145. Nuorisorikollisuus – todellisuus – valtaapitävät – vastuu – kansanvallan irvikuvat

Uutiset kertovat nuorisoväkivallasta. Mielipidepalstan (HS 14.11.) kirjoituksen innoittamana tutustuin eduskunnan kyselytunnin (YLE 12.11.) antiin, jota kirjoittaja kuvasi ”kansanvallan irvikuvaksi”. Siinä mm. vastuu- eli sisäministeri totesi nuorisoväkivallan, nuorten syrjäytymisen, eriarvoisuuden sekä päihteiden että huumeidenkäytön lisääntyneen. Sanoma kulminoitui sanoihin; ”taas kerran toivon, että poliisia pidettäisiin tässä keskutelussa auktoriteettina” ja että ”moniviranomaisyhteistyötä” lisätään.

Kansanvalta ja eduskunta ovat yhtä. Suhteuttamalla tämä kyselytunti tai peräti vaalikausi 60:een kuluneeseen vuoteen saa täydellisemmän kuvan. Jo 1960-luvulla 31 % nuorista (nuorisobarometri) arvioi, etteivät he voi vaikuttaa edes omiin asioihinsa. Eri muodoissa jo tuolloin alkanut etsivä nuorisotyö kariutui siinä missä 1980-luvulla alkanut sittemmin kunnallistettu nuorten rikosasioiden sovittelutoimintakin. Kiva-koulu– ja muut vastaavat hankkeet yhtä vähän kuin silloisen työministerin (Lauri Ihalaisen) jopa vientituotteeksi 2010-luvulla nimeämä nuorten yhteiskuntatakuukaan eivät onnistuneet pyrkimyksissään. Ratkaisuksi viitattu jo 2000-luvun alussa aloitettu Ankkuri-mallikin kuvaa vain samaa jatkumoa.

Liki jokainen muistaa marokkolaistaustaisen maahanmuuttajan 18.8.2017 puukottaneen Turussa 10 henkilöä, joista kaksi kuoli. Tuskin kukaan muisti tuolloin yhtä vähän kuin tänäänkään, että vappuna 1999 Turun torilla nuorisojoukko puukotti kaikkiaan 13 ihmistä, joista yksi kuoli, toinen joutui hengenvaaraan ja loput 11 saivat vammoja. Syiksi mainittiin paluumuuttajien myymä halpa heroiini, alkoholi, sekakäyttö, ylivelkaantuminen, saadut sakot ja rangaistukset. Lehdet tarjosivat syiksi myös ”toivottomuutta, tulevaisuuden näköalattomuutta, irtonaisuutta ja osattomuutta”. Mitä tapahtui? ”Ei kukka mittä opiks ole ottanu” totesi päätekijä myöhemmin. Entä vuonna 2017? Ketään ei erotettu eikä rangaistu. Vastuu- eli sisäministeristäkin tuli eduskunnan puhemies.

Poliisin ”auktoriteetti”/ käskyvalta rajoittuu rikosten tutkintaan ja niistä raportointiin. Moniviranomaisyhteistyötä on harjoitettu aina edellytyksenä, ettei puututa rakenteisiin. Yhteiskunnan kehittämisestä tai sen laiminlyömisestä ovat vastuussa poliittiset päätöksentekijät. He päättävät eduskunnassa tai kuntien välityksellä mm. alasajetun lastenneuvolatyön, kouluterveydenhuollon, nuorten mielenterveyspalveluiden rahoituksesta. He vastaavat niin nuorten työllistämiseen suunnattujen toimien laiminlyömisestä, pikaluottoyritysten ylisuurten korkojen ja osin niistä johtuvien maksuhäiriömerkintöjen aiheuttamisesta, lain, perustuslain sekä demokratian vastaisesta eli rikosluonteisesta ja näin koulutusta väheksyvästä, poliittisesta virkanimityskäytännöstä kuin myös 125 000 peliriippuvuudesta kärsivän henkilön vähäisten varojen, ns. verirahojen ohjaamisesta usein puoluepoliittisesti järjestäytyneille sosiaali- ja terveysalan järjestöille.

Kysynkin miten lohduttaisin mielipidekirjoittajaa, auttaisin syrjäytettyjä ja syytettyjä nuoria tai neuvoisin vastuuministeriä? Vastaisin muistuttamalla käsitepareista: 1) ”sillä minulla on valtakunta, voima ja kunnia” sekä 2)minä olen tie, totuus ja elämä”. Ensinnäkin kyse on yhteisöstä valtakuntana nimenomaan oikeudenmukaisuutena, yhteisöllisenä eikä koskaan yksilöllisenä käsitteenä. DNA:han liittyvän kaksoiskierretutkimuksesta nobelpalkitun J.D. Watsonin ”nerouden sanotaan piilleen lähes yksinomaan oikean ongelman valinnassa”. Uskonnollisesti ilmaistuna meidän tulee siis ”etsiä ensin… valtakuntaa”. Sivutuotteena se antaa nobelistin tavoin voiman eli neroutta hipovan tiedon saavuttaa kunnioitettava päämäärä. Toiseksi elämä tienä kuvaa jatkuvaa liikettä nobelistin tavoin kohti oikein valittua päämäärää. Kaikkeen näkemäänsä ja ryhtymäänsä, ruumiilliseen tai henkiseen, mutta aina tarkoitukselliseen tehtävään tai työhön kulkijan tulee suhtautua kuten totuuteen, mikä tuskin koskaan voi olla ristiriidassa oikeudenmukaisuuden kanssa. Tuo tie johtaa tarkoitukselliseen, uskonnollisesti sanottuna jopa ”yltäkylläiseen elämään”.

Lopuksi kansanvallan irvikuvan sijasta valtaapitävien tulisi kyetä em. nobelistin tavoin nimeämään tavoitteensa niin itselleen kuin kansallekin ja osoittaa menetelmä sen saavuttamiseksi. Mikäli se on hakusessa, mitä ilmentää vuosikymmenten aikana toteutettujen projektien raukeamiset tyhjiin – saattaa itsetutkistelu, omantunnon herkistäminen oikeudenmukaisuudelle ja totuudelle auttaa. Tässäkin on muistettava, että valtaapitävät esiintyvät aina valitsijoittensa, sinun ja minun valtakirjalla.

HannuAhti

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista. Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu