Pari askelta taaksepäin historian lehtien havinaan: Voisiko unohtunut pakkokeino tuoda avun ilmastonmuutoksen hillitsemiseen?

New Yorkissa hiljattain pidettyyn ilmastohuippukokoukseen osallistuvia oli pyydetty saapumaan ”valmiiden suunnitelmien”, eikä ”pelkän puheen” kanssa.

Myös YK:n eilisessä yleiskokouksessa peräänkuulutettiin konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Ilmastohuippukokouksessa puhunut 16-vuotias ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg ilmoitti hiljattain, ettei aio ottaa politiikkaan kantaa, eikä poliittisten suunnitelmien punominen hänen mukaansa ole nuorten vastuulla, koska nuoret ovat vielä ”kouluttamattomia”. Se on aivan totta. Konkreettisia keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, voivat viime kädessä pohtia tiedemiehet, biologit ja esimerkiksi teknologisia ratkaisuja kehittävät tahot. Päätöksiä heidän kuuntelemisestaan tai kuuntelematta jättämisestä tekevät poliitikot.

Kun itse olen pohtinut, mitä tavallinen ihminen voi käytännössä tehdä, mieleen tulevat tietysti yksinkertaiset asiat, kuten kulutuksen vähentäminen ja roskien lajittelu.

Asian laita vaan taitaa olla niin, että suurta osaa ihmisistä ei kiinnosta tehdä mitään ympäristön hyväksi, ellei joku heitä siihen pakota.

Työpaikoilla pakottaminen vielä onnistuu, sillä päättävät elimet voivat laatia työpaikalla noudatettavia sääntöjä ympäristöä ajatellen.  Tavallinen Pekka-perusjätkä saadaan lajittelemaan roskansa, kun kahvihuoneeseen tuodaan erilliset jäteastiat, joihin on kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin, mihin mikäkin kuuluu. Maija meikäläinen saadaan käyttämään julkista liikennettä, kun työsuhdeauto otetaan häneltä pois.

Mutta ympäristöteot eivät saisi jäädä pelkästään työpaikoille. On keksittävä isomman kaavan ratkaisuja. Taloyhtiöiden määräykset jätteen lajittelusta eivät saa ketään vähentämään kulutustaan, mikä puolestaan olisi ensisijaisen tärkeää päästöjen vähentämisen kannalta.

Poliittisia suunnitelmia en minäkään puno, mutta ainoa tavallisia ihmisiä koskeva ”pakkokeino”, joka itselleni tulee mieleen siitä, mitä tämän vallan kolmijaon kultaisessa maassa voitaisiin ilmaston hyväksi lainsäädännön saralla tehdä, on sota-aikana käytössä ollut korttijärjestelmä.

Elintarvikkeiden säännöstelyllä sota-ajan vuodesta 1939 vuoteen 1953 asti  pyrittiin takaamaan kansalaisille välttämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu.

Suomessa puhuttiin yleisesti ”kortilla” olevista tuotteista, joka tarkoitti käytännössä sitä, että tuotteet säännösteltiin siten, ettei niitä saanut ostaa taloutta kohden lain sallimaa määrää enempää.

Voitaisiinko historiaan palata sen verran, että otettaisiin korttijärjestelmä takaisin esimerkiksi lentomatkojen osalta? Lakisääteisesti voitaisiin määritellä, montako lentomatkaa taloutta kohden saisi vuodessa olla. Lentojen varaamisen yhteyteen voisi tulla tunnistautuminen jonkinlaiseen valtion ylläpitämään rekisteriin. Tälläinen järjestelmä voisi olla myös lentoasemalla vaikka lähtöportin yhteydessä. Lisäksi kortille voisi laittaa esimerkiksi elintarvikkeita, joiden hiilijalanjälki on suuri.

Tällaisella menetelmällä voitaisiin ainakin jonkin verran kontrolloida kansalaisten kuluttamista pakkokeinoin, sillä vaikuttaa siltä, ettei riittävän moni tee näitä asioita vapaaehtoisesti.

Menetelmä kuulostaa karskilta, mutta onko meillä loppujen lopuksi enää muuta mahdollisuutta, kuin puuttua kuluttamiseen kovalla kädellä? Ehkäpä tämän korttijärjestelmän perusidea tarjoaisi päättäjille oljenkorren, johon tarttua, kun muut keinot eivät enää riitä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu