Gaza Al-Jazeeran silmin

Olen viime päivinä lukenut aika paljon Lähi-idän kriisistä. Normista poiketen olen lukenut myös qatarilaisen Al-Jazeera uutistoimiston artikkeleita, joissa tulokulma on historiallinen ja palestiinalaisia tukeva.

Jos tämä on sinulle – hyvä lukijani – liikaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Jos taas haluat tutustua mitalin toiseen puoleen ja ymmärtää, mistä Al-Jazeeraa on niin paljon kehuttu ja vihattu, kannattaa jatkaa. Lisätietoa saat mm. wikipediasta.

Mitä meidän pitäisi Gazasta tietää?

Viime päivien kirjoittelussa Al-Jazeera on muistuttanut niistä ongelmista, joita ns. Oslon rauhanprosessi 1990-luvun alussa tuotti: yhtäältä se oli neuvokas avaus kahden valtion mallin suuntaan, mutta toisaalta se kyseenalaisti palestiinalaisten oikeudet maihinsa entisen Palestiinan alueella.

Tämän ymmärtämiseksi on kyettävä tekemään ero Naksan ja Nakban välillä. Naksalla viitataan vuoteen 1967, jolloin Israel miehitti Jordanjoen länsirannan, Gazan kaistaleen, Syyrialle kuuluvat Golanin kukkulat ja Siinain aavikon sekä karkotti noin 300 000 palestiinalaista.

Nakballa taas tarkoitetaan noin 700 000 palestiinalaisten massakarkotusta omilta, uuden Israelin valtion alueelle jäämiltä alueilta vuonna 1948. Karkotusten määrällä mitattuna Nakba on siis yli kaksinkertainen vääryys Naksaan verrattuna ja avain Gazan sotien ymmärtämiseen.

Kaksi kolmasosaa Gazan nykyisestä väestöstä on Israelista vuonna 1948 karkotettujen palestiinalaisten jälkeläisiä.  Ja mitä 7.10.2023 israelilaisiin kyliin hyökänneisiin Hamasin terroristeihin tulee, niin he ovat suurelta osin noista kylistä vuonna 1948 karkotettujen pakolaisten pojanpoikia.

Voisiko kytkös nykyisiin vihollisuuksiin olla tätä selvempi?

Ongelma on nyt se, että keskustelua ”kestävästä ja oikeudenmukaisesta rauhasta” käydään ikään kuin Nakbaa ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin palestiinalaisten kokemien vääryyksien historia alkaisi vasta vuodesta 1967, jolloin Israel saavutti nykyiset rajansa ja sotilaallisen valta-asemansa.

Juuri Nakban unohtamisesta seuraa, että Gazassa asuvat palestiinalaiset on sittemmin myös ajatuksellisesti eristetty kansaksi vailla omaa historiaa, vailla omia kansallisia pyrkimyksiä ja kehitysnäkymiä. Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt Israelin ylläpitämään rakenteelliseen väkivaltaan sopeutuminen.

Eräiden lehtileikkeiden perusteella hyvä johdatus tähän väkivaltaan on Ilan Pappen kirja The Biggest Prison on Earth (Oneworld Publications, 2017). En ole itse kirjaa vielä lukenut, enkä tässä suhteessa liene ainoa. Niin vähän suomenkielisiä viitteitä kyseiseen kirjaan löysin.

Gazan erityispiirre on ghettoutuvalle alueelle eristäminen, aivan kuten Varsovassa 1940 – 1943. Tosin sillä erolla, että eristäjinä ovat nyt se sama kansanryhmä, joka 80 vuotta sitten oli eristettävänä. Hyvä esimerkki siitä miten historiallisella syyllä voi olla – ja usein on – historiallisia seurauksia.

Mutta kyllä eräitä erojakin on.

”Terroristien” – erittäin laajasti ymmärrettynä – tappamisen sijaan heidät eristetään muusta maailmasta siten, että heitä ei tarvitse ottaa huomioon muutoin kuin tarkkailtavina ja rangaistavina. Suoraa tappamista vältetään ainakin siihen asti, kun rauhantila on ainakin nimellisesti voimassa.

Perinteisesti tällaista politiikkaa on kutsuttu apartheidiksi, jota Etelä-Afrikka sovelsi alkuperäisväestöönsä 1990-luvulle asti. Myös Israelin harjoittama apartheid lähtee siitä, että koska palestiinalaisväestöstä ei pääse täysin eroon, heidät on alistettava pysyvään periferiaan, ihmisiksi ilman ihmisoikeuksia.

Vaikka toisinajatteluakin esiintyy, suurin osa israelilaisista on tukenut hallitustensa kansanmurhapolitiikkaa siitä yksinkertaisesta syystä, että luvattuun maahan saapuneina sionisteina heidät on opetettu uskomaan, että heillä on rotuun ja pyhiin kirjoihin perustuviin etuoikeuksiin, jotka maan alkuperäisväestöltä on evätty.

Ja jos apartheidin alla olevat alueet eivät kehity, niin vika on aina palestiinalaisissa itsessään. Hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta on Ulkopoliittisen Instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin lausunto, jonka mukaan ”Hamasilla olisi ollut vuosikymmeniä aikaa rakentaa Gazasta vaikka turistikohde”.

Mistä siis ratkaisu näin vahvasti politisoituneeseen ongelmaan?

Vaikka palestiinalaisten keskuudessa on nykyään varsin laaja yhteisymmärrys siitä, että akuutti ongelma on juutalaissiirtokuntien laajentamiseen perustuva kolonialismi, he eivät ole päässeet yksimielisyyteen keinoista vuonna 1948 toteutetun Nakban aiheuttamien vääryyksien korjaamisesta.

Ilman sitä katkeruus on ja pysyy. Suurin osa gazalaisista kokee, Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmaan 194 viitaten, että heillä on oikeus palata kotikyliinsä. Eikä tätä käsitystä selvästikään horjuta edes se, että niin moni maa on sittemmin vetänyt tukensa kyseiseltä päätöslauselmalta.

2000-luvulla USA on myös yhä selvemmin liputtanut laittomien juutalaissiirtokuntien laajentamisen puolesta vuonna 1967 vallatun Länsirannan alueella. Tätä tarkoittaen on puhuttu mm. siirtokuntien ”luonnollisen kasvun” turvaamisesta.

Ei siis kovin yllättävää, että katkeruus on purkautunut toistuvasti toinen toistaan epätoivoisempiin operaatioihin. Aivan niin kuin juutalaisten kapina Varsovan ghetossa natsimiehityksen aikana vuonna 1943. Eikä natsien toiminta silloin laadullisesti paljon poikkea siitä, mitä Israel tekee Gazassa tänään.

Mutta Israelin politiikalla on myös tukijansa.

Sekä EU että USA ovat tiukasti Israelin ”puolustuksellisten” toimien takana. Naksan ja Nakban kaltaisista ongelmista ne eivät suostu enää puhumaan ja luottavat siihen, että Israelin sotilaallinen ylivoima pakottaa palestiinalaiset jatkossakin peräytymään kansainvälisoikeudellisista vaatimuksistaan.

No, ehkä sellainen tulema on taas kerran tarjolla. Mutta vaikka niin kävisi, vihollisuudet eivät Lähi-Idästä tuskin katoavat niin kauan kuin Naksan ja Nakban seurauksia ei korjata. Se, että Joe Biden ja Ursula von der Leyen eivät tätä ymmärrä, kielii siitä, että arvot ja intressit eivät kohtaa.

Omana kommenttina toteaisin, että on ihan terveellistä huomata, että kun etupiiriä koskevat intressit ja kansainvälisoikeudelliset periaatteet ajautuvat ristiriitaan, jälkimmäinen saa luvan väistyä. Toisin kuin esimerkiksi Ukrainan sodan osalta on isoon ääneen julkisuuteen huudettu.

Tätä tarkoittaen Al-Jazeera puhuu kaksoisstandardeista.

Palestiinalaiset kertovat odottavansa kansainvälisen yhteisön tukevan taisteluaan oikeuden ja vapauden puolesta täsmälleen samalla tavalla kuin se on tukenut Ukrainan vastarintaa Venäjän hyökkäystä vastaan. Näin ei kuitenkaan ole tapahtumassa, ei ainakaan perinteisen lännen osalta.

Ilman kaksoisstandardeja – yhdet ukrainalaisille, toiset palestiinalaisille – länsi ei selvästikään kykene ylläpitämään valittua rintamalinjaa ”demokraattisten” ja ”autoritääristen” valtioiden välillä. Se, mikä Ukrainassa on julmaa hyökkäyssotaa, on Gazassa puolustuksellinen sotilaallinen operaatio.

Voi olla, että olen edellä syyllistynyt asioiden yksinkertaistamiseen. Mutta se johtuu varmasti minusta itsestäni, ei niinkään Al-Jazeeran uutisoinnista. Myös länsimaisen mittapuun mukaan se on varsin analyyttistä ja hyvin jäsenneltyä.

Kuinka yksipuolinen näkemyksemme Gazasta olisikaan, jos Al-Jazeeraa ei olisi.

Erkki Laukkanen