rahan lainaaminen markkinatasoja
merkittävästi edullisemmin ehdoin on omiaan syventämään ylivelkaantuneen ongelmia.
Jos ajatellaan, että heroinistia yritetään kuntouttaa piikittämällä kroppaan
lisää heroiinia mutta tällä kertaa ryppyotsaisen
saksalaisvirkamiehen valvonnassa
, niin ketä me tässä oikein huijaamme?

Vielä joku aika sitten oli muodikasta puhua
moraalikadosta. Nyt se on hukkunut kaiken epätoivon alle. Kuitenkin on niin,
ettei taloutemme tästä parane, ellei markkinaosapuolille – eli viime kädessä
kaikille ihmisille – palauteta vapaus ja vastuu omiin toimiinsa.

On ihan ok, että vakavaraisemmat euromaat
auttavat vaikeuksissa kieriskeleviä maita saattamaan taloudenpitonsa terveelle
tasolle, mutta mikään loppuelämän potilas-lääkäri-suhde saati
tulonsiirtoautomaatti tästä ei saisi tulla. En kannata e-lainoja
(eurobondeja). Mikään ei rampauta moraalia niin kuin jatkuva ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus.

Lopulta harras toive budjettiriiheen siitä,
että me Suomessa lopettaisimme lisävelan oton ja alkaisimme karsia julkisen sektorin turhia tehtäviä. Näin ennen kuin matalasuhdanne taas pääsee
”yllättämään” ja joku neropatti esittää vieläpä veronkorotuksia
lisävelkaantumisen päälle. John Mauldinin sanoin:
”we now need to focus on what we can do to get out of the way of the
private sector, so it can find ways to create new businesses and jobs”.

elina-valtonen
Kokoomus Helsinki

Kansanedustaja (2014-) ja kokoomuksen varapuheenjohtaja. Ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja Euroopan neuvoston varajäsen. Entinen koodari, työskennellyt 10 vuotta rahoitusalalla, asunut neljässä eri maassa. Tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Ihmisoikeudet, kansalaisyhteiskunta ja kansainvälinen yhteistyö!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu