138. Maailmankuva ei koskaan sairastu – väärä ihmiskuva tuhoaa aina yhteisön ja yksilön

Mikä on liian pientä silmin havaittavaksi näkyy kokonaisuudessa, liian suuren hahmottaa puolestaan pienoiskoossa. Kreikkalaiset näkivät makrokosmoksen, maailmankaikkeuden ilmenevän mikrokosmoksessa, ihmisessä. Yksi tapa hahmottaa aikamme ongelmia on selvittää maailman- ja ihmiskuvan keskinäinen suhde. Maailmankuva (miten todellisuus on syntynyt ja millaisia lainalaisuuksia se noudattaa) oikeana tai vääränä ei koskaan itse sairastu. Sen sijaan väärin valittu ihmiskuva (yksilön tai yhteisön käsitys ihmisen olemuksesta, alkuperästä ja päämäärästä), joka on riippuvainen maailmankuvasta ja siitä omaksutusta elämäntavasta, johtaa ongelmaratkaisuineen aina sairastumiseen ja lopulta tuhoon.

Psykiatri A. Kardiner (1891-1981) välitti jo vuonna 1945 kuvan yhteisöstä, jossa naiset työskentelivät pelloilla ja miehet omissa tehtävissään. Lapset huolehtivat itsestään. Pienimmät jäivät heistä piittaamattomien isosiskojen hoitoon. Vartuttuaan jokainen valitti äitinsä hylänneen hänet lapsuudessaan. He eivät koskaan kokeneet vanhempiensa hellyyden tai hoivan vaihetta. Kardiner luonnehti heitä myöhemmin epäluuloisiksi ja epävarmoiksi, omaltatunnoltaan kehittymättömiksi ja syyllisyyden tuntoisiksi, yhteistyökyvyttömiksi ja kykenemättömiksi eläytymään toisten tarpeisiin, luovuudeltaan alkeellisiksi ja huolimattomiksi, suhtautumiseltaan ympäristöön sen rapauttajiksi, kansanperinteeltään vanhempiaan vihaaviksi, yhteistyökyvyltään ainoastaan hyötynäkökohtiin rajoittuviksi ja lahjojen vaihdossa vain toistensa pettäjiksi.

Tutkimus keskittyi lapsi-vanhempi-suhteen ja siinä tehtyjen laiminlyöntien selvittämiseen. Tunnesuhteiden köyhyys esti lapsia muodostamasta ja ylläpitämästä suhteita kanssaihmisiin paitsi kun kyse oli välittömästä taloudellisesta hyödystä. Kehitys loi silloin tämän päivän tavoin tuttuja ratkaisuyrityksiä: turva- ja lastenkoteja, kasvatus- ja perheneuvoloita, tukihenkilöitä ja sosiaalityöntekijöitä, psykiatreja ja psykologeja hoitamaan yhteisön itsensä aiheuttamia häiriöitä. Parhaimmillaankin tehdyt ratkaisut silloin kuten tänäänkin vain lievensivät ongelmia.

Ongelmat voidaan poistaa vain käymällä käsiksi niiden alkulähteisiin. Liki 75 vuoden takaiset havainnot sekä viime vuosien ja päivien kouluampumiset ja -kiusaamiset ovat heijastusta jostakin, väärästä maailman- ja sen pohjalta omaksutusta ihmiskuvasta. Mitkä ovat seuraukset: a) työttömien ja työllisten eriarvoisuus toimeentulossa, b) paikallisen elinkeinorakenteen ahneuteen perustuva paisuminen suhteessa saatavaan työvoimaan, c) siitä johtuva suhtautuminen ihmiskaupaksi luokiteltuihin surkeisiin työolosuhteisiin alipalkkauksineen tai peräti palkattomuuteen, d) perherakenteiden mureneminen tms. Ne kuvaavat oikeus- ja hyvinvointivaltioksi nimeämäämme todellisuutta. Opetusministerin ratkaisu koulukiusaamiseen jälki-istuntoineen paljastaa maailman- ja ihmiskuvan puuttumisen ohella laajemminkin puolueiden puheenjohtajien kykenemättömyyden ymmärtää ja ratkaista epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamia ongelmia.

Onko meille tarjottu tai olemmeko edes etsineet maailmankuvaa? Näemme puolueiden ja niiden johtajien ainoastaan nälvivän toisiaan. He saavat vastapuolen näyttämään vain pahuuden edustajilta. Mikä voisi edes olla maailmankuvamme? Sanoissa ”etsikää ensi Jumalan valtakuntaa” eli oikeudenmukaisuutta työn ja palkkauksen jaossa, lasten- ja vanhustenhoidon järjestämisessä, erilaisten oppijoiden kouluttami-sessa ja työllistämisessä jne. on sitä, mikä mahdollistaa nykyisestä poikkevan yhteiskuntajärjestelmän. Nykyinen yhä polarisoituneempi näkemys ihmisten jopa kielteisestä erilaisuudesta ei välttämättä kuitenkaan johdu heidän eikä päättäjien pahuudesta, vaan heidän elinympäristöstään. Ympäristön vankeina voimme samalla olla toiveikkaita, koska ympäristöä muuttamalla voimme muuttaa myös päättäjämme. Tuo ympäristö olemme nimittäin me – kansa, joka tekee päättäjistä itsensä kaltaisia. Päättäjissä korostuu se, mitä me kokonaisuutena olemme. Juuri sinä ja minä valitsemme heidät edustajiksemme. Lukemalla puolueohjelmia, kuuntelemalla niiden edustajien puheita ja seuraamalla heidän tekojensa seurauksia emme tunnista niissä yhteistä maailman- ja ihmiskuvaa. Puolueiden puheenjohtajissa ja heidän kauttaan puolueissa ruumiillistunut maailmanlaajuinen kollektiivinen pahuus on ympäristön eli sinun ja minun heijastusta.

Kardinerin kuvaamassa yhteisössä epäihmisyys säilyi sukupolvesta toiseen vuosisatoja. Suomalaisina meitä kiinnostaa kuitenkin selvitykset, joiden mukaan Suomi on miesten ja naisten väkivaltakuolemissa Länsi-Europan johtava ja naisiin kohdistuvana EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Voidaksemme muuttaa todellisuutta ainakin tiedämme halutessamme, mistä aloittaa, itsestämme ja valinnoistamme.

HannuAhti

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista. Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu