Onko jo tullut aika, että on inflaatiota ikävä?

Korona on kotisuomalainen leikkipeli, jossa vaaditaan silmän ja käden tarkkuutta. Siinä pelitilanteessa, jossa taudin Suomeen tullut versio on helposti leviävää lajia ja varmaankin se on sitä monille Suomen yli 70 -vuotiaille ”vanhuksille” (minä: 74 vuotta) kuolemaksi, meiltä kaikilta vaaditaan paljon ei-totuttua käyttäytymistä, jotta taudin voisi välttää. Tauti tappaa Suomessakin ihmisiä perussairauksista ja huonokuntoisimmista kansalaisista lähtien ja huonosti suojautuneisiin terveisiin päätyen. (Polvet tutisten minä odotan taudin iskua ja odotusta helpottaa vain se tieto, että korona-viruksella ei ole suoraa yhteyttä Parkinsonin tautiin.)

Kun tässä yhteydessä kiinnitän huomion koko maailmaa kiusaavaan virukseen, sille kuuluu paljon julkisuutta kotimaisessa mediassa. Monia kiinnostaa, oliko tämä nyt tässä vai tuleeko meille maailmalta vielä lisää tätä ja millaista savua, pilveä, nestettä, myrkkyä tai säteilyä on se uusi tätä. On mahdollista, että varmaankin pitkään nukkunut ja nyt maapallon lämpenemiseen levosta herännyt virus ei ole meille viimeinen lähetys sitä lajia vaan jostakin vielä tulee näiden uusimpien virusvoimien tekemien hyökkäysten kaltaisia – tai niitäkin vaarallisempia, mutta ekosysteemiin kuuluvia – luonnontuotteita ihmiskunnan kiusaksi.

Viime viikolla päällekkäin korona-viruksen Eurooppaan tulon kanssa oli päälle käydä myös talouden suuren alasajon uhka. Se asiakasjoukko, joka ahneudessaan meni, osti ja nosti tämän vuoden alkuviikkoina pörssikurssit uusiin ennätyksiin, on nyt suuri häviäjä, siinä suhteessa ihan PA. Pankeistakin on ollut huonosti saatavilla raha-apua. Pankit ovat täysin riippuvaisia Europan keskuspankin tyhjästä luomasta rahasta, ja olivat ne jo uhkaavasti lähestymässä oman uskottavuutensa ylärajaa. Rahahan vaatii menestyäkseen ainoastaan uskon, että se on rahaa, että sillä saa ja että sen arvo säilyy. Se tilanne oli suuri kriisin uhka, mutta pankeille kävikin lyhyellä tähtäimellä hyvin. Virusvalta jäi sopivasti suuren yleisön jalkoihin, kun tämän vuoden loppua leimaa valtava lainarahan kysyntä maapallon palauttamiseksi normaalipyörintään ja kansalaisten säästöjen palauttaminen rahamarkkinoiden hyörintään (ja tietysti valtiovallan maksettavaksi).

Suomen pankin, Euroopan keskuspankin haarakonttorin, harjoittamaan vuosien 2012-2018 ”elvytykseen” kuului rahan tuottaminen tyhjästä. Se muistutti sitä vanhan ajan setelirahoitusta, jossa keskuspankki painoi katteetonta rahaa ja laski sitä sitten liikkeelle pitämään ulkomaankauppa käynnissä ja pörssiosakkeiden ja muiden rahatuotteiden hinnat taivaissa.

Euroopan keskuspankki rupesi vuonna 2012 avustamaan yrityksiä halvalla rahalla ns. elvytyksen nimissä. ”Elvytyksen” vauhti kiihtyi vuosina 2015-2018 ja samaan aikaan nousivat pörssikurssit. Vuoden 2018 elvytystauon jälkeen rahaa ruvettiin taas jakamaan markkinoille – ja taas se meni pörssikursseihin. Se, että löysää irtorahaa on ollut vuoden 2019 syksystä lähtien taas jaossa pankeille, yrityksille ja Emun jäsenmaiden valtiovaranministeriöille (kolmannes jäsenmaiden budjeteista on rahoitettu EKP:n rahalla, jota sillä ei ole ollut vaan jonka se on nyhjännyt tyhjästä), on ollut Euroopan keskuspankin tuottamaa lisärahaa usean biljoonan (eli miljoonan miljoonan) käyttämiseksi Emu-maiden avustamiseen sekä EU:n omien mobiili-, hybridi, kyber- yms. pyrkimystensä toteuttamiseen.

Euroopan keskuspankin pääjohtaja   Mario Draghi lausui kesällä 2012 kuuluisat sanansa siitä, että kaikki tehdään, mitä on aiottu tehdä. Sen jälkeen on kuusi vuotta tehty rahaa tyhjästä, jaettu pankeille ja annettu lainaksi jäsenmaille. EKP:n tase kasvoi sinä aikana yli 3 biljoonaa euroa, ja näköjään se kasvaa myös ilman Draghia. Hän ei lähtiessään muistanut kertoa, miten tämä raharakennelma puretaan vahingoittamatta keskuspankin työtä. EKP on varmasti eurooppalaisten pörssien ainoa asiakas, joka saa biljoona euroa rahaa lainaksi siltä suunnalta ilman omaa rahaa.

Pörssikauppoja tekevät keskenään osakkeiden ostajat ja myyjät, eivätkä osakkeiden hinnat näy juuri muiden kuin sijoitustoimintaa harjoittavien yritysten kirjanpidossa. Pörssiyhtiölle itselleen luulisi olevan yhdentekevää, mikä on sen oman osakkeen pörssikurssi. Sehän ei maksa sille mitään eikä se tuota sille mitään – paitsi että kyllä se maksaa ja suurissa suomalaisissa yrityksissä ja paljon maksaakin silloin kun osinkoja jaetaan ilman minkäänlaisia vastapalveluksia. On tarkkaan seurattava vuoden 2021 osingonjakoa. Suomalaisessa pörssissä tarvitaan osinkojen jakoa myös isäntämaan edustajille.

Kun Erkki Liikasen ja Iiro Viinasen aikaisissa hallituksissa käyttöön otettu verottomien osinkojen aika (1990-2004) päättyi, suomalaisilla omistajilla ei ollut hädän päivää. Osinkojen saajat, jotka ovat yleisesti varakasta väkeä, ovat hyötyneet joka vuosi yhden miljardin samassa yhteydessä päätetystä yritysten omaisuus- eli varallisuusveron poistamisesta, kaksi miljardia euroa listaamattomille eli ei-pörssiyhtiöille  annetuista osinkoverohelpotuksista ja kolme miljardia euroa myyntivoitolle tietyin edellytyksin (vaatii kymmenen vuoden omistusajan) saadusta hankintameno-olettaman mukaisesta 40 prosentin veronalennuksesta.

Nämä verottamatta jätettävät verot ovat jättäneet valtiovallalta saamatta yhtensä lähemmäs 100 miljardin tulot!

Se, että löysää irtorahaa on ollut vuoden 2019 syksystä lähtien taas jaossa yrityksille ja Emun jäsenmaiden valtiovaranministeriöille johtaa enne pitkää euron uskottavuuden loppusuoralle: kyllä rahalla pitää katetta olla.

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kuvaa tällaisessa tilanteessa toimiaan näin (HS 19.3): ”Näissä oloissa keskeistä on turvata yritysten riittävä rahoitus. Olemme aikaisemminkin EKP:ssa tehneet epätavallisia toimia: antaneet pankeille lainaa niin paljon kuin ne sitä tarvitsevat, asettaneet talletuskoron negatiiviseksi ja ostaneet laajasti julkisen ja yksityisen sektorin arvopapereita. Nyt vastaavia epätavallisia toimia tarvitaan jälleen.”

Herää kysymys: ovatkohan nämä Rehnin ajatukset sopusoinnussa EU:n perussopimusten artiklojen 123-125 kanssa?

Miksi tällaista kysyn? Siksi, että Euroopan keskuspankin johtokunta ei ole kaikissa suhteissa vapaa käyttämään hyväksi pankkien palveluksia rahanjaon toteuttamisessa EKP:lta sen saajille. Itse asiassa Euroopan unionin vanhojen perussopimusten kieltämä jäsenvaltioiden rahoittaminen on tulkintakysymys, joka murentaa näiden molempien instituutioiden, komission ja EKP:n, riippumattomuuden, jos keskinäiset rahansiirrot sallitaan.

Eletään aikaa, jossa alkaa jo olla inflaatiota ikävä.