Pari pointtia Suomen varovaisesta ulkopolitiikasta

Maailman enemmistön kannasta poiketen Suomen istuva hallitus ei ole ottanut kantaa Palestiinan valtion perustamisen puolesta. Sana, jolla tätä sivullisuutta on perusteltu, on ”varovaisuus”. On mm. annettu ymmärtää, että näin menetellen Suomi välttää syytöksen antisemitismistä.

Erityisesti meneillään olevan Gazan sodan aikana Suomi on ollut varovainen Israelin sotatoimiin kohdistamassaan kritiikissä ja pidättäytynyt äänestämästä YK:n ensimmäisen Gazan sotaa koskevan tulitaukoesityksen puolesta. Eikä linja ole siitä sittemmin kirkastunut.

Mihin tämä varovaisuuspuhe oikein perustuu?

Minun nuoruudessani 1970-luvulla oli mahdollista tehdä ero sionismin ja semitismin välillä. Oli esimerkiksi mahdollista kritisoida palestiinalaisten asuttamien maa-alueiden pakkolunastamista juutalaisvaltion käyttöön leimautumatta samalla juutalaisvastaiseksi, antisemitistiksi.

Käsitteellisesti sen pitäisi olla mahdollista myös tänään, mutta käytäntö on toinen. Jos tuomitset Israelin laittoman miehityksen esimerkiksi 1967 valloitetulla Länsirannalla, sinut vuorenvarmasti tuomitaan antisemitismistä kaikkine siihen liittyvine seurauksineen.

Ja mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, niin puhe symmetrisestä ja sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä menettää helposti merkityksensä, kun tarkasteltavaksi tulee Israelin valloitusten tuomittavuus ja palestiinalaisten oikeus omaan valtioonsa.

Miten tähän on tultu?

Alan kirjallisuudessa (mm. täällä ja täällä) asia on varsin seikkaperäisesti perattu. Mutta juuri siksi ei voi kuin ihmetellä sitä teosofista, valitun kansan raamatullisiin erioikeuksiin perustuvaa tarinointia Lähi-Idän ainoasta demokratiasta, joka Suomenkin ulkopoliittisen puheen kaikupohjaksi on nyt tullut.

Ja vaikka sama tarkoitushakuinen kehyskertomus on saanut vankan jalansijan myös monissa muissa länsimaissa, Suomessa sionismista näyttäisi tulleen uuden ulkopolitiikkamme kulmakivi. Eikä Gazassa menossa oleva kansanmurha näyttäisi kyseenalaistavan ulkopolitiikkamme sionistista painotusta.

Historiallisesti katsoen ei tietenkään ole harvinaista, että Herran kansa ottaa myös herrakansan roolin. Mutta aina näin pääsee käymään, kansainvälinen oikeus menettää ohjausvaikutuksensa ja tilalle tulee jotakin spekulatiivista, globaalista valtapolitiikasta johdettua tarinointia arvopohjaisesta realismista.

Otetaan esimerkiksi nämä asehankinnat Israelista.

Yhtäältä niistä tulisi pidättäytyä siksi, että Israel on ekspansiivinen ja sotaa käyvä maa. Mutta toisaalta ei pidäkään, koska Israelista hankitut aseet ovat parasta, mitä rahalla saa. Eikä USA:lla, Suomen tärkeimmällä liittolaisella, ole mitään näitä hankintoja vastaan. Isossa kuvassa ne palvelevat samaa liittokuntaa, länttä.

Mutta ei varmasti ole sattumaa, että Israelista hankituilla asejärjestelmillä on melkein aina jokin raamatullinen viite, kuten Samson, Jericho, David ja Cabriel, joista ainakin kaksi viimeksi mainittua – ilma- ja meritorjuntaohjus – on hankittu myös Suomeen. Myös sotilasoperaatioita on nimetty vastaavalla tavalla.

Raamatullisella nimillä on tavoiteltu suuren yleisön hyväksyntää Jumalan valitseman kansan historialliselle tehtävälle. Ja samassa tarkoituksessa niitä Suomessakin on käytetty. Näin Israelista ostetut aseet saadaan näyttämään ikään kuin Jumalan kuittaamina asehankintoina.

Kun siis tilaat aseesi Israelista, saat kaupan päälle ikioman evankeliumin. Ja jos ruumiita sattuu tulemaan – ja niitä totisesti on tullut – niin nehän ovat vain filistealaisiin rinnastettavia, Israelin ikuisia viholliskansoja, joiden kuuluukin kuolla.

Oma merkityksensä on toki myös sillä, että Israelista ostetut aseet ovat uusinta uutta, monissa tuoreissa sodissa ja konflikteissa testattuja. Mutta lähes aina testijoukkona on ollut se kansa, palestiinalaiset, joiden oikeutta omaan valtioon Suomi ei siis omaa ”varovaisuuttaan” alleviivaten halua vieläkään tunnustaa.

Ei siitäkään huolimatta, että sodankäynti Israelin ja palestiinalaisten alkaa muistuttaa Suomessa talvella 1596–1597 käytyä nuijasotaa, jossa kapinaan nousseet talonpojat mieluummin tapattivat itsensä kuin suostuivat jatkamaan silloisen sota-aatelin alistamina.

Valmius vaikka kollektiiviseen itsemurhaan näyttääkin olevan lähes ainoa asia, jota terrorismin vastaista ”epäsymmetristä” sotaansa käyvä länsi nyt kavahtaa. Näin ei siis pitänyt käydä. Tiedon odotettavissa olevista tappioista – ehkä yhden suhde sataan – piti taata rauha myös maailman suurimmassa avovankilassa.

Ongelma on nyt se, että 2000-luvulla palestiinalaisten alistamisesta on tullut entistä selvempi osa konservatiivista sivilisaatiopolitiikkaamme. Olisi väärin sanoa, että ongelma on syntynyt Suomen nykyisen hallituksen aikana. Mutta nykyisen hallituksen aikana suunta on selvästikin voimistunut.

Onko Suomen ”varovaiselle” ulkopolitiikalle siis katetta?

Eipä juuri. Pidättäytymällä Palestiinan valtion tunnustamisesta Suomi pikemminkin eskaloi kuin ehkäisee eskaloitumista. Eikä Lähi-idän kriisin sovittelulla selvästikään ole enää edes sitä merkitystä, mitä Suomen ulkopoliittiselta puheelta on perinteisesti edellytetty.

Jos joku todellakin näkee tässä jotakin periaatteellisesti kestävää, olisi kiva kuulla. Itse en siihen yksinkertaisesti kykene.

Erkki Laukkanen