Ahdistaako karanteeni?

13-vuotias poikani on elänyt tähän päivään mennessä 1804 päivää kuin ”eristyksissä” kotona vakavan sairautensa takia. Hän ei pysty käymään fyysisesti koulua tai koululla. Hän on opiskellut kotisohvalla maaten puolet ajasta tajuttomana, kovissa kivuissa. Joskus läksyjä on tehty 5 minuuttia, joskus jopa 20 minuuttia kerralla. Hän tarvitsee toisen ihmisen vierelleen lukemaan, kirjoittamaan ja tiivistämään mistä opittavassa asiassa on kysymys.

Viisi vuotta sitten pahimmalta tuntui se, että elämä tuntui kuin pysähtyvän. Unohtavan meidät pysäkille, jonne ei pitänyt jäädä. Otti koville, kun piti ilmoittaa kouluun, treeneihin ja töihin, että ”poissaolo jatkuu toistaiseksi…” . Meni kesä, tuli syksy ja mielen valtasi epäusko ja lopulta epätoivo. Lastenneurologin sanat ”ei sinua taida kukaan koko Suomen maassakaan osata auttaa…”, jättivät syvän jäljen pojan mieleen.

Ensimmäiset vuodet hänen suuri toiveensa oli, että vielä joskus pääsisi koulun pihaan pelaamaan kavereiden kanssa tossupalloa. Parhaat ystävät ovat nyt yläastelaisia, joilla ei taida olla enää kiinnostusta tossupallolle tai aikaa sairaalle ystävälleen. Elämä jatkuu niille, jotka siihen pystyvät.

 

Vakava sairaus vie elämän sivupoluille. Poluille, joille ei kukaan halua edes mennä. Polut voivat olla joskus pelottavia, koska ei voi tietää, mitä mutkan takana on. Viisas lapseni yhä uskoo, että vielä seuraavakin mutka kannattaa odottaa. Poikani voisi valittaa ja itkeä, masentua syvästi, mutta tietää, ettei se auta häntä. Hän uskoo yhä tulevaisuuteen, vaikka ei pysty sinne näkemään. Hän uskoo meidän vanhempien kaikkivoipaisuuteen, että löydämme vielä henkilön, joka pystyy auttamaan. Lapseni ei ole siis luovuttanut, vaikka häntä tavanneet lääkärit ovatkin niin tehneet.

Poikani ei halua käydä etäkoulua tai nähdä opettajaa kotona, eikä hän halua meidän vanhempien tai isoveljen kirjoittavan tehtäviä tai lukevan niitä puolestaan. Hän ei ainakaan halua olla riippuvainen meistä vanhemmista. Hän ei halua pelata enää yhtään peliä kännykällä eikä maata sohvalla ja olla sisällä, kun pihalla olisi maailman paras keli juosta ja leikkiä koiran kanssa. Hän ei halua olla yksin ilman kavereita ja tyytyä vain sisarusten seuraan. Hän ei todellakaan halua kärsiä 24/7 kivuista.

Silti hän joutuu kestämään kaiken tämän, kun ei ole vaihtoehtoja. Vaikka hän haluaisi asioiden olevan ihan toisin, niin hän ei voi valita.

 

Sinun lapsesi voi valita, mitä voi tehdä. Sinä voit valita, miten selviätte tulevista viikoista ja ehkä kuukausista.

Osaathan sinä olla kiitollinen, että lapsesi pystyy tekemään ihan itse etäkoulutehtäviä, pystyy juoksemaan ja tappelemaan sisarusten kanssa, puhumaan kavereiden kanssa puhelimessa tai netissä vaikkei voi tavata, pystyy tekemään kaikkea sitä mitä hän haluaa? Osaahan sinä nauttia siitä lyhyestä ajasta, jonka voit elää vieri vieressä yhdessä rakkaiden kanssa, vaikka se olisikin täynnä työtä ja touhua?

Sinulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin, sinä selvät. Saat elää ja unelmoida taas koronankin jälkeen.

#POTS #dysautonomia #ME/CFS #canyouseemenow? #vaccineinjury

Elina Vuorenmaa

Olen fysioterapeutti, joka on joutunut lastensa vakavien rokotteiden aiheuttamien sairastumisten kautta pettymään maailman parhaana pitämääni terveydenhoitoon. Tavallisten suomalaisten perheiden kaltoinkohtelu ja hätä, lasten heitteillejättö meidän viranomaistemme toimesta on saanut silmäni auki ja ymmärtämään, kuinka syvällä ahdingossa on koko yhteiskuntamme. Tilanne on kestämätön ja suuntaa on muutettava pian, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu