Tulonsiirrot kuuluvat vähävaraisille – eivät kaikille

Yhdeksi ratkaisuksi viime aikojen elinkustannusten nousuun on ehdotettu ylimääräistä lapsilisää. Ehdotus on tehoton ja sellaisena ei lainkaan kannatettava.

Elinkustannusten noustessa valtion tuen on kohdistuttava niihin, jotka sitä aidosti tarvitsevat – kuten muulloinkin. Siis heihin, jotka eivät pärjää ilman yhteiskunnan tukea, jotka tarvitsevat tukea välttämättömien asioiden hankkimiseen. Tämä on yhteiskunnan tärkeä tehtävä. Hintojen noustessa elintaso tulee väistämättä laskemaan, ja valtion tehtäviin ei kuitenkaan mielestäni pitäisi kuulua tukea niitä joilla on riittävästi elämiseen tämänkin jälkeen.

Tuen tarvitsijoihin eivät lukeudu hyvin toimeentulevat lapsiperheet. Kun meillä on progressiivinen verotus jolla otetaan eniten niiltä joilla on eniten varaa maksaa, miksi meillä on olemassa tulonsiirto joka jättää tämän asian kokonaan huomiotta?

Lapsilisät tulisi lakkauttaa kokonaan, ja sen sijaan siirtyä malliin, jossa lapsista saa korotusta niihin yhteiskunnan tukiin joihin henkilö olisi muutenkin oikeutettu (tai nostaa sitä korotusosuuden määrää). Tästä säästyvät rahat voisi kohdentaa niille jotka tukea eniten tarvitsevat. En siis puhu yhteiskunnan tukien leikkaamisen puolesta (ainakaan tässä kirjoituksessa, se että mikä on hyvä tulonsiirtojen määrä ja sopiva määrä yhteiskunnan tukea on oma keskustelunsa, tässä kritisoin ainoastaan sitä miten jo maksettavat tuet on kohdennettu).

Tilanteessa jossa ihmisiä on muutenkin maapallolla liikaa, ei ole mitään syytä että meillä on keinotekoisia kannustimia lisääntymiseen. Hitaasti suppeneva väestö on tila johon talous pystyy kyllä mukautumaan.

Toinen järjetön sosiaalituki on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha. Se ei ainoastaan ole sama kaikille riippumatta siitä mikä on henkilön tarve, se on sitä korkeampi mitä rikkaampi henkilö on kyseessä! Tässä ei ole mitään mieltä. Ansiosidonnaisen idea on sinänsä ymmärrettävä – sen tarkoitus lienee on tarjota ihmiselle aikaa mukautua uuteen taloudelliseen tilanteeseen, ettei kukaan esimerkiksi löydä itseään yhtäkkiä tilanteesta jossa koti on lähtemässä alta. Kuitenkin, sen kesto on tähän nähden äärimmäisen pitkä. Irtisanomisajat ovat Suomessa tyypillisesti pienimmillään 1 kuukausi. Tämä + 3 kuukautta ansiosidonnaista antaisi ihmiselle riittävästi aikaa muuttaa halvempaan kotiin tai löytää uusi työ. 10 kuukautta mitä ansiosidonnaista vähimmillään maksetaan ehdon täyttäville on tarpeetonta ja passivoivaa. Miksi henkilö joka on aiemmin ollut töissä tarvitsisi jotenkin enemmän tukea kuin henkilö joka ei ole ollut? Päin vastoin voisi olettaa että työssä käyneellä voi olla säästöjä tai sijoituiksia jotka auttavat häntä, toisin kuin työssä käymättömällä. Miksi heidän pitäisi olla epätasa-arvoisia yhteiskunnan tuen suhteen? Jos työssä aiemmin käymätön kykenee elämään sillä tuella joka yhteiskunta hänelle antaa, niin lienee myös työssä aiemmin käynyt kykenee? Ja jos eivät kykene, niin sitten perusosa on liian pieni ja sitä pitää korottaa.

Jos ansiosidonnaista leikattaisiin tarkoituksenmukaisemmaksi, niin tyel-maksuja voisi vähentää ja tämä voisi näkyä palkansaajalle isompana käteen jäävänä osuutena ilman että verokertymään tarvitsisi koskea (palkansaajalle vaikutus olisi samankaltainen kuin jos tuloveroa olisi alennettu). Tai veroja voisi vastaavasti korottaa (siten että palkansaajalle jäävä osuus ei muuttuisi, kuin ei myöskään työnantajan maksama summa) ja suunnata nämä rahat työttömyysturvan perusosan korottamiseen.

Kolmas järjettömyys on asumistuki. Miksi vähävaraiset eivät saa päättää itse mihin käyttävät rahansa? Miksi osa siitä on korvamerkitty asumiseen? Asumistuki käytännössä asettaa vuokrille hintalattian, ei ole järkeä vuokrata halvempia asuntoja kuin asumistuen vähimmäismäärä. Miksi tarvitaan erillinen tuki asumiseen sen sijaan että annettaisiin ihmisten itse valita mitä haluavat priorisoida. Kodittomat, jotka todennäköisesti yhteiskunnan apua eniten tarvitsisivat, jäävät myös tämän tuen ulkopuolelle. Olisi järkevämpää jos asumistuki poistettaisiin kokonaan ja rahat suunnattaisiin muihin tukiin jotka sinänsä kohdistuvat samoille ihmisille. Erona vain se että silloin ihmiset itse päättäisivät paljonko rahoistaan käyttävät asumiseen, ja paljonko muihin asioihin. Ja vuokramarkkinoille ei virtaisi valtion rahaa keinotekoisen tulonsiirron muodossa. Ja koska asumistuki on sidoksissa vuoratasoon, niin tuen maksaminen nostaa vuokria kun halpoja asuntoja ei kannata tarjota, ja vuokrien nousu taas nostaa tukea. Asuntomarkkinoille olisi terveellisempää jos tulonsiirto ei olisi naimisissa niiden kanssa.

Kokonaisuutena, kaikkein eniten yhteiskunnan tukea tarvitsevien hyvinvointia voitaisi merkittävästi kasvattaa koskematta valtion menoihin jos jaettavat tulonsiirrot kohdennettaisiin tehokkaasti niitä tarvitseville. Yhteiskunnan tehtäviin kuuluu pitää huolta niistä jotka sitä tarvitsevat, mutta elintason pudotessa markkinaehtoisesti, sen pehmentäminen niille jotka kuitenkin pärjäävät ei ole sen asia.