Miksi ”kansainvälisille sopimuksille” voi nauraa? – Overtonin ikkuna ja psykologiset syyt

Kun näyttelijä ja TV-kasvo Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) valittiin populistina eduskuntaan, arvasin, että hyödyllisimmillään hän on laittaessaan sielläkin asiat komediaksi.

Peteliuksen tapa katua 1980- ja 1990-luvuilla tekemiään saamelaissketsejä muodostaa juuri sellaisen tahattoman komiikan muodon, jonka tuloksena yleisö ei enää tiedä, milloin politiikassa on kyse parodiasta ja milloin on tosi kyseessä.

Peteliuksen anteeksipyyteleminen toi mieleen Kiinan kansantasavallasta tutun käytännön, jonka mukaisesti ”katuminen lyhentää tuomiota”. Petelius ilmeisesti säikähti tuota valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen omaksumaa periaatetta – tai sitten sitä Suomesta jo ennestään tuttua käytäntöä, jonka mukaan nauru tuomiota pidentää.

Joka tapauksessa Peteliuksen omatoiminen itsesyyllistäminen koetteli pahoin niin sanottua itsekriminointisuojaa. Aivan samaan tapaan oikeusviranomaisten halu syyttää ja tuomita sananvapauden käytöstä tiettyjä poliitikkoja on rikkonut taannehtivan lainkäytön kieltoa, kun viime aikoina on alettu jahdata toistakymmentä vuotta vanhoja puheita ja kirjoituksia ”jatkettuun rikokseen” viitaten.

 

Perusoikeusortodoksit paljastettu

Näiden syytösten perättömyyden osoitti Päivän Byrokraatti -sivuston kirjoittaja erinomaisessa ja vastaansanomattomassa analyysissään, joka jokaisen kannattaa lukea. Toisessa kannanotossaan hän perustelee yksityiskohtaisesti, miksi Suomi voi aivan hyvin ja kansainvälisiä sopimuksia rikkomatta poistaa rikoslaista kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lakipykälän, joka lisättiin siihen vuonna 2011.

Suomi allekirjoitti rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen jo vuonna 1970, eli elimme tässä sopimustilassa yli 30 vuotta ilman rikoslaillista rangaistuksen uhkaa, eikä kukaan kiihottunut. Hyvin meni. Ja menisi edelleenkin, mutta perustuslakivaliokunnan kolme tunnettua tietäjää ovat alkaneet käyttää summittaista ”kansainvälisiin sopimuksiin” vetoamista verukkeena perustuslakivaliokunnan poliittiseen ohjailuun. Se taas on helppoa, sillä valiokunnan jäseninä ja puheenjohtajinakin on viime vuosina ollut valtio-oikeudesta ja oikeusfilosofiasta mitään ymmärtämättömiä ja puolustautumiskyvyttömiä tai -haluttomia diletantteja.

Sen sijaan PB:n kirjoittaja – joka selvästikin on asiansa läpikotaisin tunteva huippujuristi – on lukenut myös sen, mitä Suomen valtiosopimuksissa ja niiden virallisissa varaumissa oikeastaan sanotaan.

Päivän Byrokraatin analyysit vetävät juridisessa asiantuntemuksessaan maton alta eduskunnan perustuslakivaliokuntaa järjestelmällisesti harhauttaneilta Tuomas Ojaselta, Martin Scheininilta ja Juha Lavapurolta, heidän hakuammuntamaiselta vetoamiseltaan ”kansainvälisiin syrjinnän vastaisiin sopimuksiin” ja heidän ihmisoikeusfundamentalismiltaan, jota käsittelin täällä ja täällä. Rohkenen suorastaan pyytää, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan kaikki 17 jäsentä lukisivat PB:n argumentit sanasta sanaan.

Se, että Helsingin Sanomat haki kolmen tietäjän lisäksi myös neljännen (tällä kerralla nuorehkon Sakari Melanderin), jotka kaikki lätkäytyksenomaisesti totesivat, että kansanryhmää vastaan kiihottamista ei muka voitaisi poistaa rikoslaista, sisältää valtiollista suvereniteettiamme vastustavan kannanoton. Totuus on, että juristien omaan mielipidevaltaan perustavalla ihmisoikeusfundamentalismilla ei voida ohittaa myöskään yksilönvapauteen liittyvää sananvapautta eikä kansakuntien itsemääräämisoikeuteen liittyviä perusoikeuksia.

Looginen tosiasiahan on, että jos eduskunta voi säätää lain, se luonnollisesti ja yksinomaan voi sen myös kumota – ainakin sikäli kuin olemme suvereeni valtio. Tältä pohjalta koko valtiosopimus 37/1970 olisi irtisanottavissa, niin kuin se onkin. Niin seinähullua valtiota tuskin onkaan, joka laittaisi päänsä pysyvästi moiseen silmukkaan, ja professorijuristien tarkoitus lieneekin ollut rikkoa vallan kolmijaon periaatetta pyrkien määräilemään eduskuntaa.

En tietenkään tarkoita, että rotusyrjintä pitäisi aloittaa uudelleen, mutta kylläkin sitä, että eturyhmäpoliittisia syrjintä- ja ihmisoikeusargumentteja ei saisi käyttää toisten yksilöiden tai kansanryhmien – etenkään poliittiseen vallanperimykseen oikeutettujen kantaväestöjen – perusoikeuksien rajoittamiseen. Ja edelleen: Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1965) on sinänsä osoittautunut vääristyneeksi, kun ”kaikkinaisen rotusyrjinnän” kieltäminen on alkanut merkitä ihmisoikeusfundamentalistien kannanotoissa sitä, että kantaväestöt eivät saisi vastustaa vieraiden kansakuntien tunkeutumista maahamme.

 

Itsesensuurin noidankehä

Sensuurin vaatiminen sopimattomia puhuneille on tietenkin aina kohtuutonta jo siitä syystä, että mikään julkinen valta ei voi koskaan päättää siitä, mitä ihmiset toisistaan ajattelevat ja sanovat. Sananvapauden idea on suojata hallintoalamaisia vertikaalisesti viranomaisten mielivaltaa vastaan – ei oikeuttaa julkisen vallan puuttumista kansalaisten keskinäisiin kiistoihin heidän horisontaalisissa suhteissaan. Juuri siksi sananvapaus onkin jouduttu säätämään perusoikeudeksi jopa hallitsijoiden tahdon vastaisesti.

Kenenkään ei pidä myöskään säätää lakeja, joiden käsitteistöä ei voida määritellä (”vihapuhe”) ja joita ei voida sen enempää noudattaa kuin valvoakaan. On perin vääristynyttä ajaa mitään puhetta rikoslaillisesti rangaistavaksi, kuten Kimmo Nuotio Vihreän Langan jutussa ja vieläpä toivoa, että kansalaiset lähtisivät sensuuriin omatoimisesti mukaan.

Mutta jo itsekriminointisuojan omatoimisella murtamisella on kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, vaikka syytteitä ei nostettaisi eikä ketään tuomittaisi. Sen vuoksi myös Peteliuksen katumusharjoitus oli epäviisasta politiikkaa.

Itsesensuurissa piilee paha loukku, sillä itsesensuurilla on taipumus johtaa kierteeseen. Pelästytetyt kansalaiset voivat alkaa rajoittaa itseään enemmän kuin olisi lain puitteissa tarpeellista ja jättävät ilmaisematta asioita, jotka myös laki sallisi. Jo epäillyksi joutumisen uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti kansalaisia pidättäytymään yhteiskuntakriittisistä ja tiettyjä henkilöitä tai väestönosia arvostelevista puheista.

Juuri tästä Peteliuksen piehtarointi syyllisyydessä antoi näyttöä. Kun kansalaiset välttelevät asioiden sanomista, he itseään rajoittaessaan de facto tulevat kaventaneiksi sanankäytön alaa. Juridiset normit seuraavat hetken kuluttua perässä ”kirjaten yhteiskunnallista todellisuutta”, josta on tullut ”maan tapa”. Näin ihmiset on saatu totuuspuheen vastaiseen kampanjaan mukaan. Kierre kiihtyy ja silmukka kiristyy.

Aivan absurdiksi asia on mennyt, kun mediakin on lähtenyt oman ”itsesäätelyelimensä”, Julkisen sanan neuvoston, kautta tuohon toisten ihmisten rajoittamiseen mukaan. JSN :hän ei tunnetusti arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Keljua on, että JSN:n lausunnot kelpuutetaan todistusaineistoiksi tuomioistuimissa, vaikka kyseessä ovat pelkät intressiryhmän mielipiteet.

 

Overtonin ikkunasta tirkistää vähemmistöjen despotia

Asiaa kuvaa niin sanottu Overtonin ikkuna, jolla tarkoitetaan sallittujen keskustelunaiheiden luokittelua. Keksijänsä Joseph P. Overtonin mukaan ikkuna määrittää kehyksen, jossa poliittisia ehdotuksia arvioidaan sen perusteella, kuinka ne vaikuttavat yksilönvapauksien rajoittamiseen ja valtion väliintulon asteeseen.

Tämän ikkunan reunat ovat siirtyilleet vuosikymmenten kuluessa tavalla, joka tekee siitä käyttökelpoisen historiallisen muutoksen tarkastelemiseen. Raamien liikkuminen näkyy nykyisin kirkkotäteihin kohdistuvissa rikosepäilyissä ja koomikoiden katumusharjoituksissa, joilla he pyrkivät itse itseään syyllistäen irtisanoutumaan 3:4-kuvasuhteen aikana tehdyistä sketseistä. Väitän, että kolme vuosikymmentä sitten sananvapaus oli laajempaa ja ahdasmielisyys vähäisempää kuin se on nyt, poliittisen vihervasemmiston aloittamien ajojahtien aikana.

Overtonin räppänän sulkeutuminen on johtanut politiikan kuluttajat absurdin komiikan eteen, kun neekerinpusuista tehtiin vaahtounelmia, Yle sensuroi Pekka ja Pätkä -elokuvan ja Tintti-sarjakuvia syytettiin ”rasismista”, eikä ole toivoakaan, että Uuno Turhapuro -elokuvasarjaan lisättäisiin vähemmistödespotiaa parodioiva osa ”Uuno Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”.

Sen sijaan feministit ovat haukkuneet Speden komiikan sovinistiseksi, naisvihamieliseksi ja stereotyyppiseksi, ja hänen viimeinen elokuvansa ”Naisen logiikka” katosi säestettynä arvioilla, joita lehdet jaksavat edelleen toistaa. Vitsien yhteydestä alitajuntaan ei ole ymmärretty mitään. Ei ole ymmärretty myöskään sitä, että komiikalla ja pilkalla on tärkeä rooli vaiettujen ja usein myös vääristyneiden asioiden paljastajana ja yhteiskunnallisten konfliktien laukaisijana.

Speden havaintojen mukaan maailmassa ei ollut naiskoomikoita, mikä hänen mukaansa kertoi lohduttomia asioita naisten tavasta ymmärtää asioita ja asennoitua niihin. Mutta ”naisen logiikasta” hän sitä löysi. Hän itse huomautti sketsiensä vain kehuvan loogisia naisia. Speden mielestä juuri ”se on viisautta, kun ei tiedä jotakin asiaa mutta esiintyy niin kuin tietäisi” – kuten monet meidänkin aikanamme.

 

Psykologinen näkökulma syvätyperyyden aikaan

Koska sarkasmiin, parodiaan ja ironiaan turvautuminen on lisääntynyt sananvapautta kaventavissa länsimaissa niin kuin aikoinaan sosialismissa, on hyvä muistuttaa myös psykologisista motiiveista.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden voidaan sarkasmiin ajautumista pitää eräänlaisena voimattomuuden tunnustuksena ylivoimaisen vastustajan edessä. Siksi monet turvautuivat ironiaan, parodiaan ja sarkasmiin myös sosialismissa.

Yksilöpsykologisesti katsoen ironian, parodian ja sarkasmin taju mahdollistuu metakognitiivisten kykyjen kehittymisen myötä nuoruudessa. Metakognitiolla tarkoitetaan tietoisuutta omasta tietoisuudesta, siis ajattelemisen ajattelemista.

Sarkastisen, ironisen tai parodisen kommentin kirjaimellinen merkitys tulkitaan ensin aivojen vasemmassa otsalohkossa Wernicken alueella. Oikea aivopuolisko ja otsalohkot puolestaan päättelevät viestin asiayhteyden. Lopuksi oikean ja vasemman aivopuoliskon informaatio yhdistyy otsalohkoissa, jotka voivat tulkita viestin asialliseksi, ironiseksi, parodiseksi tai sarkastiseksi.

Kun Leslie Cameron (2010) kollegoineen tutki huumorin käyttöä vaikeissa oloissa elävien 14–15-vuotiaiden nuorten puheissa, hän totesi, että sarkasmin harjoittaminen oli tärkeä osa heidän kykyään suoriutua vaikeissa olosuhteissa. Siten huumori auttoi nuoria selviytymään, aivan niin kuin huumorintaju auttoi kansalaisia kestämään myös sosialismin hullutuksia. Normaali aikuistuva nuori ymmärtää vaivatta sarkasmia, kun taas tutkimuksissa on todettu, että autisteilla ja aivovaurioista kärsineillä henkilöillä on alentunut kyky ymmärtää ironiaa, parodiaa ja sarkasmia.

Niinpä Timo Vihavaisen kannanotto, että nykyään eletään syvätyperyyden aikaa, ei ole tuulesta temmattu. Jos joku tieteellisistä tuloksista loukkaantuu, järkyttyy tai vaatii sensuuria, juuri hänellä saattaa olla alentunut ironian, parodian tai sarkasmin taju. Itse kuitenkin arvioisin suopeasti, että nykyaikana yleistynyt ammatikseen loukkaantuminen ei ole aitoa vaan tahallista mielensä pahoittamista, jonka tehtävänä on toimia kiusanteon ja kunnianloukkausten kansanhuveja ylläpitävän tökkimisen välineenä.

 

Vasemmistolaisen yliopistohegemonian kuristavuus

Sitä, että hallinnossa, yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa toimivat juristit eivät ole suinkaan pätevimpiä eivätkä etevimpiä, saattaa selittää priimusten kaikkoaminen (vielä) suurempien rahojen perässä yksityisten työnantajien, kuten pankkien ja asianajotoimistojen, palvelukseen. Näin julkisen hallinnon ja yliopistojen palvelukseen jäävät kaikkein kyvyttömimmät. Sitten nämä akateemisen ajattelemattomuuden lehtolapset järjestäytyvät yksimielisesti hymisten Demlaan.

Se, että vasemmistolaiset ovat hallitsevassa asemassa myös yliopistojen oikeustieteellisellä alalla, ei ole merkki heidän erinomaisuudestaan vaan kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin kyseessä on itseään vahvistava ilmiö: 1960-luvulla virkansa saaneet ovat valinneet yliopistouralle omat oppilaansa ja suosikkinsa, ja näin vasemmistolainen paradigma jatkuu. Toiseksi väitteessä, jonka mukaan vasemmistolaisten värisuora olisi näyttö heidän etevyydestään, sisältää ajatuskulun, että voittajat ovat oikeassa ja kykenevät osoittamaan oikeutuksensa yksinkertaisesti: voittamalla! Tämä on tyypillistä valtapolitiikkaa, johon vasemmisto on aina kätensä liannut.

Python.

Monty Pythonista tunnettu koomikko John Cleese sanoi muutama vuosi sitten, että poliittiseen korrektiuteen syllistyvät ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan omia tunteitaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät hallitsemaan muita. Sama pätee myös kääntäen: toisten ihmisten hallitsemispyrkimyksiin näyttävät syyllistyvän ihmiset, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja jotka siksi pamputtavat muita poliittisella korrektiudella.

Kuinka kirkkaasti tämä kuvaakaan poliittista vihervasemmistoa nykyisin!

 

Aiheesta aiemmin

Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeussopimuksesta?

Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Perusoikeusortodoksit

Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia

hankamaki

Filosofian tohtori Valtiotieteiden tohtori Projektitutkija Suomen Perustassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu