Mitä on olla koulukiusattu? Millaisia jälkiä se jättää? Miten siitä voi ikinä selviytyä?

Viime päivinä on keskusteltu paljon koulukiusaamisesta. Eilen oli eduskunnassa käsittelyssä kansalaisaloite, joka kirposi aiheeseen liittyviä keskusteluja suuressa salissa. Keskustelua on kirvoittanut myös Vantaalla sattunut vakava kouluväkivallan teko syyskuun puolessa välissä. Äsken asiantuntija radiossa sanoi, että koulukiusaamisesta pitäisi puhua avoimesti. Aihe on laajalti esissä tänään Yle Suomessa. Siellä kuullaan erilaisia asiantuntijoita kuten esimerkiksi poliisia ja koulujen edustajia. Hyvä että aiheesta puhutaan. Hyvä, että puhutaan myös siitä, että kiusaamistermin taakse kätekeytyy useita erilaisia rikosnimikkeitä. Siksi kiusaamistermistä pitäisikin luopua ja alkaa puhua rikoksista ja lainvastaisista teoista, kuten Etelä-Karjalassa nykyään tehdään.
Minulla on myös omakohtaista kokemusta koulukiusaamisesta, tai kiusattuna olemisesta. Absurdeinta on se, että tämä systemaattinen toiminta tapahtui täällä Etelä-Karjalassa Konnunsuon ala-asteella. Me kaikki koulun lapset olimme vankeinhoitajien ja vankilavirkailijoiden lapsia. Tämä tapahtui 1980-luvulla. Tuolloin asioista ei puhuttu rikosnimikkeinä, eikä niistä puhuttu juuri muutenkaan. Kun aikuisille yritti kertoa asioista, meidät lapset vaiennettiin. Kukaan ei halunnut puuttua työkavereiden pentujen asioihin. Sellaista se silloin oli. Ehkä juuri siksi meidän koulussa vallitsi ennemminkin systemaattinen kauhun tasapaino. Ei ollut vain yksittäisiä kiusattuja. Oli järjestelmä, jossa kuka tahansa saattoi tulla kiusatuksi. Oli järjestelmä, jossa oli enemmän kiusattuja ja vähemmän kiusaattuja, mutta jokainen joutui olemaan varuillaan.
Itse kuuluin niihin enemmän kiusattuihin. Niihin, jonka kanssa voi leikkiä vain salaa. Joka kelpasi leikkikaveriksi, jos yksi tietty oppilas ei tiennyt tai sille ei ainakaan saanut kertoa. Olin se lapsi, joka jätettiin mielellään ulkopuolelle nimenomaan koulussa. Minua ei koskaan satutettu tai edes uhattu satuttaa fyysisesti, niin kuin joillekin koulumme oppilaille tapahtui. Minut vaan suljettiin ulkopuolelle.
Minua sai pilkata. Keskeisin syy sille oli se, että olin kuulemma kaikkien mielestä omitinen. Varmaan olinkin, koska olin herkkä, luova ja taiteellinen. Vähän sellainen hyvän tahtoinen hölmö ja enemmän omissa oloissani. Sellainen lapsi, joka kyynelehti helposti niin ilosta, kuin surustakin. Lapsi joka itki, jos orava jäi auton alle, tai lintu lensi ikkunaan ja taittoi niskansa. Lapsi joka piti luonnon eläimille hautajaisia. Lapsi joka innostui pienistä asioista ja suunnitteli suuria. Lapsi joka teki omia radio-ohjelmia C-kasteille ja kirjoitti neiti etsivä sarjan tyyppisiä tarinoita ruutuvihkoihin. Sellainen lapsihan on omituinen. Suorastaan ärsyttävä. Totta kai.
Minua suorastaan kuului pilkata siksi, että minun vanhempani olivat eronneet ja asuin isäni kanssa. Sehän oli aivan tavatonta ja sellaista ei juurikaan 80-luvulla tapahtunut, että lapsi asui isän kanssa, ellei äiti ollut täysi hulttio. Omani ei ollut, mutta milläs puolustauduit? Minua sai aina muistuttaa siitä, miten arvoton lapsi olin, kun en kelvannut edes omalle äidilleni. Se muuten sattui. Varsinkin kun oikeudenmukainen sydämeni huusi, että tuo ei pidä paikkaansa.
Minua sai pilktata myös siitä, että lauloin hyvin. Siitä että rakastin laulamista. Rakastin sitä pilkkaamisesta huolimatta, tai ehkäpä vielä enemmän juuri sen takia, koska tiesin olevani siinä hyvä ja halusin pitää kiinni siitä, että lauloin hyvin. Olin päättänyt, että laulutaitoa ja laulun iloa minulta ei viedä. Pidin kynsin hampain kiinni jostain, mikä hiveli lytättyä itsetuntoani. Pilkaaminen ja kiusaaminen tekivät minusta tietysti aran, mutta en ikinä lopettanut laulamista. Lauloin, koska sain siitä itselleni lohtua. Niinpä minua laulatettiin. Otettiin mukaan laikkeihin, missä laulatettiin ja naureskeltiin sille, että olen niin tyhmä, että laulan kun käsketään.
Opettaja pyysi minua aina myös laulamaan joulujuhlissa. Vaikka esiintyminen tuntui vatsanpohjassa ja pelkäsin että pyörryin, tai kuristun, niin minä lauloin. Lauloin varpusta jouluaamuna kyynelet silmissä ja painon tunne kurkussa. Se oli opettajan lempi joululaulu ja se minun piti aina joulujuhlassa laulaa. Ylitin itseni opettajan mieliksi. Tarvitsin niitä kehuja ja yleisön ablodeja, jotta sain edes hetkensi kiinni itsetuntoni rippeistä. Samasta syystä osallistuin aina kaikkiin laulukisoihin, minne opettaja minut lähetti, lauloin kuorossa ja otin roolin koulumme Mörköoopperassa. Vakuutin itselleni, että laulan paremmin kuin kukaan muu siinä koulussa ja se antoi minulle rohkeutta ottaa näkyvä paikkani silloin, kun oli kyse lauluhommista. Niiden pieneien hetkien ajan olin kiusaajieni yläpuolella. Minä oli näkyvä, ainaisen näkymättömyyden ja olemassa oloni anteekispyytelyn sijaan.
Olin koulussa arka, säikky ja sosiaalisesti varautunut lapsi. Koulun ulkopuolella sain olla oma itseni. Olin nokkela, luova, sanavalmis ja hauska. Omien sukulaisten ja oman perheen keskellä koin olevani rakastettu. Minulla oli yksi paras ystävä, joka uhmasi koulussa luotua järjestelmää ja halusi leikkiä kanssani. Helppoa se ei ollut, koska koulun pahin tyranni asui lähellä. Jouduimme kulkemaan toistemme luo kylään salaa rivitalomme vintin kautta, jotta tämä toinen lapsi ei näkisi meidän leikkivän yhdessä. Usein meillä kotona soi puhelin ja tämä toinen lapsi soitti tarkistussoiton, että onko ystäväni meillä. Olimme sopineet myös omien aikuisten kanssa, että jos häntä kysytyään, hän ei ole paikalla. Joskus kuitenkin ystäväni käytiin ovelta hakemassa pois meiltä. Tämä toinen lapsi määräsi niin.
Nämä kokemukset eivät enää ole niin kipeitä, etteikö näistä voisi kirjoittaa ja puhua. Silloin ne olivat todella kipeitä. Opin tosi pian, että yhteisömme aikuisille ei voi puhua. Nämä aikuiset eivät halua kuulla. Myöhemmin opin ymmärtämään heitäkin. Vankilayhteisö ei ollut helppo työpaikka ja asuinympäristö. Muistan ne hetket, kun omassa pienessä päässäni vahvan oikeudentajuni kanssa pohdin sitä, että miten kukaan ei näe, eikä kukaan halua puuttua. Koin voimakasta epäoikeidenmukaisuutta, en pelkästään itseni, vaan meidän kaikkien lasten puolesta. Olimme keskellä helvettiä, jossa yksi tyranni hallitsi koko elämäämme, mutta kukaan ei puuttunut. Vasta kuudennella luokalla saimme alkaa hengittää, kun tyranni siirtyi toiseen kouluun.
Sama oikeudentaju miulla on vieläkin jäljellä. Olen pohtinut että ilman kiusaamiskokemuksiani en välttämättä reagoisi näin voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuteen ympäröiväsässä maailmassa. En olisi ihminen, joka yrittää tasoittaa toistenkin tietä ja näkee pienimmätkin kieroilun vivahteet toisten ihmisten toiminnassa. Epäreiluutta ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan olen todella jyrkkä. Se on helppoa myöntää. Kiusaaminen on jättänyt sen jäljen itseeni.
Enää en ole arka, enkä pelkää sanoa mielipiteitäni ääneen. Enää minua ei pysty hiljentämään, kuten lapsena tapahtui. Enää minun ei tarvitse alistua järjestelmiin, joiden edessä olisin voimaton.
Kiusatuksi tuleminen vaikuttaa aina persoonaamme jollain tavalla. Minusta se teki taistelijan. Muistan kun pienenä alakoululaisena kävin läpi asioita, mitä sitten tapahtuu, kun olen aikuinen. Sitten kun tässä ei tarvitse enää olla, teen sitä tai tätä. Sillä selviydyin. Tiesin, että en ole ikuisesti se kiusattu lapsi. Sitten kyllä näytän koko maailmalle, enkä hyväksy epäoikeudenmukaista toimintaa. Kostoa en koskaan janonnut. Ajattelin vaan, että minusta tulee vahva. Aikani muistutin joka päivä itselleni, että minun ei tarvitse alistua. Muistutin, että epäoikeudenmukaisuutta ei tarvitse sietää. Muistutin, kunnes siitä tuli sieluun kirjoitettu totuus. Enää ei tarvitse muistuttaa, nykyään vaan reagoin.
Kiitos siitä, että koston janoni ei koskaan päässyt valloilleen, vaan pystyin käsittelemään tilannetta kestämisen, kasvamisen, uskon ja toivon kautta kuuluu niille aikuisille, joiden kanssa perhepiirissä kasvoin. Se ei kuulu kouluni henkilökunnalle, eikä sille vankilaminjöön aikuisyhteistölle, jossa jouduin elämään, vaan omille läheisille aikuisille. Perheelle ja suvulle. Viisaille aikuisille.
Ja erityinen kiitos kuuluu myös parhaalle ystävälleni, joka oli valmis uhmaamaan kiusaajatyypin rakentamaa sairasta järjestelmää ja sai minut kokoajan vakuuttuneeksi siitä, että minä olen arvokas ja hyvä ystävä. Olen hyvä ihminen, hyvä lapsi ja se valoi uskoa siihen, miten aikuisena minun ei tarvitse sietää kiusaamista ja vähättelyä.
Eikä minun myöskään tarvitse. Saman ovat varmasti huomanneet kaikki, jotka ovat epäoikeudenmukaisuutta pyrkineet tielleni levittämään. Puutun siihen kärkkäästi, olipa kyseessä oma, tai läheisteni elämä, yhteiskunnallinen taso, politiikka tai vaikkapa työpaikka. Usein myös kassajonoissa tai busseissa. Vääryydet saavat minut reagoimaan.
hannakaisalahde

Olen vuonna 1974 syntynyt nainen, tytär, äiti ja avovaimo. Koulutukseltani olen kulttuurituottaja YAMK sekä nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. Toimin Kotkan vihreän valtuustoryhmän toisena edustajana kaupunginhallituksessa. Työskentelen kansanedustaja Hanna Holopaisen poliittisena avustajana eduskunnassa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu