Toiveikkuus yhteiskunnallisessa keskustelussa

Millaisena näet lapsesi tulevaisuuden? Se on merkityksellinen kysymys, jonka esitän työssäni lastenpsykiatrialla vanhemmille. Lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhde on tässä kohtaa jo usein ajautunut negatiiviselle kehälle, lapsen oireilu on hyvin voimakasta ja perhe on uupuneena kulkenut läpi sekavan palveluverkoston. On välttämätöntä käydä keskustelua aikuisten vastuusta suunnan muutokselle, mutta itsekseen hädässä olevat ei siihen pysty. On suuri voimavara osata hakea apua, silloin kun ei omin voimin selvitä.

Mitä nämä perheet sitten tarvitsevat? Vanhempia on autettava kurkistamaan lapsen oireilun taakse, sinne missä lapsen tarve huolenpidolle, lohdutukselle ja itseään vahvemman aikuisen turvalliselle läsnäololle piileskelee. On otettava vastaan vaikeita vanhemmuuteen liittyviä tunteita ja pyrittävä luomaan niille yhteinen ymmärrys. Tarvitaan ihminen, joka pysähtyy juuri tämän perheen tilanteeseen, kokoaa tarvittavan turvaverkon ja ymmärtää vanhemman omien kokemusten mahdollista vaikutusta keinottomuuteen lapsen oireilun kanssa. Näissä tilanteissa on tärkeintä luoda toiveikkuutta, vahvistaa myönteisellä palautteella uusien toimintamallien opettelua ja kertoa kulkevansa vierellä, kunnes tilanne helpottaa.

Entä millaisena sinä näet Suomen tulevaisuuden? Tämä kysymys tulee nostaa keskusteluun eduskuntavaalien alla ja miettiä millaista hyvinvointipolitiikkaa tarvitsemme? Tulevaisuuden rakentajien eli nuorten ahdistuneisuus, masennus ja yksinäisyyden kokemus on kasvussa. Ei ihme, kun seuraa millaista uuvuttavaa kuvaa me aikuiset maalaamme suorittaessamme urakkaa nimeltä elämä. Poliittinen keskustelu on nykyisin toisten päälle huutamista ja riitelyä, päättäjänä näytät pärjäävän kun huudat omaa näkemystä riittävän lujaa ja tarjoat mielikuvia,joilla ei ole mitään totuuspohjaa. Vuorovaikutus- ja kohtaamistaidot olisi syytä palauttaa kunniaan.

Mielestäni yksilökeskeisyyden ajasta olisi syytä siirtyä yhteisöllisempään suuntaan ja fokus yksilön korjaamisesta tulisi siirtää ennaltaehkäisyyn sekä lasten ja nuorten elinolosuhteiden vakauttamiseen. Kuten elämän kriiseissä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa tarvitaan ennen kaikkea toiveikkuutta.

Toiveikkuutta synnyttäisi yhdessä laadittu hyvinvointistrategia siitä, miten turvattomuuteen vastattaisiin huolenpidolla, terveysongelmiin ja -huoliin saisi mutkattomasti tutkittua, tehokasta hoitoa lähipalveluista ja syrjäytymisuhkaan vastattaisiin ihmisen pystyvyyden kokemusta vahvistamalla osallistamisen kautta.

Tavalliset ihmiset pitää saada mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä kautta päätöksentekoon, jokainen tulee pitää tasavertaisena mukana. Tarvitaan kertomuksia niistä kohdista ihmisten elämässä, kun on ollut suistumassa epätoivoon ja saanut apua. Sotekentällä väki paiskii hommia ihmisten auttamiseksi, toimintoja kehitetään erillään toisistaan, eikä arjen aherruksessa riittävästi pysähdytä miettimään mikä työssä on ollut vaikuttavaa, mitä pitäisi lisätä?

Nyt on pysähtymisen paikka. Kun tulin vanhemmaksi sain ohjenuoraksi kasvatukseen tarjota lapsille leipää ja hunajaa, jossa leipä on sitä arkista huolenpitoa ja hunaja edustaa kaikkea sitä hyvää, mikä tekee elämästä ihanaa. Ei ole yhdentekevää, mitä me aikuiset tulevaisuudesta ajattelemme, eikä se, millä silmin me tämän maan lapsia katsomme. Pahimmillaan tai parhaimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste.