114. Ilman vaikutusvaltaa ei ole demokratiaa

Ystäväni kertoo tukeneensa nuorta asunnon ostossa. Nuoren osuus asunnosta oli 30 prosenttia. Välittäjän virheen johdosta verottaja muistutti nuorta    yli 3 000 euron mätkyllä ikään kuin tämä omistaisi asunnosta 70 prosenttia. Yhteyhdenotossa verottaja totesi veron kaikkineen tulleen ajallaan suoritetuksi tosin ikään kuin kumpikin omistaisi asunnosta 70 eli yhteensä 140 prosenttia. Asia luvattiin korjata. Kuukauden kuluttua verottaja muisti nuorta 900 euron mätkyllä. Neljännen yhteydenoton jälkeen verottaja totesi uudestaan kaikkien maksujen olleen alunpitäenkin jo suoritetun. Asia luvattiin korjata. Ahdistuneena nuori nukuu huonosti, vihaa yhteiskuntaa ja pelkää edelleen päivittäin saapuvaa postia.

Tapaus muistuttaa asianajajaystävästäni, joka aikoinaan sai 120 000 markan verolapun 100 000 markan tuloistaan. Henkilökohtaisesti verovirkailijan tavattuaan tämä suoritti laskelman uudestaan ja totesi silmää räpäyttämättä koneen ilmoittavan 100 000 markan tuloista kertyvän 120 000 markan veron. Kafkamaisessa tilanteessa asianajajastävälläni oli em. nuoreen verrattuna paremmat valmiudet puolustaa itseään. Hän oli tasavertainen vastustamaan kollektiivia. Hän ei masentunut, vaan ainoastaan vihastui. Lukemattomat suomalaiset sen sijaan elävät päivittäin voimattomina ja nöyryytettyinä.

Ihmis- ja kansakuntana muodostamme yksilöistä koostuvan kokonaisuuden. Yksilö puolestaan koostuu kahdesta osasta, tietoisesta mielestä ja piilotajunnasta. Niiden keskinäisen tasapainon järkkyessä yksilö neurotisoituu, jopa tuhoutuu. Olemme siirtäneet vastuumme yhä persoonallisemmalta tuntuvan valtion harteille. Emme huomaa, että kokonaisuuden osa, yksilö, voi taistella vain tasavertaisena toisen henkilön, oikeushenkilön kanssa. Sen sijaan, että pyrkisimme oman persoonallisuutemme kehittämiseen ja eheytymiseen odotamme kuitenkin valtion, keinotekoisena oikeushenkilönä ratkaisevan ongelmamme.

Ajattele oppivelvollisuuslain nojalla perusopetukseen osallistuvaa nuorta, joka joutuu usein koulukiusatuksi. Koulua ylläpitävä yhteiskunta herää laiminlyömäänsä vastuuseen vasta kiusatun syyllistyessä koulusurmaan tai vastaavaan rikokseen. Joukkosurmaajiin liitetään usein koulukiusatun tausta. Nuori ja usein myös perhe, myöhemmin riittämättömillä tulonsiirroilla elävä, työttömäksi jäänyt tai vastuuttoman vanhainkodin vanhus, ajautuu keinotekoisen henkilön, valtion tai kunnan kanssa epätasa-arvoiseen ja sen myötä kafkamaiseen todellisuuteen. Todellisuus ilmenee näköalattomuutena, ahdistuksena, pelkona, vihana, kiusatuksi tulemisena, masennuksena, alkoholin ja/tai huumeitten käyttönä. Hänen epätasa-arvoinen asemansa kostautuu sairauksina ja epäsosiaalisuutena.

Kaiken tämän jälkeen olemme ihmettelevinämme nuorten lisääntyvää masentuneisuutta, lääkkeiden ja huumeiden väärinkäyttöä, työkyvyttömyyseläkkeiden määrää, asevelvollisuudesta karsiutumista, syntyvyyden alentumista jne. Julkisen yhteisön eli keinotekoisten oikeushenkilöiden vallan kasvun myötä neurooseista kärsivien yksilöiden asema on heikentynyt siinä määrin, että H. C. Anderseninkin on epätasa-arvoisuuden pelossa vuonna 1837 täytynyt suojautua kätkemällä yhteiskuntaa ja ajan hallitsijoita purevasti arvosteleva sanomansa lapsenkaltaisen sadun ”Eihän keisarilla ole vaatteita”-muotoon.

Tuntuu kuin haluaisimme takaisin elämämme ja kaipaisimme ihmiskasvoista demokratiaa. Aluksi meille riittäisi ”ääni erämaassa”, joka kertoisi, mistä aloittaa. Löytyisikö tie yhtäältä yksilön ja toisaalta keinotekoisen henkilön eli valtion väliseen eheytymiseen 2000 vuotta kokeilemattomana olleesta vuorisaarnasta?

HannuAhti

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista. Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu