Kapitalismin ja ilmastonsuojelun välinen kamppailu. Eräs saksalainen näkökulma

Kirjoitus perustuu Ulrike Herrmannin kirjaan Hyvästit kapitalismille.  Miten elämme tulevaisuudessa.  Tammi 2024.

Saksaa osaaville kirjan saksankielinen nimi kalskahtaa myös kiinnostavalle:  Das Ende der Kapitalismus.  Warum Wachstum und Klimaschutz nicht vereinbar sind – und wie wir in Zukunft leben werden.

Kirja on Saksassa bestseller ja kirjoittaja korkeasti koulutettu ja arvostettu omiensa keskuudessa.

Kirjan takakannessa kuvaillaan teosta näin:

”… – ilmastovaikutukset liittyvät keskeisesti kapitalistiseen tuotantotapaan.

… Auringon ja tuulen avulla tuotettua vihreää energiaa ei koskaan saada riittävästi koko maailman vaurastumisen tarpeisiin.

Niinpä teollistuneiden maiden on hylättävä kapitalismi ja siirryttävä kiertotalouteen, jossa kulutamme vain sen verran kuin pystymme kierrättämään.”

Helppoa kuin heinänteko.  Kun hylkäämme kapitalistisen tuotantotavan, ongelmat katoavat.  Kuulostaako tutulta?

Minulle ainakin tulee sama väite mieleen 70-luvun alusta, jolloin samasta syystä saastuminen olisi saatu aisoihin.  Myöhemmin sitten selvisi että Neuvostoliitossa saastuttaminen ja luonnonvarojen tuhlaaminen olikin vielä paljon vakavampaa kuin lännessä.

Vai muistaako enää kukaan miten taiga lainehti raakaöljyä kun kukaan ei jaksanut kiertää venttiiliä kiinni.  Ja kun se tapahtui toistuvasti ja tuotannon joka portaassa, ongelmat kertautuivat.

Mutta ei anneta sen häiritä.  Ehkä se häiritsee enemmän että ihmiset eivät ehkä suostu luopumaan kapitalistisesta tuotantotavasta.  Mutta siihenkin on lääke, keksitty samassa paikassa kuin edellä mainittu ”luonnonvarojen hallittu käyttö”.  Totalitaarisessa valtiossa ei tarvitse välittää äänestystuloksista.

Tämä ehkä selittää hiukan sitä miksi Elokapina ja Kiinan hallinto ovat aatteellisesti ja sosiaalisesti niin läheisiä toisilleen.

Historiallinen katsaus

Vaikka kirja ei muutoin vastaa omia ajatuksiani, on sen historiallinen katsaus mielestäni ansiokas.

Hitleriä vastaan sodittaessa oli luovuttava paljosta, ja tuotannon ohjaus oli sodan aikana sekä USA:ssa että Iso-Britanniassa tiukasti ohjattua.  Tuotantoa ohjaavissa virastoissa työskenteli kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Kaikki suunniteltiin tarkkaan.  Koska Iso-Britanniaan 70% ruoka-aineista tuotiin laivoilla, laskettiin tarkkaan, millaiset lastit tuottavat parhaimman hyötysuhteen.  Näin esimerkiksi kananmunat putosivat sota-ajan dieetistä lähes kokonaan pois.  Munajauhetta oli saatavilla rajoitetusti.  Kananmunia ja maitoa oli saatavana vain erikoisryhmille.

Kirjailija selvästikin ihailee sodan ajan tuotantotapaa.  Englantilaiset eivät niinkään.  Churchill lensi pellolle heti ensimmäisissä vaaleissa sodan jälkeen.  Englantilaiset olivat kurkkuaan myöten täynnä sotaponnistelua ja säännöstelyä – ja sodan aikaista taistelun jatkamiseen kehottavaa propagandaa.

George Orwellin kirja 1984 kuvaa itseasiassa vuoden 1948 Englantia.  Kaikki se masentavuus ja ison veljen ohjailu kuvailee sen aikaista maailmaa.  Kirjan työnimenä olikin 1948.  Orwell ehkä kaavaili Iso-Britannian siirtyvän sosialismiin ilman aineellistä kehitystä.  Sosialismin voittokulku oli sodan jälkeen vahvaa eikä näyttänyt että sille tulisi stoppia.

Vihervasemmisto (termi ei voi olla kokonaan harhaanjohtava kun tässä yhdistyy sekä kapitalismin vastaisuus että ympäristönsuojelu) onkin nykyisin löytänyt uudelleen sodanjälkeisen tuotantotavan.

Silloinen 90%:iin asti noussut tulovero todistaa miten aivan hyvin voidaan nostaa verotusta kuinka korkeaksi hyvänsä.  Missäpä olisi ollut työläisillä niin hyvä tulotaso kuin sodan jälkeisessä Amerikassa.  Ei-kapitalistinen tuotantotapa lakkasi vasta vähin erin USA:ssa.  Muutosta hidasti suuret valtion tilaukset teollisuudelle, ensin Korean sodan takia ja sen jälkeen vielä Vietnamin sodan takia.

USA ei oikeastaan päässyt kunnolla tolpilleen 30-luvun lamasta ennen sodan aiheuttamaa kysynnän lisäystä.  Ja sotatalous oikeastaan hiipui vasta 70-luvun lamaan ja aatteelliseen eksyneisyyteen, kuten hippiliikkeeseen.

Suomen tilanne

Suomi pääsi nopealiikkeisenä pikkuvaltiona nopeasti irti 30-luvun lamasta.  Palkat huononivat mutta toisaalta markan sisäinen arvo revalvoitui nopeaan, joten ruokaa sai pienemmällä palkalla saman verran kuin ennenkin.  Tämä siitäkin huolimatta että markan ulkoinen arvo devalvoitui.  Siitä palkkojen kehityksen suunta ei ollut muuta kuin ylöspäin.

Voi sanoa että 30-luvun nopea elpyminen on se varsinainen Suomen talousihme.

Sodan jälkeinen sotakorvausten maksu ja sen jälkeinen neuvostokauppa mahdollisti talousihmeemme toisen tulemisen.  Tosin voi kysyä millä hinnalla.  Palkat paranivat sodan jälkeen vain hitaasti.

Fasismia

Voidaan sanoa että sodanaikainen tuotantotapa on ollut fasististista myös ei-fasistisissa maissa. On makuasia tietenkin, voiko näin voimakasta ilmausta hyväksyä.

Ihan liikoja ei ole äänestäjiltä kyselty, kävisikö tällainen ja tuotanto on tosiaan ollut tiukasti valtion ohjaamaa.
Myös hinnat ja vuokrat ovat olleet tiukasti viranomaisten määräysvallassa kaikkine hintamääräyksineen, korttiannoksineen ja huoneenvuokralautakuntineen.

Kenties fasismia voikin parhaiten torjua fasistisin menetelmin.  Moni pitää nytkin Putinin käynnistämää kampanjaa fasismin kitkemiseksi Ukrainasta varsin fasistisena.  Kenties Ukrainassakin pitää uhrata kansalaisten vapaata oikeutta matkustaa ja tehdä mitä huvittaa sodanaikaisilla poikkeusmääräyksillä.

Pääväittämä

Kirjan pääväittämä on se että kasvu ja ilmastonsuojelu ei mahdu samaan veneeseen.  Ja siitä olen kyllä ihan samaa mieltä.

Siinä vaiheessä kun ruvetaan tositoimiin, lopettamaan ilmaston tärvely hiilidioksidilla, kapitalismi on heivattava yli laidan.  Kapitalismi toimii vain jatkuvan kasvun oloissa ja Ulrike Herrmann käyttää paljon energiaa sen todistamiseen että kasvu ei voi olla vain henkisten arvojen kasvua, vaan kasvuun liittyy aina luonnonresurssien kasvava käyttö.  Siitä nyt ehkä voi olla eri mieltä, mutta kyllä yhdyn näkemykseen että kun ilmastotoimet saadaan kunnolla käyntiin, niin kapitalismi ei siihen yhtälöön mahdu.

Maailman on siirryttävä vanhaan sotatalouteen, jos mieli tehdä tehokkaita ilmastotoimia.  Lihalle korttiannokset, ylilihavat kävelkööt työpaikoilleen.  Ja työpaikka kyllä löytyy jokaiselle.  Naiset ajamaan ratikoita että miehet pääsee risusavoittaan.

Pari pikku juttua tosin:  Herrmann ei pohdi sitä ongelmaa, mikä aiheutuu väestönkasvusta.  Tyytyvätkö syntyvät uudet ihmiset ihan varmasti tuottamaan lopun ikäänsä sen vähäisen määrän hiilidioksidia, minkä köyhät nyt tuottavat kehitysmaissa?

Toinen avoin kysymys on, suostuvatko äänestäjät siihen että luopuvat kasvusta ja kapitalismin tuomasta hyvin- tai pahoinvoinnista.

Kritiikkiä

Ulrike Herrmann ei tunnu oikein käsittävän, miten radikaalia ohjelmaa hän vaatii.

Pieniä puutteita on johtopäätöksissäkin.  Kun hän puhuu hiilidioksidin poistamisesta ilmakehästä, hän ainoastaan käsittelee tapoja millä ihminen sitä voisi poistaa.

Aivan huomiotta jää se, että poistuu se itsestäänkin.  Erilaisia käsityksiä vallitsee siitä, missä ajassa, mutta ei mielestäni voi sivuuttaa sitä että poistuu se ilman ihmisen toimenpiteitäkin.

Saksan ja EU:n pieni osuus jää kokonaan huomiotta.  Pallo on aika iso eikä saksalaisten eikä edes EU:n päästövähennykset hetkauta ilmastoa vielä mihinkään.  Totalitaristisen pakkovallan ulottaminen koko maapalloa koskevaksi ja onnistuminen siinä on vielä asia erikseen.

Kehittyvät maat

Ulrike Herrmann on ihan varma, että saastutusta ja hiilidioksidipäästöjä ei tapahdu kehitysmaissa sen vertaa että mainita kannattaisi.  Tuntuu että Kiina ja Intia jäävät häneltä hiukan katveeseen.  Ja eikös afrikkalaisetkin halua parempaa elintasoa heti kun on vähänkin varoja siihen?  Sama kai pätee Etelä-Amerikkaan ja Aasian maihin.

Entäpä ilmasto- ja muut pakolaiset?  Eivätkös hekin pyri nostamaan elintasoaan länsimaiselle tasolle heti päästyään länsimaihin?

Loppulause

Periaatteessa kirjoittaja tuntee taloushistoriaa.  Hiukan kummallista on se että hän näkee siinä vain yksiä puolia.  Totalitaariset menetelmät kaiketi soveltuvat, jos on ihan varma, että asia on oikea.

Mutta onko Ulrike ihan ihan varma että on oikeassa?  Että ilmastonmuutosoppi pitää kutinsa?

Toisaalta olihan Hitlerkin ihan ihan varma että lisää elintilaa on saatava Saksan kansalle, muuten perii hukka.

Ja tiede oli silloinkin valjastettu ajamaan hallinnon tavoitteita, silloin parasta tiedettä oli rotutiede.
Vasta sodan jälkeen hitleriläiset äkkäsivät että olisihan se elintila riittänyt ihan Saksassakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu