134. Yksilö (sielultaan) ja yhteiskunta (rakenteiltaan) kasvaa kriiseistä. Vai kasvaako?

Sanotaan, ettei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koulupaoista kärsivässä maassamme suunnitellaan oppivelvollisuusiän nostamista. Yhä useammat suomalaiset työskentelevät osa-aikaisina tai tilapäisinä: vuokratyöntekijöinä, vakituisesti tilapäisinä tai pätkätyöläisinä, ensin etätyöhön totutettuina mutta jatkossa free-lancer-palveluja tuottavina. He jäävät enenevässä määrin vaille perinteistä työsuhdeturvaa ja riittävää työeläkettä. Samanaikaisesti noin 15 prosenttia peruskoulun suorittaneista jättäytyy jatko- ja ammattikoulutuksesta. Kasvava joukko jättää myös asevelvollisuuden suorittamatta. Ikäluokittain n. 6 800 syrjäytyneen määrä nousee täysikäisyyteen mennessä 122 400:aan. Entä seuraavat 40 vuotta? Toista ääripäätä – 250 000 – 300 000 pitkäaikaistyötöntä – kutsutaan työttömyyden kovaksi ytimeksi. Ryhmien keskinäisen syy- ja seuraussuhteen vertailu ei ole vaikeaa.

Maaseudun tyhjenemisellä ja kyläkoulujen sulkemisella, pientilojen häviämisellä ja työvoiman katoamisella, jäljelle jäävän maa- ja karjatalouden tilakoon suurenemisella ja sille tarvittavan työvoiman kohtaamattomuudella on seurauksensa. Esimerkinomaisesti viiden koko- ja yhden osa-aikaisen työntekijän voimin toimiva maitotila vastaa viidenneksestä (20 %) koko Suomen maitotuotannosta (HS 24.3.2019). Maamme koko maitotuontantoon tarvitaan tämän kaavan mukaan vain vajaa 28 työntekijää. Samanaikaisesti maakohtaisia tai EU:n tukirahoitusta riittämättömästi saavia elinkyvyttömiä maatiloja kuoli vuonna 2017 vajaa 900 eli lähes 17 tilan viikkovauhtia.

Jostain syystä tilakohtaisesti suuret, esim. tehdasmaisesti tuottavat marjatilat, etsivät ministeriön voimin poimijoita. Thaipoimijoille ollaan valmiit maksamaan (HS 26.7.2020) minimipalkkana 100 000 Thaimaan patia eli noin 3 000 euroa kulujen – hoito-, majoitus- ehkäpä vielä ylläpitokustannusten – lisäksi. On vaikea kuvitella suomalaisten nuorten, naisten kuin miestenkin nauttivan mieluummin joutenolosta ja työttömyys- tai muista päivärahoista kuin parin kuukauden ajan yli 3 000 euron kuukausipalkasta sekä sen päälle muista siihen liittyvistä eduista.

Miten yksilöt yhtäältä ja korporatiivinen yhteiskunta toisaalta suhtautuvat tilanteisiin ja vastaavat niihin? Pelkästään muutosjohtajien järjestelmällinen jahtaus (esim. Venäjä ja Valko-Venäjä) pakottaa kasvottomuuteen. Yleisen mielipiteen vastustamisen pelko johtaa puolestaan passiivisuuteen. Niin kuin Jumalan valtakunta on yhtä oikeudenmukaisuuden kanssa niin oikeudenmukaisuudella on käyttöä vain kansalaisten keskinäisissä suhteissa. Tätä yhteiskunnan muutostarpeen välttämättömyyden, valtaapitävien muutosvastarinnan ja yksilöllisen velvollisuudentunteen ristiriitaa voi vapaasti kääntäen kuvata professori Noami Kleinin käyttämällä lainauksella antisankaruudesta, joka Venäjällä on homo, Etelä-Afrikassa musta, Euroopassa aasialainen, Meksikossa chicano, Espanjassa anarkisti, Israelissa palestiinalainen, Saksassa juutalainen, Puolassa mustalainen, Bosniassa pasifisti, Israelissa palestiinalainen, Suomessa populisti, slummeissa jengin jäsen ja vuoristossa zapatisti. Lyhyesti ”hän on yksinkertaisesti me”: sinä ja minä olemme johtaja, oman elämämme sankari, jota olemme etsineet.

Monet asiantuntijat uskovat koronaviruspandemian uudistavan talouden. Samaa hoetaan muuallakin. Antisankareita kautta maailman yhdistääkin sama toivo, sama päämäärä. Se ei kuitenkaan riitä. Osana kokonaisuutta emme voi yksipuolisesti muuttua, sanotaan. Kaikkialla samaa päämäärää tavoittelevat antisankarit valitsevat kuitenkin paikalliset tavat saman päämäärän saavuttamiseksi. Ongelma onkin johtajuuden osalta globaalin sijasta paikallinen. Rinteen ja Marinin hallitusten hallitusohjelma sulki mm. pois puolustustarvikkeiden myynnin sotaa käyviin tai ihmisoikeuksia polkeviin maihin (HS 15.8.2020). Toisin kävi. Lupia myönnetään runsaasti jopa vuosiin 2039 ja 2050 asti. Pitkäaikaisilla luvilla vältetään uusien lupien jatkuva häpeällisyys. Suomalaisina antisankareina meillä, sinulla ja minulla ei ole tarvis taivastella, esiintyä idealisteina, vaan ainoastaan voittaa omat pelkomme ja kasvaa ihmisinä.

Ongelmamme ei siis ole globaalisuus vaan paikallisuus, ei ihmisyys vaan ihminen, eivät he vaan me, et sinä vaan minä. Valkovenäläinen tapa hakata toisia mustelmille ja verille, jonka tuomitsemme, on vain sen ulkoinen muoto, jolla me tiedostamatta ja näennäisen sivistyneesti kohtelemme eri tavoin syrjäytettyjä, työttömiä, vähävaraisia tms. omia kanssaihmisiämme. Samalla tiedostamattomuudella kohtelemme myös niitä antisankareita, joita pahoinpiteleville ja surmaaville valtioille toimitamme pitkiksi venytetyillä asevientisopimuksilla tarvittavat välineet.

Vuorisaarnan edellyttämän ihmiskuvan saavuttamisessa suomalaisina emme voi pröystäillä. Eikä sitä kukaan meiltä odotakaan. Eli kasvammeko yksilöinä ja yhteiskuntana kriiseistä? Valitettavasti emme.

HannuAhti

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista. Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu