Kansallisena juhlapäivänä Unkari kiittää suomalaisten avusta vuonna 1956

Vanha Ylioppilastalo, eli tuttavallisesti ”Vanha” on yksi Helsingin keskustan merkkirakennuksista. Vähemmän yleisessä tiedossa ehkä on, että tämän rakennuksen historialla on yhtymäkohtansa myös vuoteen 1956 ja Unkariin.

Tänään 23. lokakuuta muistetaan Unkarin vallankumouksen ja vapaustaistelun syttymistä vuonna 1956. Vanhan eteisaulassa oli tuolloin haavoittunutta nuorta sotilasta esittävä patsas, josta tuli unkarilaisen sankaruuden symboli kaikille suomalaisille opiskelijoille, jotka myötätuntoa kantaen seurasivat Unkarin kansannousua. Vertauskuvaa vahvisti varmasti se, että patsaan tehnyt Yrjö Liipola oli opiskellut kuvanveistäjäksi Budapestissä, asunut maassa 30 vuoden ajan ja myös kunniakonsulina ollut rakentamassa kulttuurisiltaa Suomen ja Unkarin välille. Silminnäkijät ovat muistelleet, että patsas pysyi tuolloin jatkuvasti kukitettuna ja kielisukulais- ja veljeskansan kansallisvärein koristeltuna. Ylhäällä rakennuksen parvekkeella liehui lisäksi Unkarin lippu, joka päätyi myös moniin lehtikuviin. Opiskelijat valmistivat monenlaista myytävää ja keräsivät siten avustuksia vallankumoukselle. Ommeltiin pieniä puna-valko-vihreitä kokardeja ja myytiin niitä Unkarin Punaisen Ristin hyväksi. Organisoitiin verenluovutustilaisuuksia, järjestettiin paperin, sidetarpeiden ja vaatelumpun keräystä. Saavutukset olivat merkittäviä: mitä kerättiinkin, sitä kertyi runsaasti. Suomalaiset halusivat kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan. Epäoikeudenmukaisuus, joka oli tullut Neuvostoliiton miehitystä vastaan nousseen sukulaiskansan osaksi, nostatti Suomessa suuren sympatia-aallon, joka kosketti suomalaisia yleisemminkin, ei vain yliopisto-opiskelijoita. Kommunistien armottomuus Unkarin vapaustaistelun verisessä tukahduttamisessa  sai Suomessa laajat joukot toimimaan puolestamme ja tukenamme. Toiset järjestivät sympatiamielenosoituksia – täällä Vanhan edustalla pysäytettiin viiden minuutin ajaksi kaikki liikenne, myös raitiovaunut seisoivat. Toiset kirjoittivat runoja tai lausuivat niitä tai järjestivät hyväntekeväisyyskonsertin. Pidettiin arpajaisia, ja vallankumouksemme synnytti myös suomalaisen oopperateoksen. Myös huomattavan moni Suomen silloisen kulttuurieliitin näkyvistä hahmoista allekirjoitti YK:lle osoitetun vetoomuksen, jossa tuomittiin Neuvostoliiton sotilaallinen väliintulo ja vaadittiin unkarilaisille itsemääräämisoikeutta. Tärkeää oli myös Suomen Punaisen Ristin rooli Itävallan vastaanottoleireillä: se vastasi vapaustaistelun kukistuttua kolmesta tällaisesta leiristä ja 60.000 unkarilaisen ylläpidosta.

Tällaiset toimet eivät olleet vain symbolisia, ne olivat meille myös konkreettista apua. Olemme yhä kiitollisia kaikista solidaarisuuden osoituksista, ja kiitän jälleen kaikkia niitä suomalaisia, jotka toimivat kotimaani hyväksi vuonna 1956. Nykyinen vapaa Unkari arvostaa suuresti silloista tukeanne. Suomalaisten solidaarisuus oli huomion arvoista myös siksi, että tuohon aikaan kommunismin uhka ei Suomessakaan ollut tuntematon tekijä.  Aivan Helsingin tuntumassa sijaitseva Porkkalan miehitysalue oli juuri saatu hankittua takaisin Neuvostoliitolta, ja varmasti monella kävi mielessä: kunhan vain ei meillekin kävisi niin kuin Unkarille. Sama seikka selittänee myös Suomen valtiojohdon pääosin varovaista reagointia. Mutta Suomen kansalle Unkarin asia ei ollut poliittinen kysymys – sille tärkeintä oli osoittaa ystävyyttä, myötätuntoa ja solidaarisuutta. Avunantoon osallistuttiin suurin joukoin – ja tästä meidän on näin 64 vuoden kuluttuakin yhä syytä kiittää ja jakaa tunnustusta.

Aivan samoin kuin kunnia kuuluu kaikille sankareillemme Unkarissa – niille jotka uskalsivat nousta valtavaa ylivoimaa vastaan, ja jotka teoillaan osoittivat unkarilaisten vapaudentahdon. Ajajakson 23. lokakuuta – 4. marraskuuta 1956 tapahtumat ovat osa Unkarin uljainta historiaa, ja ne saivat ansaitusti osakseen koko sivistyneen maailman sympatian. Haluaisin nostaa näiden innoittavien tapahtuminen ja ilmiöiden joukosta erityisesti niin sanotut kunniakeräykset – avoimet rahankeräyslaatikot kaupungin kadulla. Monet varmasti muistavat kuuluisat valokuvat, joista on tullut eräänlainen vallankumouksen korkean moraalin symboli. ”Vallankumouksemme puhtauden ansiosta pystymme keräämään rahalahjoituksia henkensä uhranneiden perheille”, luki Unkarin Kirjailijaliiton julisteessa keskellä Budapestia.

Julisteen kuvituksena on tuolloin arvoltaan suurin paperiraha, sadan forintin seteli, ja sen edessä vartioimaton kunniakassa täynnä rahaa. Kyseinen keräyslipas oli kuuluisan Astoria-hotellin edustalla, ja lisäksi niitä oli ainakin viidessä muussa paikassa Budapestissä. On muistettava, että nämä valokuvat ovat ajalta, jolloin hyvin monet unkarilaiset näkivät suoranaista nälkää. Syynä oli toisaalta tavarantoimituksen vaikeutuminen vallankumouksen päivinä, toisaalta se, että maan stalinistis-kommunistinen johtamisjärjestelmä tuotti monille toistuvasti nälänhätää. Ja kaikesta huolimatta vallankumouksen aikana – erään amerikkalaisen silminnäkijän sanoin – ”kauppoja ja näyteikkunoita ei ryöstetty, vaikka maassa vallitsi suuri puute ja kurjuus”. Kirjailijaliiton keräyskampanja ei suinkaan ollut ainut osoitus vuoden 1956 vallankumouksen esiin nostamasta korkeasta moraalista Budapestissä. Monet eivät muuten tiedä, että yksi kyseisen kampanjan alulle panijoista oli säilyneiden asiakirjojen mukaan Kirjailijaliiton sihteeri, runoilija Géza Képes, joka tunnetaan muun muassa Kalevalan kääntäjänä.

Saamme syystäkin olla ylpeitä vuoden 1956 sankareistamme. Tänä vuonna emme epidemiatilanteen vuoksi kuitenkaan valitettavasti voi juhlia päivää yhdessä. Myös Unkarin Suomen-suurlähetystön oli pakko lykätä juhlakonsertin järjestämistä, mitä suuresti pahoittelemme. Kaikesta huolimatta pyydän, että muistaisitte vaikkapa näin kuvaruudun edessä näitä 64 vuoden takaisia tapahtumia. Joko siten, että kuuntelette Bartókin 2. pianonkonserton, joka oli Erkel-teatterin ohjelmistossa 22. lokakuuta 1956 – konsertissa, joka monien mukaan oli kuin vallankumouksen ensiairut. Tai kuunnelkaa Beethoven Egmont-alkusoitto, joka oli vallankumouksen päivinä Kossuth-Radion soitetuin musiikkikappale, ja josta siten tuli vallankumouksen musiikillinen vertauskuva. Tänä vuonna, kun juhlimme myös Unkarin ja Suomen diplomaattisten suhteiden solmimisen satavuotisjuhlaa, on erityisen tärkeää muistaa kunniakasta vuotta 1956 ja ammentaa siitä voimaa myös tämän päivän taisteluihimme. Kiitos osallistumisestanne.

Kuvat:

  1. Corvin-kuja vallankumouksen ja vapaustaistelun aikana ja reikälippu, josta Rákosi-vaakuna on leikattu pois. Kuvalähde:The American Hungarian Federation
  2. Kansannousun puolelle vaihtanut Unkarin armeijan T-34 –panssarivaunu. Kuvalähde: Fortepan/ Gyula Nagy
  3. Avustuspakettien jakoa odotetaan Punaisen Ristin valtakunnallisen keskuksen edustalla, Budapestin Baross-kadulla. Kuvalähde: Fortepan
  4. Keräyslaatikko Astorian aukiolla, Budapest, 3. marraskuuta 1956. Kuvalähde: 1956-Instituutin arkisto.
György Urkuti

Unkarin suurlähettiläs 2018 lähtien. Vanhana Suomen ja suomalaisten ystävänä minulla on erityisen suuri kunnia, kun saan edustaa Unkaria juuri tässä maassa, johon minua yhdistävät niin vahvat tunnesiteet. Rakastuin suomen kieleen jo lukioiässä, kouluni Budapestin Veres Pálné Gimnáziumin erinomaisten suomenopettajien ansiosta. Myöhemmin taloustieteitä opiskellessani vietin lukukauden vaihto-oppilaana Helsingin yliopistossa, mikä vahvisti edelleen suhdettani kaukaiseen kielisukulaiseemme. Pyrin ylläpitämään kiinnostusta Suomeen myös sen 15 vuoden ajan, jonka työskentelin journalistina Világgazdaság-talouslehdessä. Unkarin EU-puheenjohtajuuteen (2011) liittyneen viestinnän johtotehtävissä olin jo osa ulkoasiainministeriön henkilöstöä, joten puheenjohtajakauden jälkeen oli selvää, että hakisin komennusta Unkarin Helsingin suurlähetystössä. Puolisoni ja neljän lapseni kanssa vietimme Suomessa upeat neljä vuotta. Niinpä minulle ei ollut vain kunnia, vaan myös suuri ilo saada palata tähän maahan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu