Ylös rahan haudasta, arkeologit

 

 

Raha on valtaa ja valta on rahaa, mutta.. mitä on rahapolitiikka?

 

Euroopan keskuspankin (EKP) Suomen haarakonttorin, siis Suomen Pankin, mukaan ”eurojärjestelmän rahapolitiikan päätavoite on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella ja siten euron ostovoiman suojeleminen”.

 

Hitto vieköön, mutta ei se noin mene. Kun EKP puolustaa päätoimisesti ”hintavakautta” ja haluaa ylläpitää euron ”ostovoiman suojelemista”, kyseessä on taistelu, jota ei käydä, joten siitä saa jokainen sanoa mitä mieleen tulee ja minkä EKP tuossa edellä lukee ansiokseen.

 

Entisaikaan, sotien jälkeen, Suomen Pankin päävihollinen runsaan puolensadan vuoden ajan oli tavaroiden ja palvelujen hinnan sekä kansalaisille maksettavan palkan yhdistelmä, jota kutsutaan inflaatioksi. Sitä vastaan käytiin loputonta taistelua hintavakauden nimissä. Nyttemmin on taisto tauonnut ja keskuspankit ilmoittavat toimivansa alle kahden prosentin inflaation puolesta.

 

Jos vanhan ajan inflaation toimeenpanoon kuuluneiden devalvaatioiden tarkoituksena oli metsäteollisuuden kilpailukyvyn varjolla toteutettu kansan ostovoiman huonontaminen, siinä onnistuttiin erinomaisen hyvin; avasihan devalvaatio ovet puutuotteiden lisäviennille ulkomaille ja yhdellä maan sisäisellä päätöksellä saatiin alennetuksi suhteellinen palkkataso (suhteessa muiden maiden palkkoihin).

 

Uudenlaista rahapolitiikkaa on ”sisäinen devalvaatio”, joka on kaikkien muiden politiikan lajien kuin rahan alasajoa. Se on talon maalaamista niin, että maalari ei maalaa pensselillä vaan pitää sen paikallaan ja liikuttaa taloa.

 

Kun elämme aikaa, jolloin sota on taas mahdollinen, se näkyy rahapolitiikassa, joka ensin ei-romahda mutta sitten romahtaa. Kun sitten taas avautuvat taivaanportit rahan tulla ja mennä, vauriot korjataan vanhaan tapaan inflaation ja devalvaation yhdistelmällä, jossa devalvaatio on edustanut inflaation toimeenpanoa.

 

Reaalitalous ja finanssitalous

Vaikeiden raha-asioiden yleistä ymmärrettävyyttä palvelee se, että pidetään irrallaan toisistaan kaksi käsitettä ja kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous. Todellisuudessa ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan, mutta niiden erilaisuuden ymmärtäminen vie eteenpäin käsitys siitä, mitä tapahtuu todella.

 

Reaalitalous on kansan taloutta, ja kansa olemme me. Se on ihmisten työn ja toimeentulon talous erotukseksi finanssitaloudesta.

 

Finanssitalous on rahan talous, joka leimaa koko poliittistaloudellisen systeemin kehitystä finanssitaloudesta finanssikapitalismiksi, yhä kauemmaksi kansakapitalismista. Se ei ole meidän taloutemme, sillä se on heidän taloutensa. Kenen heidän? No niiden, jotka ovat siinä roolissa edustamassa kodittomia markkinavoimia, puhdasta jälkeä jättäviä rahanpesijöitä, bonuksia keräileviä bankstereita, veli veljeä auttavia konsultteja, työttömiä  ”hallitusammattilaisia” ja tietysti myös EU:n pohjoisilla lakeuksilla eläviä ylipalkattuja suomalaisia yritysjohtajia.

 

Kun pääomamarkkinoiden liberalisoinnissa koko rahapolitiikan luonne muuttui, avainasemaan nousi finanssitalous. Sen kyky tuottaa markkinoille uutta virtuaalirahaa on loputon prosessi niin kauan kuin omarahan tuotannossa säilyy keskuspankkien ja maailman suurimpien pankkien uskottavuus tuottaa rahaa tyhjästä ja säilyy vakuudettoman rahan arvo niin että sen käyttäjät eivät menetä uskoaan virtuaalisen rahan arvon säilymiseen.

 

Hyman Minskyn työn pohjalta Robert Barbera kiinnittää huomion siihen, miten rahan löysyys   johtaa ajan mittaan velan laadun huononemiseen ja riskitietoisuuden liudentumiseen. Suhdannekierron riskipitoisuus ja kuplan synnyn edellytykset kasvavat, kun ”terve” velka muuttuu vähitellen riskirahoitukseksi ja ”myrkyttyy”. Ylivelkaantuminen jatkuu niin kauan, kunnes tulee vastaan luoton loppu.

 

Raha on virtuaalista silloin, kun se on aidosti sitä itseään, mutta systeemissä sitä on niin paljon, että tuottamattomin tai muulla kaupaksi käymätön osa siitä on siirretty lepotilaan pankkien taseissa; eihän kaikki raha voi olla yhtä aikaa käytössä markkinoilla, jotka eivät vedä ja joiden tuottamat finanssituotteet ovat huomattavilta osin olleet sekundarahaa.

 

Kaikkialla vaanii vaara. Finanssitalouden toimijat ovat ottaneet niin isoja riskejä, että yhdenkin ison riskin pettäessä sen pankin maksukyvyttömyydestä tulee finanssitalouteen institutionaalinen sarjamurhaaja, jonka jäljiltä jää vain pankkivainajia.

 

EKP:n halvan rahan päivät

Suurin – ja mielestäni keskeisin – rahapolitiikan vaikutus kansantalouteen tulee siitä jaosta, jonka mukaan on kaksi todellisuutta: reaalitalous ja finanssitalous.

 

Euroopan keskuspankin rahapolitiikkaa on se, että se on antanut finanssitalouden käyttöön – ikään kuin vuokralle – suunnattoman suuren määrän rahaa. Biljoona on miljoona miljoonaa ja EKP:n kiertoon panema rahamäärä, jota sillä ei koskaan ole ollut omasta takaa, on runsaat 2,5 biljoonaa eli 2 500 000 000 000 euroa.  Pokerissa EKP olisi nyt tilanteessa ”kaikki pelissä”.

 

EU:n perussopimuksiin kuuluva ”sopimus Euroopan unionin toiminnasta”, artiklat 122-125, kieltää keskuspankkia rahoittamasta jäsenmaiden velkaa. EKP on etsinyt ja eurokraateille kelpaavan kiertotien löytänyt (he löytävät aina jonkin kiertotien lakien tulkinnasta) perussopimuksen rikkomiselle: se ei ostata haarakonttoreillaan velkapapereita suoraan Emu-mailta vaan ostattaa ne pankkien välityksellä.

 

EKP:n tyhjästä luomilla rahoilla on sitten tehty uusia ennätysnousuja pörssimarkkinoilla, kun rahalle ei ole ollut muuta käyttöä kuin sitoa se mykkään osake-, johdannais- ja muuhun finanssituotteiden varallisuuteen, ja on tuettu Emu-uuumaiden valtiontalouksia antamalla haarakonttoreiden ostaa noin neljäsosa (1/4) niiden kotimaiden valtionvelasta Euroopan keskuspankille.

 

Pankit omasta puolestaan ovat jatkaneet EKP:ltä saamansa rahan lainaamista ulos nollakoroilla tai nollaa lähellä olevilla koroilla, ja vaikka markkinat ovat jo saavuttaneet saturaatiotilan, ne olisivat tehneet uusia rahatuotteiden hintaennätyksiä vähäisemmälläkin liikkeeseen lasketulla keskuspankkirahalla.

 

Rahan liiallinen paino finanssitalouden vaa´assa on uuden pankkikriisin alku. Kuplan puhkamisen ajankohdasta ei kuitenkaan ole viisasta sanoa mitään varmaa. Se tulee, kun se on tullakseen. Kaikkein huonoimpia arvauksia tulevasta syntyy aina niiden kansantaloustieteilijöiden päässä, jotka eivät ota ennusteissa huomioon rahaa eivätkö pankkeja. Heille kupla tunnistautuu vasta kun se on jo puhjennut.

 

Erikoinen tilanne syntyy, jos EKP ei perikään pankeille ja Emu-maille lainaamiaan rahoja takaisin vaan säilyttää tyhjästä syntyneet rahansa taseessaan niin kauan, että se menettää laiskana maaten arvonsa. (Saihan Saksakin ensimmäisen maailmansodan velalle lähes 100 vuoden maksuajan.) Jos EKP ei perisikään rahojaan takaisin, siitä hyötyisivät kohtuuttomasti ne pankit, jotka ovat jo saaneet EKP:ltä tätä historiallisesti kestämättömin perustein jaossa ollutta lainaa.  

 

Kyllä maailmaan rahaa mahtuu, mutta ennen pitkää tällä menolla käy niin, että finanssimarkkinaraha menettää uskottavuutensa säilyttää arvoa. Yhä kasvavassa määrin ollaan markkinoilla jo nyt hermostuneita siitä, mitä on tapahtumassa. Eletään suuren Epäjärjestyksen Ajan alkua.

 

On toteutumassa Galbraithin ensimmäinen laki: ”Se, mikä menee ylös, tulee myös alas.”

 

Tärkeä on myös hänen toinen huomionsa: ”Prosessi, jolla pankit luovat uutta rahaa, on niin yksinkertainen, että sitä ihmismieli hylkii.”

 

Nyt ylös haudasta kaikki taloustieteen ja -tiedon arkeologit. Teitä tarvitaan kertomaan, mitä menneestä on  jäänyt oppimatta.

 

 

Vastaus tekstissä esitettyyn kysymykseen: Eino Leinon kirja ilmestyi vuonna 1914.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu