178. Kabul ja sen opetus suomalaisille

Nykyisessä yhä pienemmäksi käyneessä maailmassa kaikkein mitättöminkin, kuten Afganistan, saattaa aiheuttaa epävakautta maailman suuremmillekin valtioille. Olemme olettaneet kehittyvän teknologian pelastavan maailman niin ilmasto- kuin pienemmiltäkin ongelmilta. Se näyttää kuitenkin synnyttäneen enemmän uusia kuin ratkaisseen vanhoja ongelmia. Kabulin lentokentällä nähty kaaos ja epätoivo muistuttavat teknologian kehityksestä huolimatta toisen maailmansodan talven 1942-43 Pitomnikin ja Gumrakin lentokenttiä Stalingradissa. Silloisten kurjien kohtaloa on kuvattu mm. sanoilla ”petetty armeija”. Maailman pienenemisenkö syystä Kabulin paniikki näyttää levinneen maahamme vai onko tänäänkin jotakuta petetty ja jos niin kuka ja miksi?

Lähihistoriaan pinnallisestikin perehtyneenä sekä paikallisia että kansainvälisiä uutisia seuranneena on helposti voinut ennakoida Afganistanin kaaokseksi ja sittemmin tragediaksi muuttunut tilanne. Jo viikko pari ennen Kabulin luhistumista saattoi Ylen uutisia seuranneena ihmetellä, miksei evakuointia oltu aloitettu ajoissa. Ulkoministeriön ja kaksi vuosikymmentä eri tavoin mukana olleiden olisi luullut ymmärtävän tilanteen vakavuus. Kansainvälisen paineen ja julkisuuden sekä poliittisten päättäjien syyllisyyden kasvaessa on kerta toisensa jälkeen jouduttu kasvattamaan evakuoitavien määrää, vaikkei varmuutta heidän tavoittamisestakaan ole huolehdittu. Sittemmin suomalaisissa yrityksissä toimineet turvamiehet ovat suosiolla rajattu evakuoitavien listalta.

Päättäjätkin yllättyivät kansan evakuoinnin hiljaisesta hyväksymisestä, mikä elää sodasta lähtien eläneestä kunniakäsitteestä, ”kaveria ei jätetä”. Pyrittiinhän vaikeasti haavoittuneet olosuhteista riippumatta raahaamaan mukana. Sen vastakohta heitteillejättönä miellettiin tuolloin ja todennäköisesti nykyäänkin liki murhaksi. Paikalle lähetetyille suomalaisille sotilaille on syytä toivoa parempaa menestystä kuin miinalaiva Pohjanmaalle ja sen miehistölle, joka vuonna 2011 osallistui EU:n merirosvouden vastaiseen operaatioon Adeninlahdella Afrikassa. Vangitut 18 merirosvoa, joita yksikään EU-maa ei suostunut vastaanottamaan, vapautettiin Pohjanmaan palatessa vähin äänin kotimaahan.

Jälkipyykki Afganissa tapahtuneesta on kuitenkin vasta alullaan. Menivätkö kaikki avustukset hukkaan? ”Ei”, sanovat poliitikot, sillä ainakin annettu ja saatu opetus jää korvien väliin. Väite on hurskastelevan tyypillinen poliitikoille, jotka eivät joko ymmärrä tai eivät halua ymmärtää vanhaa viisautta, jonka mukaan se ”mikä on liian suurta hahmoteltavaksi nähdään pienoiskoossa ja mikä puolestaan on liian pientä silmin nähtäväksi hahmotetaan kokonaisuudessa”. Poliitikkojen näpertely ja vastuunpako yhtäältä sekä tapahtuman todellinen opetus ja vastuullisuus toisaalta kiteytyy osuvasti presidentin sanoissa: ”Afganistanissa romahti enemmän kuin Kabulin hallinto. Tapahtuma ajaa koko läntisen maailman laajempien, perustavan laatuisten kysymysten ääreen jos tulos 20 vuoden valtavien ponnistusten jälkeen on tämä. Mikä on suurten kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden tulevaisuus, etenkin sellaisten, jotka laajemmin pyrkivät rakentamaan kansakuntia ja muokkaamaan yhteiskuntia”. (YLE Uutiset 24.8. klo 15).

Menikö kaikki hukkaan on kysymyksenä väärä. On kysyttävä, mihin pyrittiin 20 vuotisella toiminnalla? Kehitysapuun tuskin, vaan kuten Adeninlahdella, osoituksena haluun kuulua joukkoon. Suoranainen hakeutumattomuus Natoon on korvattu aktiivisella kumppanuudella. Pääsylle yhteisiin pöytiin on hintansa. Sen hahmottaminen liian suurena koetaan nyt käsin kosketeltavana, joko kaverin jättämisenä tai hänestä huolehtimisena.

Olisiko ollut vai onko tulevaisuudessa vaihtoehtoja? Tätähän presidenttikin kysyy. Ainakin jälkiviisasteluna voidaan kysyä eikö teollisuuspainotteisen kehitys- ja lähetystyön olisi 20 vuoden aikana tullut ohjata Afganistania hyödyntämään kansallisesti ja sen myötä myös kansainvälisesti omia kolmeen tuhanteen miljardiin nousevia mineraalirikkauksiaan (kuten kuparia, rautaa, litiumia, koboltia ja muita harvinaisia maametalleja). Eikö juuri se takaisi työtä, kasvattaisi kansallista ja sen seurauksena yksittäisen kansalaisen itsetuntoa, edistäisi koulutusta ja naisten tasa-arvoa, nostaisi sivistystä ja antaisi miehille syytä ja miehuutta taistella itsensä, perheittensä ja yhteisönsä puolesta. Ainakin ulkopoliittisen instituutin johtavan asiantuntija Olli Ruohomäen mukaan Afganistan voisi näin rahoittaa oman kehityksensä mennen tullen. (Katso: Köyhä Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä – YLE). Silloin talebanikomentaja ei pääsisi sanomaan; ”He antautuivat kuin vuohet ja lampaat. Tämä ei tarkoita sitä, että… antautuneet… olisivat… tulleet hurskaammiksi, vaan sitä, että dollarit loppuivat”.

Mitä opimme? Luettelonomaisesti ainakin sen, että meiltä odotetaan vastuullisuutta, että tunnustamme (C.G. Jungin, S. Freudin ja V.E Franklin tavoin) alitajuntamme pohjimmiltaan olevan uskonnollisen, että vain omassatunnossa kiteytyy ihmisyys, että jungilainen kollektiivinen alitajunta samaistuu kollektiiviseen omaantuntoon, että väärin ymmärretty ja siksi halveksittu seurakuntakäsite (ekklesia) tarkoittaa parlamenttia vastaavaa päätöksentekokonetta, kansankokousta sillä erotuksella, että päätökset tehdään suoralla eikä vastuuseen sitoutumattomalla ryhmäkurilla ja ryhmän itsensä vahvistamilla em. ”dollareilla”, puoluetuilla.

+2
HannuAhti
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.
Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu