Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä

Kirjallisuuspalkinnoissa olennaista ei ole, keitä tai mitä niillä palkitaan, vaan se, keitä niillä koetetaan nujertaa. Ihan sama logiikka vallitsee tiedepalkintojen jakamisessa.

Kun 30 000 euroa verovapaata rahaa myönnettiin tänä vuonna maahanmuuttajataustaiselle ja minimaalisen vähän ansioituneelle (kolme kirjaa julkaisseelle) Patjim Statovcille, tarkoitus oli lytätä suomalaisia kirjailijoita.

Tarkoitus oli näyttää, että monikulttuuri-ideologian rattailla ajetaan ohituskaistaa pitkin monien paljon ansioituneimpien suomalaisten kirjailijoiden ohi. Heidän teoksiaan ei edes kelpuutettu ehdokkaiksi. Tämä on kuin suoraan Statovcin kommunistisen lähtömaan vaaleista: voitto on varma, jos juuri muista ei voi edes valita. Koska valintalautakunta. Koska valitsija. Ja koska raati.

Finlandia-palkinto vyörytettiin Statovcille ”kaikkien aikojen nuorimpana hänen teoksestaan Bolla (Otava 2019), ja valinnan teki mediaklusteria edustavan Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila.

Statovcin kirja kertoo jälleen pakolaisuus- ja monikulttuurisuuskurjuudesta, kuten palkitut teokset viime aikoina yleensäkin. Hänen tuotoksensa Kissani Jugoslavia (2014) arvostelin jo täällä, ja pidin sitä kypsymättömänä ja sekavana terapiatekstinä, joka heijastelee hänen omia kompleksejaan peittelemättömästi. Mutta kirjallisuuden helmikanojen näkökulmasta tuotos oli aivan loistava, kun siinä puhuttiin homouteen liittyvästä kipuilusta rohkeasti ja peittelemättömästi. Minusta kyseessä oli naurettava kliseisyys.

Kansainvälinen hehkutus on ollut käsittämätöntä. Kriitikoiden, kustantajien ja median toimesta yritetään marginaalisesta monikulttuurikirjallisuudesta tehdä supermarkettikirjallisuutta ja kirjallisuuden valtavirtaa. Mistä tällainen tendenssi?

Median kulttuurikanat laittavat punaiset valot päälle ihan kiusasta kaikkia suomalaisia kirjailijoita ja lukijoita vastaan, sillä kyseiset kriitikot ja toimittajat ovat juuri niitä katkeria kaarinoita, jotka itse eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään.

Sixten Korkman puolestaan vältti raadin tarjoamat pahimmat karikot, kuten Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen muunneltua totuutta edustavan vaihtoehtohistorian, ja myönsi Tieto-Finlandian julkisuudessa ja tieteessä ennestään tuntemattomien tekijöiden neutraalinoloiselle teokselle Metsä meidän jälkeemme (Like 2019). Ei siis mennyt ihan kansiaan myöten punaiselle kirjalle, kuten viime vuonna.

Metsä meidän jälkeemme on kuitenkin ilmastopaniikkia hyödyntävä vihreän ideologian propagandateos, jossa vedotaan juhlavasti metsän arvoon kansallisena ja lähes pyhänä paikkana. Metsään liittyviä luonnonsuojelumielikuvia käytetään sitten metsän taloudellisen arvon sosialisoimiseen sekä metsien hyödyntämistä koskevaan rajoittamiseen käyttö- ja talousmetsinä.

Kuten olette huomanneet, Suomen koko kulttuurielämä tieteestä kirjallisuuteen on maahanmuuttoa suosivan vihervasemmistolaisen tai huvitteluliberaalin monikulttuuri-ideologian vallassa. Kulttuurielämän ja median puolueellisuus on muuttunut kulttuurieliittinä itseään pitävien porsasteluksi, joka koostuu pelkästä märän rätin viskomisesta suomalaisten ihmisten naamatauluun.

Itse ei osta näitä teoksia julkaisevien kustantajien kirjoja lainkaan, ja toivon, että myös muut kanssani samoin ajattelevat tekevät valtamediaan kohdistuvan kulutus-, tilaus- ja ostolakon. Mitään ette menetä, ette varsinkaan rahaa. Paitsi tietysti veroina, joista kerätään valtionapuja daideilijoille.

Samalla kun noista tuotoksista tehdään jälleen produktioita Kansallisteatteriin ja muille näyttämöille, valtionavun osuus katsojaa kohti luetaan kolminumeroisissa eurosummissa. Harmi vain, että ne summat menevät tekijöille eivätkä palaudu yleisöille itselleen.

hankamaki

Filosofian tohtori Valtiotieteiden tohtori Projektitutkija Suomen Perustassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu