Minäpä kerron millaista oli nuorena mennä tekemään sopimuksia ulkomaille. Sanna, Mart Laar ja minä, vertailua

Olen lukenut opiskeluaikana sopimusoikeutta. En tullakseni juristiksi, mutta ”kyetäkseni keskustelemaan juristien kanssa sopimusoikeudellisista kysymyksistä”.

No, täysinoppineena nuorena henkilönä matkustin lähimpään naapurimaahan, minne yksityisen oli kauppasuhteita mahdollista muodostaa 80-luvun alussa.

Olin kirjeitse ja telexillä sopinut tapaamisia, useampia.

Aamulla saavuin tukholmalaiseen yritykseen, sata vuotta vanhaan ja taatusti kunnianarvoisaan joka on nähnyt monenlaista sukankuluttajaa tulevan ovesta sisään.

Vastaanotto oli ylimalkainen, mutta kun pääsin selostamaan ainutlaatuisia myyntiväittämiäni, kiinnostus heräsi.  Itse korkein ylipääjohtaja, prinssieversti suorastaan tuli juttelemaan mukavia.

Pianikään oli edessä ota tai jätä-tilanne.  Olisi valittava kyseinen yritys ainoana kanavana, tai suunnattava sandaalit mierolle.

Pääjohtaja maalaili että nyt on kyseessä yritys joka aivan tavanomaisesti handlaa monien suomalaisten yritysten myynnit Ruotsin maaperällä.

Tämän vakuudeksi kiidätettiin todella muhkea sopimuskansio suomalaisten yritysten sopimuksia, jota sainkin tutkia.  Täytyy sanoa, että komean saaliin olivatkin keränneet.  Telkkaristakin tuttuja yrityksiä oli kasapäin ja kaikki olivat solmineet yksinmyyntisopimuksen ilman erityisiä ehtoja tai rajoituksia.

Tällainenhan soti kaikkia siihen mennessä oppimaani vastaan.  Ensinnäkään yksinmyyntiä ei saa antaa ellei todella kovia takuita ole siitä että yksinmyyntioikeuden saanut todella tekee kaikkensa ja silloinkin on oltava takaportti. Jollei kuukausittaisia tai vuotuisia minimimääriä saada täyteen, sopimus raukeaa.

Toisekseen, minkä tahansa sopimuksen on oltava useita AAnelosia pitkä.  Mistään ei ole sovittu ennenkuin kaikesta on sovittu.

No, olisiko ollut edellytyksiä saada monimutkaisia ehtoja sopimukseen?  Ei tietenkään, sehän olisi jo varsin loukkaavaakin.  He tekevät parhaansa, se on selvää ilman että sitä erikseen on syytä kirjoittaa paperille.

No, nuorena henkilönä ajattelin että onhan tämä nyt sentään paremman puutteessa hieno juttu tämäkin ja eiköhän mennä näillä.  Ja onhan tämä kelvannut muillekin.  Tänä päivänäkään en usko että näkemäni sopimukset olisivat olleet tekaistuja.

Kun yksinmyyntisopimus oli laadittu, ei ollut enää mieltä lähteä sitä kertomaan muihin tapaamisiin, joten peruin ne.

Ja se krapula

Jo seuraavana päivänä tuli mieleen että olikohan kaikki mennyt sittenkään aivan mallikkaasti.  Koko juttu oli kuin kirjasta ÄLÄ TEE NÄIN.

Yritys jonka kanssa sopimus oli solmittu, ei tehnyt kuukausiin mitään näkyvää.  Miksi olisikaan, mitään velvoitteita ei ollut asetettu.

Pian kävi selväksi että myyntiä on, mutta lihavalla katteella.  Tavaraa meni sellaisille tilaajille, joiden ei tarvinnut kysellä hintoja.

Mutta se varsinainen aluskasvillisuus, se yritysten joukko, joka olisi tuotteen päälevittäjä, loisti poissaolollaan. Tähän yritysten joukkoon ei yksinmyyntisopimuksen haltijalla ollut mitään kunnollista yhteyttä.

No, puolen vuoden kuluttua ja viisastuneena vierailin sitten Halmstadissa ja solmin pitkäaikaisen kamraatisuhteen Hansu Talonpoikaan joka sittemmin myi ahkerasti näitä suomalaisia tuotteita yrityksensä kautta koko Ruotsin alueella.  Ja hiukan muuallakin.

Ja tämä ilman että yksinmyyntioikeuden haltija olisi koskaan saanut asiaa selville.  Ei saanut selville, koska heillä ei ollut mitään kosketuspintaa keskeisimpään jakelukanavaan.

Pitkään kyllä olosuhde harmitti ja vaikka olin muodollisesti irtisanonut yksinmyyntisopimuksen, niin tehokkaasti sellaista ei voi yksipuolisesti irtisanoa.

Uskon että Tukholmaan on monen suomalaisen yrityksen maailman valloitus loppunut ja osa tuohon yhteen yritykseen.

Että tällainen tarina.  Loppu on historiaa eikä kauppa ole loppunut vieläkään, tosin se on jo luovutettu toisiin käsiin ja Hansunkin yritys on jo manan majoilla.

Että mene nuorena henkilönä tekemään sopimuksia ulkomaille ja tule viisaampana takaisin.

Ja entäs poliitikot

Ponteva kokkolalainen opettaja kävi hakemassa meille takuutukset ja miten sitten kävikään.

Mahdoton kiire oli ratkaista Kreikan kriisi.  Ihan viime metreillä saavutettiin Kataisen ansiosta tuloksia.  Tosiasiassa ei koskaan ole niin kiire, jos rahasta on kysymys.  Vain huijareilla on kiire, ettei huijattava ehtisi huomata huijausta.

Sitten, Sanna Marin kävi luontevasti juttelemassa maailman silmäätekevien kanssa jotka olivat keskenään sopineet jo elpymisvälineestä ja siinä Suomelle jäävästä osasta.  Ja se osa ei ole mikään kadehdittava.

Suomen osa on olla maksumiehenä.

Olisihan se ollut epähienoa alkaa vastustelemaan.  Hienosti meni, oikean haarukankin Sanna osasi valita kuhunkin ruokalajiin illallispöydässä.

Ja vaihtoehto

Sopimuksia pitäisi olla tekemässä vanha kehäkettu.  Sellainen joka sulavasti mutta varmasti ohittaisi sudenkuopat ja kysyisi viattomana että koskas aletaan neuvottelemaan.

Ei häikäistyisi merkittävien ihmisten sädekehästä eikä kristallikruunujen loisteesta.

Ja pitäisi itsestäänselvyytenä sitä ettei Suomi suostu sellaiseen mikä ei ole Suomelle edullista.

Eri asia mistä sellainen kehäkettu saataisiin.  Sellaisia ei ole kovin monia.  Ikä on yksi asia mikä valmistaa koitokseen. Pitää varmaan olla myös intohimoa taistella Suomen puolesta.

Mikäli mikään mitä näkee ei tule vastaan ensimmäistä kertaa, jää aikaa ajatella missä mennään.

Ja jos on tahto, on keino.

Esimerkki nuorena menestyneestä

Toisaalta, esimerkki missä nuori on menestynyt hyvin on Mart Laarin toiminta nuoren, uudestisyntyneen Viron puolesta.  Onnistumiseen tarvittiin kouliintumista neuvostotodellisuudessa (sitä samaahan se on EU:ssakin), sitten hyviä tutoreja, Carl Bildt läheisimpänä.  Lisäksi tukiryhmää jonka kanssa juonitella erilaisia taktiikoita.  Ja vielä auttoi suuresti muiden myötäsukainen suhtautuminen uudestisyntyneeseen valtioon.

Kauneimman voittonsa Mart Laar sai, kun onnistui juonimaan Viron Natoon, venäläisten nenän edestä.  Seikka joka ei onnistunut suomalaisille.  Toisaalta venäläisiä hämäsi se, että he vahtivat suomalaisia, ja olivat varmoja että suma lähtee purkautumaan Suomen suunnasta.  Suomi oli kuitenkin hyvin Venäjän taskussa ja riittävä määrä agent provocateureja takasi ettei yllätyksiä tule.  Samalla nuori ja ketterä Viro puijasi itsensä sisäkehään ja veti mukanaan muut Baltian maat.

Lopputulema

Itse näen Sanna Marinin toiminnan Euroopan silmäätekevien joukossa yhtä surkeana kuin mihin itse sorruin vuonna 1982 Tukholmassa.

Ja kadehdin vilpittömästi tapaa millä Mart Laar onnistui miltei mahdottomassa.  Mart Laarin kirja Pööre (Viro vuonna nolla) kannattaa lukea.

+15

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu