Terveyskeskukset ovat terveydenhuoltomme kulmakivi

Terveydenhuoltomme kulmakivi.

Soteuudistuksen tiimoilta on havattavissa ainakin median osalta taisteluväsymystä. Radiohiljaisuus tästä suomalaisessa mittakaavassa valtavasta hankkeesta on huomattavaa Sipilän hallituksen yrittämän loppuhuipennuksen jälkeen.

Moni poliitikko ja kommentaattori puhuu asian tiimoilta lähinnä terveydenhuollon uudistamisesta. Olenkin yllättynyt siitä, kuinka monelta on unohtunut, että uudistuksen nimessä on yhden sijasta kaksi lyhennettä: “so” ja “te”. Sosiaalihuolto on nimittäin kriittinen osa uudistusta.

 

Karkeasti arvioituna 20 % terveydenhuollon asiakkaista aiheuttaa 80 % kustannuksista. Tämä joukko koostuu pitkälti vähävaraisista ja moniongelmaisista potilaista. Useilla heistä on monia toimintakykyyn ja elämänlaatuun vaikuttavia sairauksia ja esimerkiksi niiden aiheuttaman heikentyneen työkyvyn aiheuttamia taloudellisia ongelmia. Jos soteuudistuksella halutaan saada aikaiseksi kustannussäästöjä, on siis aivan ensiarvoisen tärkeää, että uudistuksessa annetaan erityinen painoarvo tämän asiakasryhmän tukemisen tehostamiselle.

 

Yhteistä näille asiakkaille on myös se, että he ovat käytännössä aina perusterveydenhuollon asiakkaita. Valitettavasti on käynyt niin, että vääristyneiden kannustimien johdosta sotesta vastaavat kunnat ovat optimoineet talouttaan säästämällä perusterveydenhuollosta.

 

Perusterveydenhuollosta säästäminen on kuitenkin ollut kriittinen virhe: nämä moniongelmaiset potilaat nimittäin hyötyisivät juuri vahvasta perusterveydenhuollosta ja potilaan tuntevista tutuista työntekijöistä, kuten omalääkäristä, -hoitajasta ja omasta sosiaalityöntekijästä, joiden avulla voitaisiin toteuttaa hoidon laatua parantavaa ja kustannuksia vähentävää integroivaa hoitomallia.

 

Kun perusterveydenhuolto on resurssipulassaan ruuhkautunut, on se aiheuttanut laajakirjoisia ongelmia. Virkoja ei ole vuosikymmenten saatossa lisätty läheskään tarpeeksi perusterveydenhuoltoon, jolloin taitavat lääkärit ovat alkaneet paeta rajusti kasvaneen työtaakan myötä “suolakaivoksiksi” muuttuneista terveyskeskuksista. Lisäksi lääkäreitä ajaa pois perusterveydenhuollosta huono seniorituki uraansa aloitteleville lääkäreille, mikä olisi erityisen tärkeää laajaa asiantuntemusta vaativassa yleislääkärin tehtävässä, sekä työn huono organisointi.

 

Huonosti toimivat potilastietojärjestelmät (joista voisi tehdä oman kirjoituksensa) ja tukihenkilöstön karsiminen terveydenhuollosta ovat hyviä esimerkkejä monien kuntien surkealla tolalla olevasta johtamisesta, jossa ei nähdä metsää puilta. Kunnan taloudelle kalliit, korkeasti omaan työhönsä koulutetut lääkärit on laitettu tekemään sihteerin, hoitajan ja tekstinkäsittelijän töitä, jolloin varsinaista työaikaa jää huomattavan vähän itse lääkärin työn harjoittamiseen eli potilaan tutkimiseen ja diagnosointiin.

 

Yksityisessä terveydenhuollossa moni toimija on järjestänyt hoidon paljon kustannustehokkaammin: sihteeri kirjaa potilaan tiedot, hoitaja valmistelee potilaan lääkärin vastaanottoa varten, lääkäri tutkii potilaan ja sanelunpurkaja kirjaa lääkärin sanelun potilastietojärjestelmään. Näin saadaan tehostettua lääkärin työtä huomattavasti ja tehtyä siitä samalla mielekkäämpää kaikille osapuolille. Tässä kunnilla olisi paljon opettelemista.

 

Myös kokeneempien lääkärien tuki uusille yleislääkäreille tulisi ehdottomasti järjestää. Kokeneiden terveyskeskuslääkärien pitäisi saada käyttää työaikaansa nuorempien kollegoiden tukemiseen ja isommissa terveyskeskuksissa voisi olla jopa varsinainen kouluttajalääkärin virka. Näin seniorilääkäreiden kokemus ja tietotaito saataisiin kaikkien lääkärien käyttöön.

 

Seniorituki yhdessä työn paremman organisoinnin kanssa houkuttelisi nuorempia lääkäreitä lääkäripulasta kärsiviin terveyskeskuksiin ja parantaisi muutenkin hoidon laatua. Tällöin myös lääkäreiden vaihtuvuus vähenisi, jolloin terveyskeskuslääkärit tuntisivat potilaansa paremmin ja järjestelmä muistuttaisi enemmän omalääkärijärjestelmää, joka on tutkitusti erittäin kustannustehokas ja vaikuttava tapa järjestää perusterveydenhuolto.

 

Lääkäri ei ole kuitenkaan ainut vastuussa oleva ammattilainen, joka voi auttaa moniongelmaista asiakasta. Tässä sosiaalihuollon ja erityisesti potilaan tuntevan sosiaalityöntekijän rooli korostuu.

 

Eräskin lääkäri kommentoi tilannetta vapaasti lainaten näin: “Vastaanotolleni tulee usein tietynlaisia asiakkaita, kuten monilapsisen perheen ruuhkavuosia elävä äiti, joka tulee vastaanotolle valittaen väsymystä. Tutkimusten ja verikokeiden jälkeen ja havaittuani äidin olevan terve tulee väistämättä mieleen, että tässä tarvittaisiin pikemminkin sosiaalityöntekijää järjestämään esimerkiksi lastenhoitoapua uupumisen partaalla olevalle äidille. Nyt käy kuitenkin usein niin, että asiakas jää ilman apua, ja lopulta hän uupuu, masentuu ja joutuu sairaslomalle, usein pitkällekin, mikä aiheuttaa asiakkaalle inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnalle suuret kustannukset. Tämä ei voi olla yhteiskunnan eikä asiakkaan kannalta tarkoituksenmukaista toimintaa.”

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon, mielellään myös suun terveydenhuollon integroiminen kokonaisvaltaiseksi paketiksi on siksi aivan kriittisessä osassa soteuudistuksessa. Kansan suussa – ehkä syystäkin – arvauskeskuksen nimen saaneet terveyskeskukset tulisi uudistaa asiakkaita kokonaisvaltaisesti palveleviksi palvelukeskuksiksi. Lääkäreiden, hammaslääkäreiden, hoitajien, sosiaalityöntekijöiden ja muiden ammattilaisten tulisi muodostaa moniammatillisia tiimejä, joissa yksittäisellä asiakkaalla on selkeät vastuuhenkilöt, kuten omalääkäri, hoitaja ja oma sosiaalityöntekijä, jossa ammattilainen voi konsultoida toista tai ohjata asiakkaan hänen vastaanotolleen tarpeen niin vaatiessa. Erityisesti tulisi välttää tilannetta, jossa potilas on ”ei-kenenkään” vastuulla.

 

Palvelukeskusten ja niissä muodostettujen tiimien avulla olisi mahdollista toteuttaa sinänsä vaikeasti saavutettava tavoite yhtäaikaisesta asiakkaiden hoidon laadun parantamisesta ja kustannusten pienentämisestä integratiivisen hoidon ansiosta.

 

Lisäksi palvelukeskuksiin olisi mahdollista ja kannattavaakin tuoda erikoislääkäreitä erityisesti sellaisilta erikoisaloilta, joissa ei tarvita sairaalan tukitoimintoja, kuten psykiatreja, sekä muita terveydenhuollon ammattilaisia, kuten ravitsemusterapeutteja. Näiden ammattilaisten sijaitseminen saman katon alla helpottaisi hoidon organisointia ja madaltaisi kynnystä toteuttaa tutkitusti erittäin tehokasta integroivaa hoitomallia varsinkin moniongelmaisten asiakkaiden kohdalla.

 

Lyhytpsykoterapian tarjontaa tulisi Terapiatakuu-kansalaisaloitteen mukaisesti lisätä reilusti ja tuoda se terveyskeskuksiin, koska on olemassa vakuuttavaa tutkimusnäyttöä, että nopeasti elämän kriisitilanteissa aloitettu lyhytkin psykoterapia on erittäin tehokasta ja se ehkäisee mielenterveysongelmien syvenemistä vaikea-asteisiksi, joiden hoitaminen on erittäin kallista ja tulokset silti melko huonoja verrattuna nopeasti ja matalalla kynnyksellä aloitettuun hoitoon.

 

Vääristyneiden kannustimien ehkäisemiseksi vallan ja vastuun keskittäminen samoille yksiköille on ensisijaista. Nyt kunnilla on vääristyneet kannustimet toteuttaa potilaan hoitoa, mikä johtaa lopulta kaikkien osapuolten kannalta haitalliseen tilanteeseen.

 

Virallisissa selvityksissä on todettu 5-12 soten itsenäisesti järjestävän maakunnan toteuttavan tämän tavoitteen parhaimmin. (Tässä välissä tulee ikävä romutettua läänijärjestelmää.) Viiden maakunnan, tai pikemminkin läänin perustana toimisivat alueiden yliopistolliset sairaalat, joihin vaativin hoito olisi keskitetty. Toisaalta 12 maakunnan tapauksessa mukaan johtovastuuseen otettaisiin myös laajan päivystyksen keskussairaaloita.

 

Maakuntien on oltava väestöpohjaltaan tarpeeksi isoja, jotta ne kykenevät järjestämään kaikki tarvittavat palvelut. Tässä suhteessa keskustan markkinoima ja valitettavasti hallitusohjelmaan hyväksytty 18 maakunnan malli on ongelmallinen: samat velvoitteet ja oikeudet ollaan antamassa alle sadantuhannen asukkaan maakunnalle ja 1,6 miljoonan asukkaan Uudellemaalle. Pienempi määrä maakuntia auttaisi huomattavasti niitä vastaamaan asiakkaidensa tarpeisiin väestöpohjan ollessa tarpeeksi laaja. Nykyisellä mallilla erityisesti Uusimaa tarvitsee erillisratkaisun soten toteuttamiseen uniikin väestörakenteensa ja laajan väestöpohjansa johdosta.

 

Yksityinen terveydenhuolto on mielestäni kannattavaa säilyttää julkista terveydenhuoltoa tarvittaessa täydentävänä osana ja eräänlaisena vuotokanavana, jonne asiakkaat voivat hätätapauksessa hakeutua, mikäli paikallinen julkinen sairaanhoito ei jostain syystä toimi kunnolla. Yksityisen terveydenhoidon kelakorvauksia on kuitenkin mielestäni syytä hiukan pienentää, koska niitä käyttävät lähinnä hyvinvoivat ja hyvätuloiset, jotka voivat aivan hyvin käyttää myös julkisia palveluita tai halutessaan nopeampaa palvelua maksaa ylimääräistä jonon ohittamisesta.

 

Meillä on maailman paras erikoissairaanhoito, mutta perusterveydenhuolto on päässyt rapistumaan vuosikymmenien saatossa. Perusterveydenhuollon rooli on kuitenkin korvaamaton erikoissairaanhoidon tarjoaman hoidon koordinoinnissa ja asiakkaiden kokonaistilanteen hallinnassa, mikä pätee erityisesti kaikkein huonoimmin voivien potilaiden kohdalla. Antakaamme siis terveyskeskuksille se arvo, mikä niille maailmankuulun suomalaisen hoidon kulmakivinä kuuluu.

EsaOksman

Yhden miehen sotaa ilmastonmuutosta vastaan käyvä helsinkiläistynyt savolainen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu