Vaaran vuodet ennen ja viimeksi 2010-luvulla

Olemme kokeneet II maailmansodan jälkeen kolmasti vaaran vuosia. Ensimmäinen kerta on hyvin tiedossa, keskimmäinen on harvojen tiedossa ja julkisesti ei ole juuri lainkaan tiedostettu kolmatta kertaa. Kuitenkin Krimin miehityksen sijasta miehitys olisi voinutkin tapahtua meillä.

Vaaran vuodet 40-luvun lopulla

Hävityn sodan jälkeen koimme vaaran vuosia. Neuvostoliitolla eli Stalinilla oli kiinnostusta liittää kansojensa perheeseen myös suomalaiset.

Kommunistipuolueen kannatus käväisi korkealla ja hetken näytti jo siltä, että vallankumouksellinen tilanne voisi syntyä ja vallan vaihtuminen itärajan taakse voisi olla todellisuutta.

Toisin kävi. Vaikka venäläiset onnistuivat taitavassa operaatiossaan ottaa Valpo kumouksellisten voimien hallintaan, kysymyksiä jäi liian paljon avoimiksi.

Tuntematon määrä aseita jäi kätköksiin. Suomalaisten taistelutahto ei ollut murtunut. Suomalaiset taipuivat epäoikeudenmukaisiin rauhanehtoihin, mutta eivät taittuneet.

Vaaran vuodet loppuivat kommunistien häviöön vaaleissa. Demareiden vaalilause ”Jo riittää”, tuli lihaksi. Hella Wuolijoki siirrettiin pois Yleisradion johdosta ja maa normalisoitui, ainakin sotilaallinen valtaus jäi pois naapurin keinovalikoimasta.

Vaaran vuodet 1970-luvun alussa

Uudet vaaran vuodet koittivat Brezhnevin aikana. Ne sammuivat kotikommunistiemme keskinäiseen riitelyyn. Stallareita ja revareita ei olisi saanut toimimaan yhteistoiminnassa edes Gulagin leirin kurikomppaniassa. Joten sekin projekti jäi.

Vaaran vuodet 2010-luvulla

Presidentti Tarja Halosen aikaan Suomi oli niin hyvin Putinin taskussa, ettei tarvetta haltuunottoon ollut. Kaikki tehtiin sen mukaan mikä oli edullista Venäjän kannalta. Luovuimme mielihyvin tärkeästä puolustusaseesta, miinoista, epäinhimillisinä.

Presidentti Tarja Halosen aikana tuhottiin asereservit. Rynnäkkökiväärejä tuhottiin kymmenintuhansin, samoin muita aseita ja ammuksia, tankkeja ja kaikenlaista muuta hyödyllistä puolustuksessa tarvittavaa.

Kekkosen aikaan ylläpidetty tavoite yli 500 000 miehen armeijasta jäi unohduksiin.

Rajan takaisten tapahtumien seuraaminen unohtui, mitään ennakkovaroituksia ei olisi saatu. Tiedustelutoimintaa johti pitkään Georgij Alafuzoff, joka esim. Krimin miehityksen yhteydessä sanoi ettei voi varmuudella tietää, keitä pienet vihreät miehet ovat.

Valmistautuminen hybridioperaatioon

Uskomattoman sinisilmäisyytemme ansiosta Venäjälle tarjottiin vapaat kädet toimia maan haltuunoton sujuvaksi toteuttamiseksi.

Vailla keskusteluja ja vastaväitteitä annettiin eduskunnassa venäläisille vapaat kädet ostaa mitä tahansa kiinteistöjä Suomessa. Ilman vastavuoroisuutta.

Ja venäläiset totisesti käyttivät tilaisuuden hyväkseen. Meriväylät otettiin varmistukseen saaria ostamalla. Helikopterikenttien ja ostettujen majoitustilojen ja asevarikkotilojen avulla Venäjä olisi pystynyt miehittämään Suomen tärkeimmät solmukohdat, räjähdysainevarikot, lentokentät ja pääväylät kivuttomasti.

Tuhoamalla infraa liikekannallepano olisi saatu estettyä. Siviiliväestö olisi nujerrettu katkaisemalla sähkön- ja vedenjakelu. Ja varsinkin netti, Pöö! Sähkönjakelun ja sitä kautta vedenjakelun katkaiseminen olisi onnistunut pelkästään hakkeroimalla sähköverkon ohjausta, nostamatta persettä penkistä.

Venäjä huomasi että lentoliikenteen valvontaa pienlentotoiminnalle varatussa alle 300 metrissä ei ollut ollenkaan. Lentoliikennettä valvovalla viranomaisella ei ole vieläkään käsitystä, miten ja milloin ja millaisella helikopterikalustolla Airiston helmen saariin on lennelty.

Etelärannikolla on ollut venäläisomisteisia nopeakulkuisia isoja moottoriveneitä valmiudessa, mutta käyttämättöminä.

Entinen Puolustusvoimain komentaja, juuri poismennyt Jan Klenberg on sanonut vuonna 2012 että yllätyshyökkäyksellä Suomi olisi voitu miehittää vuorokaudessa.

Mahdollisuuksien rajoissa olisi ollut että valtionhallinto olisi antanut miehityksen alettua kehoituksen välttää vastatoimia, hiukan samaan tapaan kuin Suomen sodan vuonna 1809 jälkeen monet viranomaiset kehottivat välttämään toimia miehittäjää vastaan.

No miksi mitään ei tapahtunut

Kyse on valmiudesta. Leninistisen opin mukaan tilanteen pitää olla kypsä. Tarvitaan joku sopiva sykäys, jolla agressiota voidaan kansainvälisesti puolustella. Kansainvälisten vastatoimien mahdollisuus pienenee, jos suomalaisissakin olisi syytä. Yleensäkin on edullista, mikäli tilanne tuntuu sekavalta ja ei voida ottaa kantaa, kumpi osapuoli on oikeassa.

Mikäli olisimme alkaneet hankkiutua Natoon tai mikäli lapsiasiariitaa olisi hoidettu eri tavoin, niin kenties. Tai jos emme olisi luovuttaneet Suomen aluetta korvauksetta vieraan vallan kaasuputkea varten.

Ennenkaikkea ratkaisevaksi tuli se, että tilanne Ukrainassa kypsyi ensin. Huolellisesti laadittu suunnitelma toteutettiinkin siellä. Kansainvälisen mielipiteen hoito ei ole kuitenkaan mennyt putkeen, ja agressio Ukrainan alueella on syönyt resursseja.

Kokonaisuutena Ukrainan itäosan ja Krimin tilannetta ei voi pitää onnistumisena.

Nyt tilanne ehkä kiristyy vielä Valko-Venäjänkin kanssa.

Tältä osin vaaran vuodet on kenties taas ohitettu. Kun vielä meidän julkishallintomme ja sotilasviranomaistemme huomiota on nyt kiinnitetty venäläiseen maanomistukseen, niin ylläkkö ei ole kenties enää yhtä helposti toteutettavissa.

Lähde venäläiseen maaomistukseen Suomessa: Tuula Malin, Putinin pihapiirissä, Docendo 2020

PS.  Mediassa on suhtauduttu hyvin kielteisesti kirjoitteluun jota voisi pitää pelotteluna.  Kumma kyllä, ilmaston suhteen täysin luokaton pelottelu ja ilmastoahdistuksen luominen on ollut mitä kannatettavinta toimintaa.  Sama ei päde maanpuolustuksen uhkakuviin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu