Kaksi erilaista näkemystä elämänkaaresta, Topeliuksen ja kulttuurimarksilaisen

Kulttuurimarksilainen ja nykyisin muutenkin tyypillisin käsitys elämänkaaresta on sellainen, että ihminen ylenee lapsesta aikuiseksi, laskeutuakseen vanhuksena jälleen lapsen tasolle.

Alun avuttomasta ja ymmärtämättömästä housuihin kakkaavasta lapsesta kehittyy kykenevä aikuinen, jonka merkittävin suorituskyky keskittyy nuoreen aikuisuuteen.  Jo keski-ikäinen on parhaat päivänsä nähnyt ja vanhus painuu kiusallisine vaivoineen unohdukseen, ja alenee lopulta lapsen tasolle ja kakkaa taas housuihinsa ennen surkeaa kuolemaansa.

Elämänkaari on keskikohdaltaan nouseva ja muodostaa kaaren.

Jokainen ajaa vain omaa etuaan, joten vanhuksia ei pidä päästää päättämään oikeastaan mistään asioista.

Ja koska he kumminkin kohta kuolevat, vanhukset ovat taipuvaisia ratkaisuihin, joilla ongelmia siirretään vain sen verran että vanhukset itse kerkiävät kuolla pois ennen kuin lanta osuu tuulettimeen täydellä teholla.

Topeliuksen näkemys

Topelius kuuluu aikakauteen jota kutsutaan kultaiseksi kaudeksi (ainakin kulttuurin kehittymisen suhteen).  Kansakunta kehittyi nopeaan sekä kulttuurin että talouden saralla ja Topeliuksen aikana laskettiin ne peruskivet joiden varaan suomalaisuus rakentui.

Ajalleen tyypilisesti Topelius uskoi jumalaan, mikä on nykyään katoavaa kansanperinnettä.  Nykyään uskotaan ilmastonmuutokseen.  Ilmastonmuutos on lopulta lohduton uskonto, sillä jokainen ajatteleva ihminen käsittää ettei tuhoa voi välttää jos asia on mitenkään riippuvainen ihmisen vaikutuksesta ilmastoon.

Tämä nykyinen ilmastouskonnollinen liike on kyllä vahva, perättömyydestään huolimatta.

Elämänkaari Topeliuksen esittämänä

Zacharias Topeliuksen mukaan lapsi syntyy lähellä jumalaa, korkealla.  Lapsi näkee ja ymmärtää tunteilla jotka aikuinen unohtaa ja joita ei enää tunnista miten ne ohjaavat toimintaa.  Lapsi näkee kauas ja korkealta.

Lapsi ei ole vielä urautuneiden ajatusmallien orja vaan voi tuoreesti kohdata erilaisia tilanteita.

Turmeltumaton lapsi laskeutuu aikuisuuteen.  Edessä on lukemattomia polkuja joista lapsi valitsee laskeutuakseen laaksoon jota aikuisuudeksi kutsutaan.

Nuoruudessaan ihminen on vasta vaelluksensa alkuvaiheessa eikä vielä ole kerännyt kaikkea tietopääomaansa jota vastuullisiin päätöksiin tarvitaan.

Aikuisuus, jota myös elämän ruuhkavuosiksi kutsutaan, koostuu kokemuksista jotka ovat yksilöllisiä.  Kuka etenee valoisassa kangasmaastossa, kuka etsiytyy rämeelle jossa joutuu raivaamaan tietään läpi vaikeuksien.  Joku joutuu ylittämään rubiconinsa päästäkseen ylenemään vanhuuteen.

Lopulta ollaan vanhuuden kynnyksellä ja reitti alkaa yletä kohti vanhuutta.

Vanhus on jättänyt taakseen kilvoittelun.  Vaikkapa uuden auton hankinta ei tunnu enää yhtä tärkeältä kuin aikuisuuden tasangolla edetessä.

Edessä hohtaa yleneminen lähemmäs taivasta ja jumalaa.

Esteitä on harvemmassa ja ne on helpompi ohittaa kuin rämeellä talsiessa.

Vasta tässä vaiheessa ihminen on saavuttanut riittävän tietomäärän ja näkemyksen voidakseen tehdä vastuullisia ja yhteistä hyvää palvelevia päätöksiä yhteiskunnan päättäjänä.

Topeliuksen erityisluonne

Topeliuksen näkemyksessä näkyy se, miten Topelius on saanut kokea onnellisen lapsuuden.  Ja onnistunut säilyttämään lapsenmielisyyden aikuisenakin.  Valitettavasti onnellista lapsuutta ei kaikille suoda vielä tänäänkään mutta varsinkaan Topeliuksen aikana se ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Topeliuksen maailmankuvaan kuului sellaisia hyveitä jotka ovat tämän päivän maailmassa unohtuneet.
Hyväntahtoisuudesta ja sovinnollisuudesta ei juuri näy merkkejä nykyajan somekeskusteluissa.

Yhteinen hyvä ei enää ohjaa päätöksentekijöitä.  Topeliuksen toimintaa ne selvästi kyllä ohjasivat ja uskoakseni monen muunkin aikalaisen.

Kulttuurimarksilaisuuteen kuuluu ajatus, että kaikki ovat sontiaisia jotka ajavat vain omaa etuaan.  Vanhuksia ei saa päästää päättämään asioista, koska silloin päätökset palvelisivat vain vanhusten etua.  Poliitikko ajaa vain omaa etuaan tai korkeintaan viiteryhmänsä etua, ei yhteiskunnan kokonaisetua.

Ja eipä vastaankaan voi väittää.  Ehkä niitä topeliuksia ei ole enää.

Suuren ja lähtemättömän jäljen Topelius on kuitenkin jättänyt suomalaisuuskäsitykseen ja siihen miten lapsi ymmärretään omana erityisluonteenaan johon todella pitää panostaa jos haluaa maailman muuttuvan paremmaksi paikaksi.

Uskonnollisuus

Näen uskonnon sellaisena joka on tukenut Suomen kehittymistä sellaiseksi kehittyneeksi valtioksi jollainen se nykyään on.  Keskittyisin kristinuskon hyviin puoliin ja humaanisuuteen.  Jättäisin tässä kohden vähemmälle sen kritisoimisen järkiperäisillä argumenteilla.

Ei ole itsestään selvää, ovatko ihmiset kaikkialla löytäneet samat korkeat humaanit periaatteet, joita Topeliuksen edustamalla kristinuskolla on ollut.  Näyttäisi että kaikkialla ei ole niitä löydetty, vaikka kulttuurimarksistit haluavat niin väittää.

Ei ole löydetty aikaisemmin historiassa (vaikkapa Hitlerin Saksassa tai Leninin ja Stalinin Neuvostoliitossa) eikä nykyäänkään.

Ei ole taidettu löytää alkuasukaskansojen keskuudessakaan missä orjuus ja ihmissyönti on rehottanut.

Tuppurainen ja Topelius

Kun ministeri Tuppurainen sanoo että oman kansan edun ajattelu on vahingollista, on Tuppurainen jossain mielessä Topeliuksen linjoilla.  Topeliuksen aikaan oli tärkeää ajatella suomalaisten etua.  Ehkä Topelius ajattelisi nykyään Euroopan kokonaisetua.  Kukapa tietää.

Kuitenkin, nämä edut eivät sulje toisiaan pois.  Euroopan etu on että Suomi säilyisi elinvoimaisena eikä sen tarvitsisi rahoittaa itseään varakkaampien maiden taloutta.

Topelius

Zacharias Topelius 1818 -1898.  Lähteenä Topeliuksesta olen käyttänyt Timo Jantusen ja Eero Ojasen kirjoittamaa uunituoretta kirjaa Topeliuksesta.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu