Heil Parcham ja Khalq, meil taistolaiset ja revarit. Neuvostopolitiikka 70-luvulla ja Afganistanin miehitys

Siinä missä 70-luvun kommunistista liikettä Suomessa leimasi jako kahteen Suomessa, samaa tapahtui Afganistanissa.

Meidän taistolaiset tahtoivat suoraa toimintaa, toivoivat että vallankumouksellinen tilanne syntyisi ja päästäisiin tositoimiin.  Valitettavasti porvariin voi hiukan sattua kun suolet päästetään pihalle, mutta se olisi ollut historiallinen välttämättömyys.  Taistolaiset olivat suurelta osalta opiskelijoita, hyvien perheiden lapsia, joilla ei känsiä käteen ainakaan työnteosta ollut tullut.  Taistolaiset lukivat Tiedonantajaa ja Kulttuurivihkoja.

Revarit toisaalta olivat luonteenomaisesti rasvanahkaduunareita, jotka olivat jo äidinmaidossa imeneet tiedon että tässä maassa on jotain mälsää.  Parempaa liksaa nyt vähintään pitäisi saada.  Perusrevari oli muurari joka kävi töissä Ladalla ja piti mersuaan tiilitalonsa pihalla.  Revarit lukivat Kansan uutisia.

Neuvostoliitto olisi mielellään nähnyt että nämä kaksi toistensa kanssa kiistelevää ryhmää olisivat yhdistäneet voimansa ja Suomesta olisi tullut sosialistinen valtio.  Hiukan siinä olisi vallankumoustakin tarvittu, mutta Neukkula olisi voinut antaa sivustatukea.

Vallankumouksellinen tilanne oli aika täpärällä, kansa oli saatu uskomaan Neuvostoliiton järjestelmän erinomaisuuteen melko laajasti.  Tai sellainen mielikuva venäläisille oli syntynyt.  Eivät tietäneet silloin että edistyksellisen lehdistön toitottomien mielikuvien takana suomalaiset olivat jo tottuneet elämään kahden totuuden kanssa, reaalitotuuden ja juhlapuheiden totuuden kanssa.

Siinä missä Suomen vasta odotettiin kypsyvän Neuvostoliiton syliin, tapahtumat Afganistanissa olivat paljon valmiimmassa tilassa

Parcham ja Khalq

Samalla tavoin kuin Suomessa, Afganistanissa kommunistit jakautuivat kahteen leiriin.

Parcham (Lippu) koostui kaupunkilaisista, ja heidän mukaansa kansaa on sivistettävä, luotava teollisia työpaikkoja ja edettävä maltillisella vauhdilla kohti kommunismia.  Marksistisen opin mukaan edes hitunen kapitalismia pitäisi laittaa väliin ennen kuin hypätään feodalismista sosialismiin.

Afganistanin yhteiskunnan kehitysvaihetta nimittäin voi hyvin nimittää feodalistiseksi.  Itse asiassa jopa esi-feodalistiseksi.

Maaseudun osalta idea oli, että maa otettaisiin ensin maanomistajilta ja jaettaisiin maalaisille.  Vasta myöhemmin maat otettaisiin maalaisilta takaisin ja muodostettaisiin maista kolhooseja.  Tästä myöhemmästä vaiheesta ei ollut tarpeen hiiskua tässä vaiheessa.

Parchamin johtohahmo oli Babrak Karmal.

Khalqin kannattajakunta (Khalq, Kansa) puolestaan koostui sivistymättömistä maaseudun asukkaista.  Nämä eivät olleet kiinnostuneita odottamaan hetkeäkään yhteiskunnan kehittymistä.  Kurkut auki vaan maanomistajilta ja maat maalaisille.  Tai tarkkaan sanoen ei pitäisi teeskennellä että maata edes annettaisiin maajusseille, vaan maista muodostettaisiin välittömästi kolhooseja, joissa maalaiset saisivat työskennellä.

Khalqin johtohahmoja olivat presidentti Mohamed Taraki ja Afizullah Amin.

Taiteilua kahden ryhmän välillä

Kahdesta lapsesta toinen on usein rakkaampi, näin Neukkulallekin.  Suomessa taistolaiset olivat lähempänä sydäntä ja oli harmillista miten nämä Suomen kaksi kommunistista ryhmää eivät voineet sopia ja alkaa taistella yhteisen sosialistisen tulevaisuuden puolesta.  Näihin riitoihin oikeastaan sammui Neukkulan tavoite liittää Suomi sosialistiseen rintamaan.

Mutta vahinko ei ollut suuri, sillä Suomen poliittinen eliitti oli täysin Neukkulan taskussa.

Afganistanissa kahden kommunistisen ryhmän välit olivat vielä kireämmät.  Siinä missä Suomessa yliopiston kuppilassa riitelevät suuntaukset vielä saattoivat ynähtää tervehdyksen kilpailevan sektion jäsenelle, pidettiin Kabulissa kättä taskussa puukon kahvassa.

Neukkulalle Parcham olisi ollut oikeaoppisempi ja rakkaampi mutta Khalq oli voimakkaampi ja väkivaltaan valmiimpi ryhmä.

Lyhyt kertaus menneestä

1930-luvulta lähtien Afganistanin lähin yhteistyökumppani oli ollut Neuvostoliitto.

Neuvostoliittoon oli hyvä välit ja paljon apua saatiin Neuvostoliitosta.  Shaahi Mohamed Zahirin kautta nimitettiin kultaiseksi kaudeksi.  Se kesti vuoteen 1973.  Silloin vallan kaappasi verettömästi pääministeri Zaud.

Vielä Zaudin kaudella Kabulissa hipit viettivät aikaansa pössytellen, kaupat olivat täynnänsä houkuttelevia tavaroita ja koulutytöt kulkivat minihameissa.  Mutta mustat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle.  Kauppa Neuvostoliiton kanssa kolminkertaistui.  Zaudin hallintotapa oli diktatorinen, Afganistanista kehittyi diktatuuri.

Zaud syrjäytettiin kommunistisessa kaappauksessa vuonna 1978, niinsanotussa Huhtikuun vallankumouksessa ja tästä jotkut laskevat Neuvostoliiton intervention alkaneen.  Näin ei voida kuitenkaan sanoa, sillä Brezhnev ei tiennyt koko kaappauksesta todistettavasti mitään.

On mahdollista että Neukkulassa toinen käsi ei tiedä mitä toinen käsi tekee (kuten usein), mutta on luultavaa ettei KGB:kään ollut vallankaappauksen takana.  Ainakaan kukaan keskuskomitean johtajista ei tiennyt että KGB:llä olisi mitään asian kanssa tekemistä.

Vallankaappauksen/kumouksen tehneet asettivat Afganistanin presidentiksi Mohamed Tarakin.

Pian vallankumouksen jälkeen alkoi Parcham-kommunistien puhdistus.  Johtohahmoja lähetettiin ulkomaille lähettiläiksi, mutta vähäisempiä johtohenkilöitä murhattiin isolla kädellä.

Parhaimmat tavoitteet

Kommunistit asettivat heti tavoitteensa.  Naisten tasa-arvo ja tyttöjen oikeus koulutukseen olivat korkealla sijalla prioriteeteissa.  (kuulostaako tutulta?).

Mutta sitten kävi kuten aina

Kansandemokratioissa tavoitteet olivat aina mitä parhaimmat mutta toteutus sakkasi joka kerta.

Uskonto

Neuvostojohtajien käydessä vallankumouksen tapahduttua Kabulissa, neuvostovieraat ihmettelivät miten ihmiset käyvät niin paljon moskeijoissa.   Taraki vastasi siihen että katsotaanpa vain puolen vuoden kuluttua, niin kukaan ei käy enää moskeijoissa.

Heratin kapina

Uudistusten suututtamat kansanjoukot hyökkäsivät äkkiarvaamatta venäläisten asiantuntijoiden ja asennusmiesten kimppuun Heratissa.  Monet onnistuivat pakenemaan hurjistuneita väkijoukkoja, mutta eivät kaikki.

Väkivaltaisuudet levisivät muuallekin maahan.

Moskovasta yritettiin tiedustella, mikä on tilanne, mutta pitkään vakuuteltiin tilanteen olevan hallinnassa. Sitten pyydettiinkin jo sotilaallista apua.

Pitkin hampain

Brezhnevin ensimmäinen tokaisu oli, että afgaanikommunistit haluavat meidän menevän sotimaan heidän puolestaan.  Ei käy.  Oli ihan selvää, että sotimisesta tulisi melkoinen mainehaitta Neuvostoliitolle.  Eikä pitkän aikavälin tuloksistakaan ollut varmuutta, kun paikalliset kommunistit olivat niin riitaisia.

Päätös

Tilanne monimutkaistui kun presidentti Taraki murhattiin palatsissaan.  Hafizullah Amin kaappasi vallan.  Tilanne alkoi mennä sekavaksi riitelevien kommunistien välillä ja kun vielä maalaiset jatkoivat mellakointiaan.

Lopulta päätettiin lähteä rauhoittamaan tilannetta.  Kuudeksi kuukaudeksi, korkeintaan vuodeksi.

Ihan ensimmäiseksi pommitettiin Heratia.  Noin 30 000 kuolonuhria.  Isolla sihdillä aloitettiin ja jatko oli samaa luokkaa.

Loppujen lopuksi projektissa vierähti sitten kymmenen vuotta.

Vertailu

Neuvostoliiton kunniaksi on sanottava että tavoitteet olivat jossakin määrin realistisia eikä Afganistaniin menty kostonhimosta.  Tavoite oli rauhoittaa maa ja poistua heti kun yhteiskunnallinen kehitys (heidän haluamallaan tavalla) on taas raiteillaan.

Neuvostoliitolla oli myös paljon realistisempi näkymä tilanteeseen, sillä läheisissä neuvostotasavalloissa, Turkmenistanissa ja Tadzhikistanissa olot eivät valtavasti poikenneet Afganistanin oloista.

Yhdysvaltain lähtö taistelemaan talibaneja vastaan on toista maata.  Jo lähdön hetkellä tiedettiin että nyt lähdetään iskemään paskat pihalle koululuokan heikoimmalta oppilaalta.

Vain hyvällä mielikuvituksella varustettu voi sanoa että talibaneilla olisi ollut mitään osaa 9/11-tapahtumiin New Yorkissa.

Mikäli tiedustelutietoa kukaan jaksoi lukea Valkoisessa talossa, olisi selvinnyt pian että talibanit olivat sen hetkisen yhteiskunnan rakentava voima, jota olisi pitänyt hellästi ohjata kohti parempaa yhteiskuntaa, ei vetää niiltä nokkaa verille.

Toisaalta, tehokas propagandakoneisto lännessä pian onnistui luomaan mielikuvan että talibanit ovat jotain erillistä Afganistanin todellisuudesta.  Kun talibanit itse asiassa ovat todellisuuden kovaa ydintä.

Paljon propagandamateriaalia on valmistettu todistamaan talibanien pahuutta.  Kun todellisuudessa ero ei ole mainittava naapurimaiden tilanteeseen nähden.  Se on juuri sen verran takapajuisempi kuin Afganistan on muutenkin takapajuisempi naapureihin verrattuna.

Nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tilanne on vain entistä epävakaampi.

Saa täydentää ja korjata, tilanteen kehittyminen on ollut monipolvinen ja näin lyhyessä esityksessä on pakko oikoa tapahtumien mutkia ja yksinkertaistaa, muutoin kirjoituksesta tulisi aivan liian pitkä.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu