Hallituksen tiedeshoppailu ja tutkimustoiminnan dekadenssitila

Emeritusprofessori Matti Virén kirjoitti äskettäin Turun yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n jättihankeesta, jota esiteltiin suurisuuntaisesti Yleisradion aamu-TV:ssä 13.11.2019. Virén arvosteli 8 miljoonan hintaisen hankeen kliseisyyttä muun muassa seuraavasti:

Studiossa haastatellut hankkeen vetäjät, erityisesti sosiaalipolitiikan dosentti Johannes Kananen, kertoivat jotain sellaista, jonka on kuullut jo tuhat kertaa erilaissa poliittisissa debateissa. Eli ’viimeiset 30 vuotta vallalla on ollut uusliberalistinen ideologia, joka on näkynyt siinä, että tuloerot ovat lisääntyneet ja niitä on haluttu lisätä. Sosiaaliturvan tasoa on laskettu; sillä ei enää tule toimeen. On leikattu sosiaalimenoja ja toimittu suuryritysten ehdoilla, joka näkyy siinä, että työvoiman tarjontaa on kasvatettu. Varallisuuserot ovat kasvaneet.’”

Virén ei pitänyt väitteitä todistettuina ja totesi lopuksi: ”Sääli vaan, että pitää ensin käyttää 8 miljoonaa, jotta olisi nämä tulokset voidaan julkistaa.” Emeritusprofessori käsitteli tutkimuksen muuttumista poliittiseksi maailmanparannustoiminnaksi myös toisessa kirjoituksessaan ”Mikä on tutkimusta?”, joka löytyy täältä.

Emerituksen esiin nostamat ongelmat jättiläismäinen nollatutkimushanke ja akateemisella rehulla ruokittu projekti, jonka tuloksena on väitteiltään todistamattomia artikkeleita muodostavat kuitenkin vain jäävuoren huipun. Taustoitankin asiaa hieman laajemmin.

 

”Kaikki valta neuvostoilleVälttäkää kaikka neuvostoja

Oikeuskanslerin paheksuttua Jyrki Kataisen (kok.) kätilöintiä, jolla hän junaili Pekka Himaselle 600 000 euron myötäjäiset SITRAsta ja Suomen Akatemiasta, hallitus vastasi kritiikkiin vuonna 2013 vaatimalla eduskunnalta peräti 200 miljoonan euron resursseja ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Kirjoitin aiheesta aikoinani täällä ja Tiedepolitiikka-lehdessä.

Ilmeisesti hallitus arvioi hyökkäyksen parhaaksi puolustuksekseen. Niinpä tuolloinen hallitus päätti perustaa Suomen Akatemian yhteyteen ja sen toimikuntien rinnalle erityisen strategisen tutkimuksen neuvoston (STN), jonka pääteemat ja jäsenet valitsee valtioneuvosto. Nykyisin se hallinnoi noin 60 miljoonan euron vuosittain jaettavaa pääomaa, eli satakertaista määrää Himasen poliittisiin myötäjäisiin verrattuna.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on poliittisesti johdetun pseudotutkimuksen hedelmä, eräänlainen agenda- ja tendenssitutkimuksen bunkkeri, jossa vihervasemmiston etäispäätteet valikoivat ”tärkeinä” pitämänsä tutkimusaiheet, määrittelevät ne vihervasemmistolaisen kallistuman mukaisesti ja jakavat rahat omille suosikeilleen, joilta he tietävät saavansa vihreitä, vasemmistoa ja huvitteluliberaaleja miellyttävät tulokset.

Valtioneuvosto ja STN esimerkiksi päättivät, että vuodelle 2020 strategisen tutkimuksen teemat ovat (tietenkin) ”ilmastonmuutos ja ihminen” sekä ”tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko”. Jälkimmäisellä on ilmeisesti tarkoitus vastustaa hallitusta arvostelevaa vaihtoehtomediaa. Valtioneuvoston määritelmän mukaan ”läpileikkaavana painopisteenä molemmissa teema-alueissa on yhteisöllisyys.”

Moni asia kuultaa läpi. Tieteellisen sosialismin aikakaudella teemat olisivat varmaakin olleet ”kommunistinen muutos ja ihminen” sekä ”objektiivinen journalismi ja DDR:ään perustuva päätöksenteko”. ”Läpileikkaavana painopisteenä” (lue: poliittisena ideologiana) molemmissa teema-alueissa ovat nytkin (uus)taistolaisuus ja sosialismi.

Tästä räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisesta hökellyksestä voidaankin sitten lukea, että ”reilu ruokamurros vaatii tuekseen tutkimustietoa” ja että ”palkokasvit parantavat maailman”. Vihreiden visioista on kirjoitettu jo vuosien ajan Valituissa Paloissa, joissa 1960-luvulla kerrottiin, kuinka perustetaan siirtokuntia kuuhun ja muunnetaan Sahara kasvitarhaksi ydinvoimaa käyttäen.

Punavihreää hallitusta näyttää kiihottavan erityisesti vanha luokkastrateginen kauna, ja siksi perustetaan myös tasa-arvo-ohjelmia huomaamatta, että jo tasa-arvon käsite on oksymoroni. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä silloin mitään ei voida tunnistaa muuta paremmaksi. Arvon käsite onkin olemukseltaan hierarkkinen, aivan niin kuin suvaitsevuuden pitää olla aina valikoivaa. Tämä puolestaan nojaa siihen, että on olemassa huonompia ja parempia asioita, joiden välillä meidän kantilaisittain katsoen suorastaan pitää valita.

Punavihreän hallituksen varjeluksessa Akatemia potee viidakkokuumetta YK-vetoisten ”kestävän kehityksen” agendahankkeiden hyväksi, sillä niiden sanakohinaan voidaan piilottaa ”politiikkasuosituksina” kehitysavun ja maahanmuuton lisääminen sekä tietenkin hiilinielujen ja kiertotalouden muotikäsitteet.

Vastaavanlaista pölinää saisi ilmaiseksi puppulausegenraattorista. Erona puppulausegeneraattoriin on se, että päästäkseen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti laajennetun sosiaaliturvan piiriin pitää antautua internatsistisesti johdettuun kansainväliseen kontrolliin, eli vihervasemmistolaisen politurkkikerhon ylläpitämään referée-menettelyyn, jonka luotettavuus on todistettu parodia-artikkelien suopealla läpimenolla lehdissä.

 

Myös vaihtoehto olisi, ja vaihtoehto yleensä takaa totuuden

Mikäli Akatemiaa kiinnostavat tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko, kannattaisi lukea piakkoin ilmestyvä 400-sivuinen tutkimukseni, jossa käsittelen median totuuskriisiä ja tietenkin myös sitä, kuinka se näkyy akateemisissa julkaisukäytännöissä. Paha kyllä, Suomen Akatemia ei ole tukenut tämänkään tutkimukseni valmistamista mitenkään, niin kuin ei mitään muutakaan tieteellistä toimintaani.

Tai jos Akatemiassa ollaan oikeasti kiinnostuneita maahanmuuttopolitiikan taloudellisista ja sosiaaliturvaan liittyvistä ehdoista sekä kantaväestön kokemasta oikeudenmukaisuudesta, sen kannattaisi perehtyä Samuli Salmisen kirjoittamaan kolmeen tutkimukseen.

Mutta tätähän Akatemia ei tee, koska tutkimuksemme eivät ole sen oman poliittisen linjan mukaisia vaan tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti kriittisiä. Kriittistä tutkimusta on puolestaan tullut mahdottomaksi saada julkaistuksi vihervasemmiston hallitsemissa kommunistilehdissä ja -kustantamoissa. Ne ovat panssaroineet oman asemansa määrittelemällä TSV:n ja opetusministeriön Julkaisufoorumihankkeen kautta ”tieteellisiksi” vain sellaiset kustantamot, jotka käyttävät punavihreän agendatutkimuksen seulaa, kuten Tampereella toimiva Vastapaino ja ekososialistien ja feministien hallitsema Gaudeamus.

Filosofisesti katsoen totuus tulee aina valtavirtojen ulkopuolelta, jossa vapaus on aitoa. Akatemiassa ja muuallakin pitäisi ymmärtää, ettei mikään tutkimus voi olla hallitusta – siis minkään väristä hallitusta tukevaa virastoretoriikkaa, vaan riippumatonta analyysia tai synteesiä.

Hyvän huonon esimerkin poliittisesti johdetusta tieteestä ja hallituspolitiikasta, jota Akatemia tyytyväisyydestä hyristen tukee, tarjoaa pääministeri Antti Rinteen pari päivää sitten esittämä kannanotto, jonka mukaan ”[o]n erityisen vastuutonta, että poliitikot höynäyttävät kansalaisia sanomalla, ettei pienen kansan tarvitse tehdä mitään ilmastoasioissa. Se on sellaista päänsä pensaaseen laittamista. Seuraavat sukupolvet eivät anna anteeksi, jos tällainen välinpitämätön linja toteutuu.” Helsingin Sanomien toimittajan mukaan syytöksen keihäs sojotti kohti perussuomalaisia.

Rinteen politiikkaa säestämään on nyt laitettu Suomen Akatemian strategisen neuvoston rahoittama Volgan lautturien kuoro.

Minä sanoisin asioiden olevan täysin päinvastoin kuin Rinne väittää: On erityisen vastuutonta, että vihervasemmistolainen hallitus höynäyttää kansaa tuhoamalla maamme talouden ilmastohysterialla, karkottamalla hyvällä ympäristösuhteella toimivan teollisuutemme kehitysmaihin, sosialisoimalla ihmisten asunnot energiamääräyksillä, kansallistamalla metsät hakkuurajoituksilla, vaikeuttamalla työssäkäyntiä autoilua kallistamalla, velkaannuttamalla valtiota ilmastopoliittisella anekaupalla ja haaskaamalla verovaramme taivaan tuuliin vieraiden kansakuntien hyväksi. Se on umpihöperöä ja sakeaa politiikkaa, jota seuraavat sukupolvet eivät koskaan anna anteeksi.

Antti Rinteen kannanotto antoi näytön siitä, että demarien ja meidän perussuomalaisten tavoitteet, menetelmät, arvot ja tärkeysjärjestykset ovat sovittamattoman erimielisyyden päässä toisistaan niin ilmastopolitiikassa kuin tiedepolitiikassakin.

Nykyisenä syvätyperyyden aikana (sanonta Timo Vihavaiselta) on vääristynyttä, että nuoriso hakeutuu yliopistoihin etupäässä parantaakseen maailmaa ja edistääkseen ”oikeudenmukaisuutta” tai ”tasa-arvoa”. Tiedosta, totuudesta ja oppimisesta ei olla kiinnostuneita juuri lainkaan, ja aiheesta enemmän täällä.

 

Poliittinen yhteiskuntatiede on jälleen ”uusi normaali”

Mitä yliopistoissa sitten tehdään? Siitä näyttöä antaa Helsingin Sanomain säätiön, Alfred Kordelinin säätiön sekä Ella ja Georg Ehrnrootin säätiön rahoittama hanke ”Kurjistettuja kutsumassa: Totuudenjälkeisen ajan kansainväliset mobilisaatiostrategiat Suomen, Ranskan ja Yhdysvaltain vastamediassa”, jonka toteuttivat Helsingin yliopiston tutkijat Gwenaëlle Bauvois, Niko Pyrhönen ja Rūta Kazlauskaitė sekä Tampereen yliopiston Tuukka Ylä-Anttila ja Jyväskylän yliopiston Karina Horsti.

Tutkijat ovat raahautuneet Perussuomalaisten ja vaihtoehtomedian perässä haukkuakseen molempia ja liittääkseen kummatkin yhteen mielikuvituksellisesti ja mielivaltaisesti. Kirjoittajien poliittisia kannanottoja on löytynyt laajalti kaikenlaisista turvapaikanhakijoiden elintaso-oikeuksia puolustavista tai pakkopalautusten lopettamista vaativista vetoomuslistoista, mikä paljastaa heidän poliittisen värinsä. Oikea Media kirjoitti hankkeesta ja sen tuloksettomista tuloksista täällä.

Politrukki Pyrhönen pitää valtavirtamedian puolueellisuutta arvostelevaa vaihtoehtoista mediaa ”vastamediana” ja opastaa tiedeyleisöä seuraavasti: ”Suomessa tehdään laadukasta journalismia ja jättäisin näiden vastasivustojen tuotokset rauhaan.”

Jos on niin, että yhteiskunnallinen totuus löytyy Kansan Uutisista, niin miksi te vasemmiston kätyrit yliopistolla ette voi jättää vaihtoehtoista mediaa todellakin rauhaan, vaan roikutte sen tekemisissä kiinni kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä? Perussuomalaisten toiminta ja kansallismielisyys näyttävät kiehtovan teitä kuin karhua hunaja.

Tämä ei tietenkään ole ihme. Perussuomalaiset puhuvat suomalaisille tärkeistä asioista, minkä jälkeen vihervasemmisto puhuu sättien ja mustamaalaten perussuomalaisista. Perussuomalaisten arvojohtajuutta voidaan sanoa standardin asettamiseksi keskusteluille.

Sen sijaan Yleisradion tietyiltä luottolausunnonlaatijoilta haalimilla kannanotoilla, kuten kommunistisen sirpalepuolueen aktivistin Emilia Palosen mielipiteillä, ole tieteellisen filosofian ja metodologian näkökulmasta pennin jeniä arvoa. Ylen edellä linkatussa jutussa Palonen käy jälleen hihat palaen Perussuomalaisten kasvavan kannatuksen kimppuun valittaen ”ulkomaalaisvastaisuudesta” mutta ei kysy, miksi niin monet todellakin arvostelevat ja vastustavat valtavirtapoliitikkojen tuputtamaa maahanmuuttoa. Todellisuudessahan maahanmuuttovastaisuus on tulos vihervasemmiston halusta haalia maailman kurjalisto suomalaisten lihapatojen ääreen.

Myös vihervasemmistolais-feministisen yliopistolaitoksen, Suomen Akatemian ja tieteellisen median arvoa nostaa nyt yksi ja sama seikka: nenä kiinni konditorialiikkeen ikkunassa maailmaa tarkastelevien sosiaaliturvalotto, jonka tuloksena syntyy väärää identifikaatiota. Pelkkä resurssien niukkuus ja suuri kysyntä luovat mielikuvan akateemisen julkaisujen korkeasta arvostuksesta. Se on kuitenkin pelkkä mielikuva, ja sellaisena harhaanjohtava. Juuri kukaan ei oikeasti halua tutkimustoiminnalleen niskaan hengittäjiä eikä myöskään tuotoksilleen sensuuria saati julkaisemista TSV:n tieteellisiksi määrittelemissä lehdissä, joita ei kukaan lue.

Akatemian lisäksi poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta tukee tässä kirjoituksessa mainittujen Helsingin Sanomien, Kordelinin ja Ehrnrothin säätiöiden lisäksi erityisesti Koneen säätiö, joka on rahoittanut maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävää tarkoitushakuista toimintaa ja vaihtoehtoisen viestinnän tukahduttamista.

Tämä on ymmärrettävää, sillä Erkkojen ja Herlinien intresseissä on aina ollut internationalistisen viitekehyksen suosiminen. Tämä näkyy esimerkiksi Bauvoisin, Pyrhösen, Kazlauskaitėn, Ylä-Anttilan ja Horstin kurjuustutkimuksen rahoittamisessa. Sanomien kanssa kilpaileva vaihtoehtomedia on koetettu saada apurahakapinallisten hampaisiin tekemällä heistä välineitä globaalikapitalistisen teollisten intressien ajamiseksi, halpatyövoiman maahantuomiseksi ja vaihtoehtomedian savustamiseksi pois markkinoilta. Väärän samastumisen kautta uustaistolainen yliopistososialismi on ostettu kapitalismin takuumieheksi, jolloin porvaristo ja äärivasemmisto ovat paiskanneet kättä suomalaisten ihmisten oman edun yli.

 

Tieteen lumihiutaleet tutkimuksen tekijöinä

Hullunkurista yliopistojen, Akatemian ja tieteellisen julkaisutoiminnan sekä niiden rahoittajien piirissä on, että kaikki sellainen, mikä vielä 1980-luvulla olisi naurettu yliopistoista ulos pitäen sitä metodologisesti perustelemattomana, epätieteellisenä ja ajatuskuluiltaan epäloogisena, on nykyisin nostettu suureen kunniaan, jonka kyseenalaistamista arvostellaan ”vihapuheeksi”. Mannerheimin kuvia kannetaan pois seminaarihuoneista kiilusilmäisten kommunistiprofessorien määräyksestä. Sellaisia ”turvallisia tiloja” vaaliva yliopisto ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Esimerkkinä metodologisesti kestämättömästä asenteesta voin mainita nykyisen sisäministerin Maria Ohisalon (vihr.) tavan valita tutkittavat henkilöt artikkeliväitöskirjaansa otantamenetelmällä, jossa kaikki halukkaat saivat vastata. Matti Virén käsitteli aihetta ansiokkaasti täällä.

Toisen samantyyppisen metodivirheen tarjoaa Helsingin yliopiston tutkijoiden Anu Äijälän ja Tiina Luoman artikkeli ”The Importance of Emplayment in the Acculturation Process of Well-Educated Iraqis in Finland: A Qualitative Follow-up Study”, jonka tuloksista Helsingin Sanomat raportoi toimittaja Anu-Elina Ervastin kirjoittamassa jutussa ”On nöyryyttävää saada rahaa tekemättä mitään, sanoo Muatafa Abdulameer”.

Jos tutkimuksen otos (7 henkilöä) oli haalittu kokoon käyttäen menetelmää ”[t]hey were contacted through direct contact outside reception centres or at events organised by or for asylum-seekers, and through a snowball sampling technique utilising the participants networks”, tämä kai tarkoittaa, että tutkittavat valittiin kehottamalla pyytämään kaverinsa mukaan. Aitoa ”joukkoistamista” siis.

Kun sitten Helsingin Sanomien mielestä oli niin, että ”irakilaiset kokivat työnteon kunnia-asiaksi”, voidaan kysyä, miten muuten voisi ollakaan. Ei kai kukaan kehtaisi tunnustaa ylpeilevänsä työttömyydellään? Entä itse perusongelma? Jos myös irakilaisista on nöyryyttävää olla työttöminä Suomessa, miksi he ylipäänsä tulevat tänne olemaan työttöminä? Ja vielä enemmän: eikö heitä hävetä pahentaa maamme työllisyystilannetta tai viedä työpaikkoja suomalaisilta? Tätä tutkijat Äijälä ja Luoma sekä Helsingin Sanomat eivät tietenkään kysyneet eivätkä kysyneet, koska vastauksia ei ole ajateltu.

 

Tiedepolitiikan sietämätön sakeus

On hämmästyttävä havaita, mitä kaikkea yliopistojen alati niukkenevilla voimavaroilla saadaankaan aikaan. Suuri osa on pelkkää poliittisten motiivien vuoksi luotua näennäistutkimusta, jonka lähtökohdat sanelee poliittinen valta. Entistä useammin tendenssitutkimuksen ja agendatutkimuksen motivaatio asetetaan kansainvälisestä ja ylirajaisesta viitekehyksestä, eikä Suomea koskevaa tutkimusta enää tehdä suomalaisten omasta näkökulmasta.

Varsinkaan suomenkielistä tutkimusta ei rahoiteta, jotta tieto ei voisi palautua kansalaisyhteiskuntaan helposti ymmärrettävässä muodossa. Tätä kaikkea kuvaan usein käyttämälläni käsitteellä internatsismi: pakolla kansainvälistäminen. Sen tarkoituksena on tukahduttaa kotimainen filosofia ja suomenkielinen yhteiskuntakritiikki: siis tukkia suut.

Vikaa on, paitsi tutkimustoiminnan lähtökohdissa, joissa tulokset määritellään jo alussa, myös tulosten raportoimisessa. Tiede on politiikan tavoin vahvasti medioitunutta. Valtamedian äänitorvet pyrkivät vaikuttamaan siihen, mikä esitetään tieteenä, ja siksi toimittajat valikoivat haastateltavansa omien poliittisten suosikkiensa joukosta myöntäen heille ilmaismainosta akateemisen uran jatkamiseen. Vihervasemmistolaisen median ja vihervasemmistolaisen yhteiskuntatutkimuksen symbioosia kuvaan vispilänkaupaksi, jossa toimittajat ja tieteilijöinä esiintyvät henkilöt rakentavat toisilleen uraa tuhoten samalla tieteen ja tiedonvälityksen uskottavuutta.

Vaarassa ovat tietenkin myös tutkijat itse, sillä nyky-yliopistoissa heille taotaan päähän vääristynyt käsitys siitä, mitä tieteellinen ajattelu on. Etenkin artikkeliväitöskirjojen hyväksyminen on merkinnyt rimanalennusta, jonka vuoksi mikä tahansa paperipino voidaan hyväksyä väitöskirjana, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään ja asenne on ”oikea”.

Kun väitöskirjojen osiksi hyväksytään myös yhteisartikkeleita, joilla on kolme tai neljä kirjoittajaa, ja nämä puolestaan voivat väitellä samaa julkaisua käyttäen omilla tahoillaan, ei ole ihme, miksi väitösten määrä on kolmin- tai nelinkertaistunut. Kyseessä on institutionalisoitu bluffin ja plagioinnin muoto, sillä tutkijoiden omat osuudet eivät ole artikkeleista millään tavoin uskottavasti osoitettavissa. Joku vetää vankkureita, ja muut istuvat kyydissä.

Ainoa oikea väitöskirja on nähdäkseni filosofian, yhteiskuntatieteiden, humanististen tieteiden, oikeustieteen, teologian ja kasvatustieteen aloilla edelleenkin monografiatutkimus. Se on itsenäisesti kirjoitettu kirja, joka osoittaa kykyä hallita kokonaisuuksia sekä ilmaista menetelmäopillista ja teoreettista kokonaisnäkemystä.

Muu on silppua ja roskaa, josta filosofikollegani Sami Pihlström ja kirjallisuustieteilijä Sari Kivistö käyttivät kertakäyttötutkimuksen nimeä, ja olin itse samaa mieltä.

Metodologisen löysyyden, tehtävänasettelujen poliittisen matalamielisyyden sekä nimityspolitiikan kansainvälisyyden lisäksi yliopistolaitostamme mädättää myös syvästi ideologisten työelämänormien levittäytyminen tieteen piiriin. Näyttönä siitä on affiliaation eli yliopistoon sitoutumisen korostaminen, mikä johdattaa tikapuiden raoissa sinnittelevät tutkijat työelämän mielipidevankeuteen samalla, kun omin toimin ansioituneet pyritään pitämään palavilla seipäillä loitolla yliopistoista.

Nyky-yliopiston ihanteita ovat: feminismi, ryhmätyöskentely, verkostoituminen, riippuvuus, toiseudenvaraisuus, kansainvälisyys, englanninkielisyys, tarkkailu, valvonta, henkinen holhous, puolueellinen julkaisukontrolli ja tietysti monikulttuurisuus, siis kaikki punavihreän tilkkutäkin repaleet.

Sen sijaan omia ihanteitani ovat: yksilöllisyys, itsenäisyys, omaehtoisuus, riippumattomuus, kotikielisyys, kansallisesti merkitykselliset tutkimusaiheet ja täysi tieteellinen ja taiteellinen vapaus. Nämä ovat tieteellisen filosofian klassisia hyveitä.

Lähes kaikki tieteellisen filosofian ja kriittisyyden periaatteet on käännetty nyky-yliopistoissa päälaelleen niin, että itse en voi antaa yliopistoille arvoa muina kuin jatkuvan parodian ja tahattoman komiikan lähteinä. Surkeinta kaikista on, että tätä menoa yliopistojen nykyinen tutkijakunta menettää kokonaan kykynsä filosofiseen ja kriittiseen ajatteluun, teorioiden muodostamiseen ja menetelmäoppien hallintaan. Meitä filosofeja sellainen komiikka syvästi loukkaa.

 

Kirjoituksiani tiedepolitiikasta

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille

Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista

Punamustat yliopistolla

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia

Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?

Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti

Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa

Oikeutta juhlapaikanhakijoille

Pravdan jälkeisestä ajasta

Kun professori lausahtaa

Sosiologian (n)ostalgia

Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi

Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia

Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus

Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys

Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla

Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta

Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti

Sossupuhetta kansojen identiteeteistä

Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä

Sixten kuin ”sixteen”

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?

Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat

Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet

Ei saisi kärjistää

Historiallinen aivopieru

Internatsismia yliopistoissa

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus

Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?

Vihapuhetta valtiotieteellisessä

Suomalaisten filosofien TOP-20-lista

Mikä on tiedettä?

Suomalaisen nykyfilosofian historia

hankamaki

Filosofian tohtori Valtiotieteiden tohtori Projektitutkija Suomen Perustassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu