Ruoskan ääniä

Pienen paikallisradion toimituksessa oli ruoska seinällä. Mistä lie seksikaupasta hankittu – ja toki sen tarkoitus oli humoristinen: jos jotakuta toruttiin, hän sai leikkimielisesti myös uhkauksen tulla ruoskituksi.

Minulle tuon toimituksen työharjoittelu oli vahvan koulinnan paikka ja ehkäpä voisi sanoa, että jotkut asiat painettiin siellä selkärankaani niin voimakkaasti, että ajoittain olisin voinut kutsua sitä ruoskinnaksi.

Yksi tuossa toimituksessa oppimistani asioista oli kuuntelemisen taito. Se on oma tarinansa, mutta kuten varmasti monet edeltäjäni, sain myös oppitunnin äänenpainoista. Enkä mitä tahansa oppia, vaan saarnan vanhan koulukunnan toimituspäälliköltä, joka oli tehnyt radiotyötä vuosikymmenenien ajan. Koulutus alkoi sanoilla: ”Sinunkin äänenpainosi ovat sellaisia, että niistä tulee heti mieleen, vittuiletko sä mulle?”

Elettiin vuotta 2006 ja toimituspäällikkö kehotti minua kuuntelemaan Ylen TV-uutislähetyksiä – parhaat mallit äänenpainoihin tulivat kuulemma sieltä.

Tyypillinen moka aloittelevalla toimittajalla oli päällikön mukaan nostaa ja laskea äänen painoja siten, että uutisia lukevan ääni aaltoili korkealta matalalle. Päälliköllä oli tähän oma laulava demostraationsa, jonka hän säesti sormellaan kuin kapellimestari. Kaikkien aloittelijoiden kohdalla oli kuulemma tuo sama ”vittuiluääni”.

Mallia tuli ottaa myös vanhoista kunnon ”Suomen tietotoimiston uutisista”. Tätä minä kutsun STT-ääneksi. Siinä äänenpainot olivat niin erikoisissa kohdissa, ettei uutistenlukijan ääni kuulostanut lainkaan luonnolliselta, mutta toimituspäällikön mielestä sellainen ääni oli musiikkia korville.

Työtäni toimituksessa oli tehdä muutaman minuutin pituisia haastatteluja melko vapaamuotoiseen formaattiin, jonka tarkoituksena oli kertoa ”arkisista asioista”. Se kattoi kaiken tavisten harrastuksista paikallisten poliittikkojen päätöksiin tiepiirin määrärahojen käytöstä. Ennen haastattelua radioon luettiin muutaman lauseen juonto siitä, mistä seuraava aihe kertoisi.

Nuorena tyttönä pelästyin ja hämmennyin toimituspäällikön opetusmetodia lukea tämä juonto täydellisellä äänenpainolla. Luin seuraavan juonnon laimealla ja matalalla äänellä, koska pelkäsin ”vittuilevani”.

”Tuo oli väsyneellä äänellä luettu, älä lue noin”, kuului tuomio.

Sitä seuraavalla kerralla luin tekstin omana itsenäni ja hymyillen. En varmasti vieläkään ollut tavoittanut sitä täydellistä Yleääntä, enkä taatusi STT-painotuksiakaan, mutta ääneni oli kuulemma ”aurinkoinen”.

Työharjoittelun opit jäivät selkärankaani pitkäksi aikaa. Elin sen jälkeen reilusti yli vuosikymmenen siinä käsityksessä, että uutiset on luettava vanhalla kunnon tietotoimiston äänellä.

Sitten tapasin Ylellä parikymppisen kesätoimittajan, jonka toverit olivat sanoneet hänelle, ettei tämä kuulostanut lainkaan ”omalta itseltään” TV-uutisjutussa. Kyseinen toimittaja oli lukenut uutisen ilman ”tietotoimiston” painotuksia mahdollisimman luonnollisesti, mutta asiallisesti. Tämä oli saanut hänen ystäviensä korvat hörölleen.

Keskusteltuani tämän toimittajan kanssa ajattelin ensimmäisen kerran ”ruoskaradion” jälkeen, ovatko asiat muuttuneet. Voisiko olla niin, että tietotoimiston äänenpainot ovat jääneet historiaan?

Kyllä. Ajat ovat muuttuneet. Tähän sain varmistuksen Suomen puheopiston opettajalta, jonka luokse minut passitettiin opettelemaan pois vanhoista tottumuksista: ruoskan kera opitut asiat ovatkin jo historiaa. On jälleen aika oppia uutta: on opittava olemaan luonnollinen oma itsensä – höystettynä muutamilla äänenpainon nostoilla olennaisissa kohdissa.

Kun maailma muuttuu, muuttuvat uutistenlukijatkin. Vanha teennäisyys haudataan ja tilalle kaivataan uusia persoonia – sellaisia, joiden ääntä ei ole ruoskittu.

EliseTykkylinen
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu